Yöllä sataa

Jatkoa:

(Eilen Veikko vajosi Maahisten maahan.)

Yöllä katolla ropsahteli ja ränneissä lorisi. Nyt sade peilailee lätäkköinä hiekkatiellä. Me kyykitään Veikon kanssa isoimman lätäkön reunalla ja ihmetellään. Lätäköstä voi kurkata maahistenmaahan. Syvällä leijuvat pilvet ja puidenlatvat kasvavat nurinpäin ja keinuttavat niitä pilviä ja pieni lintu keikkuu latvassa ja puu laulelee lintuselle.

- Hypätään! Lits, läts lätäkkö rikki niin kuin ikkunalasi, minä ehdotan. Ja hupsista ollaan molemmin Maahisissa eikä kukaan kekkaa puhallella meitä takaste.

Veikko hyppää ensin. Lätäkkö särkyy, mutta ei nielaise Veikkoa. Kuravesi loruu sukanvartta pitkin kenkään. Ja Veikko vaan seisoo lätäkössä hämmästyneen näköisenä. Hän jäikin tälle puolelle maailmaa.

Veikko ei enää jaksa pompata, mutta minä kyllä jaksan hypätä kaikki loput lätäköt rikki. Veikko on tarkkana. Kun putoan maan uumeniin, hän hyppää perässä. Eikä me koskaan tulla takaste. Kuravettä roiskuu korviin asti, kun minä hypin tehokkaasti. Ei haittaa. Meidän äiti ei turhista tuhise, sanoo: ”No olipas leikki”. Rouvva Ruuska kyllä hermostuu, jos Veikon housut on kurassa, vaikka kengät on jo. Viimein on lätäköt hypitty loppuun. Minä yritän kekata lohdutusta.

- Katsos, minkäs teet. Pikkuiset lätäköt ei kelpaa. Pitää löytää syvä, oikein oikein, oikein syvä lätäkkö. Upottavan syvä. Etsitään KAIVO.

 Veikko katoaa maahisten maahan

On syyskuun viimeinen sunnuntai

Tuuli on tukistanut lehdet puista. Aurinko kellii pilven päällä ja silmissä välähtelee vaahteraväriä niin kuin ilotulitusta. Me myllätään lehdissä kolmistaan, Veikko, Musti ja minä. Tai ei Veikko myllää vaan jököttää. Me sukelletaan rapiseviin lehtiin. Musti on villinä. Se on ihan onnessaan, hyppii häntä pystyssä tasajalkaa ja haukahtelee uh, uh! Minäkin hypin ja haukun koiraa. Musti tykkää kaivaa onkaloita lehtipesiin. Se kaapii etutassuilla ja pöllyttää etanaiset lehdet takakoipien välistä ilmaan. Minä myös. Mutta Veikko ei hypi eikä hauku. Sitten minä kekkaan. Keikautan Veikon kumoon ja hautaan hänet lehtikasaan. Haravoin lehtiä sormillani, pöllytän ja pöyhin lehtitäkkiä Veikon päälle ja Veikko kikattaa. Minä kompastun Veikon mahan päälle, mutta Veikko vaan kikattaa ja nikottelee. Sitten hänestä näkyy enää silmät, räpyttävät nukensilmät. Nyt saa Veikko maata rauhassa ja me Mustin kanssa kieritään ja vieritään ja myllätään. On kiire kieriä. Kun tulee sade, tarrautuvat lehdet toisiinsa niin kuin niissä olisi kastiketta ja onkin – ötököitten limaskaa. Niitä ötököitä on isoja ja pieniä. Pienten nimi on Pakteeri ja isojen: Luikero, Lättyskä, Etanainen ja Mato.

Kun kieriminen on kieritty loppuun, minä kiipeän mäelle, mutta en löydä Veikkoa. Missään kasassa ei ole silmiä. Pelästyn, kurkku kuristuu. Minä hautasin Veikon, nyt hän on vainaa ja makaa maan povessa. Minun syy. Juoksen vinksin vonksin lehtimättäitten välissä. Lehdet kuhisee ötököitä. Ne tarttuu terävin kynsin kiinni nilkasta, niitä roikkuu vaatteissa ja ne kompastuttavat tahalteen. Makaan mahallani lehtikasassa, tukka sotkuna, naama märkänä, kauhu päässä. Joku otuska repii tukasta ja raapii. Minä kiljun. Silloin se joku ulvahtaa. Musti! Hän päästää pitkän itkuäänen. Musti on löytänyt Veikon käden – valkoiset narusormet ja pätkän rannetta. Musti nuolee Veikon sormia hereille, mutta sormet ei herää. Minä tarraan käteen ja se on vetelä makaroonikäsi. Veikko kuoli, kun minä hänet hautasin!

Lehtiläjässä on pala kuollutta tukkaa ja yksi korva. Huiskin pois lehtiä ja löydän Veikon valkoisen otsan. Ja sitten silmät – tai ei ihan, kuopat vain. Niin kuin silmiä ei olisi. Minä puhallan Veikon naamalle, puhallan monta kertaa mahan pohjasta asti, että hän rupeaisi taas elämään. Äkkiä Veikko repii rähmäiset ripsensä auki. Minä olen onnessani, mutta Veikko ei. Hän pärskii ja nenästä vuotaa veriräkää. Hän hinkkaa multasormilla silmiään ja tulee intiaanin näköiseksi. Häntä harmittaa, kun minä puhalsin henkeä naamalle.

Veikko oli vajonnut mullan, juurien ja kivien alle, maan uumeniin, maahisten maahan. Siellä kaikki oli kuin lätäkössä. Taivas liplatteli syvällä maailman pohjalla, ilma kupli, puut kasvoi väärinpäin. Latvat keinui ja tuuli lauloi: luuli-luuli-luu. Kaikki oli läikkyväistä. 

Veikko yskii ja nikottelee suustaan sanoja:

- Mulla oli ihan ohut olo, niin kuin tuuli tuulis läpi. Kengät eivät pitäneet maassa kiinni. Olinkin leija ja kohosin ja kohosin. Sitten tukka tarttui puun oksaan. Tarrasin kiinni siihen oksaan, keikuin ja kiikuin kii-kaa, kii-kaa… Äkisti sormet irtosi. Putosin ja putosin ja mätkähdin maahisäidin mahalle. Ja hän oli niin kuin Linnanmäen hattara. Ja se maahisäiti likisti ja litisti minua ja pallutteli ja laulaa loilotteli. Tahdoin jäädä ikiajoiksi sinne uumeniin.

Ja silloin maailma alkoi läikehtiä, kaikki muuttui vetiseksi. Maahisäiti muuttui piimälätäköksi, ja se oli sinun syysi. Mitäs puhisit naamalle!

Veikko räpyttelee ripsistään multakokkareita ja minulle tulee itkuinen olo.

JATKUU...

 

Maahiset

Aina syksyn tullen, kun lehdet leijailevat maahan, minä muistan kotipihan suuren vaahteran ja Ainu-mummun vaahteran alla kertomassa satuja meille pihan mukeloille. Kun suljen silmäni, tulen kotipihalle. Astun varovasti portista. Jos Ainu säikähtää, särkyy muistikuva kuin saippuakupla. Nyt onnistun. Olen taas lapsi.

***

Ainu-mummun naama on ruttuinen tiskirätti ja sormissa on solmuja. ”Ikivanha”, sanoo Juuso, ”siksi sillä kasvaa jäkälää päässä”. Mutta Marketan äiti tietää, että ”lappalainen se on”. Minä luulen, ettei sillä tavalla saa mennä ihmisestä sanomaan. Vai saako sentään, jos ihminen on rätiksi rypistynyt?

Aurinko paistaa. Ainu-mummu istuu porraspuulla kutimet solmusormissa ja puikottaa. Lankakerä pyörii taskussa ja Ainu kertoo pihan kakaroille elämästä ennen vanhaan:

- Vanhat ihmiset siellä Lapin maassa tietävät, että syvällä maan uumenissa asustaa maahisia. Kovin ovat kummaa väkeä nämä maahiset – varastelevat ihmisten tavaroita, saattavat napata illan hämärtyessä tuvan pöydältä ruosteiset sakset ja jättää kynnykselle hopeiset. Kerran ne veivät narulta risat villasukat. Mutta äläpäs mitään, ripustivat tilalle silkkiset.

Mummin variksenmarjasilmät tuikuttavat ja sanat pörräävät ilmassa niin kuin kärpäset pörräävät.

- Joskus ne maahiset koppaavat kainaloonsa kehdossa uinuvan ihmislapsen ja tuovat tilalle oman penikkansa. Ei ole ihmislapsella hätäpäivää siellä maahisten maassa, hellästi hoitavat, herkkuja syöttävät, lellittelevät pilalle asti. Mutta ne vaihdokkaat – ne vasta ovat pahankurisia penikoita, tuppaavat tekemään taikuuksia.

Hups! Silmukka karkaa puikolta marjapuuroraidan kohdalla ja juoksee matkoihinsa. Pitää purkaa. Puikot pysähtyy. Mummi pätkäisee langan poikki. Sanat varisevat portaalle. Ainu puistelee penskoja helmoistaan kuin pullanmurusia:

- Menkää siitä leikkeihinne! Hus, hus!

Ja pihalaiset juoksevat hipattelemaan. Mutta Veikko ei juokse. Enkä minä – kun meitä ei huolita. Me jäädään mummin kylkeen ja tahdotaan lisää sitä tarinaa, Veikko, minä ja Musti. Musti on paras kärttäjä. Hän laittaa kuononsa Ainun polvelle ja ynisee. Mummi rapsuttaa koirusen karvakorvaa ja jatkaa:

- Kerran lapsena, tuommoisena sinun mittaisenasi tyttösenä, näin kummia: Aurinko oli juuri painunut mailleen. Minä kykin iltapisulla kahden kiven kainalossa. Silloin kuulin maahistytön kutsuvan karjaansa: ”Ptrui karjani, ptrui lehmäni, ptrui, ptru-u-ii”… , niin se tyttö huutaa huikahutti. ”Maansikki, Muustikki, Puoolukki, ptru-u-iii!” Ja ne lehmät olivat maidonvalkeita ja paimentytön tukka oli tulenliekki. Tyttö hyppi vesikiveltä vesikivelle köykäisesti kuin heinäsirkka. Sitten se tulitukkatyttö kipusi korkeimmalle vesikivelle ja lauleli lumottua laulua. Hän kutsui karjaansa kaislikkoon nyhtämään vesiheinää. Minä hiivin varovasti liki kiveä, mutta risu risahti jalkani alla ja tyttö katosi kuin sumu. Maa nieli paimenen lehmineen päivineen.

Äiti tulee pyykkikopan kanssa portaalle ja tuhahtaa:

- Täällä sitä taas pelotellaan lapsia maahisilla – vai?

Ainu mutristaa suunsa tiukaksi solmuksi. Äiti sen huomaa ja lisää vikkelästi:

- Kun saan pyykit narulle, tuon kahvit ja possumunkit portaalle. Jatkakaa te vain!

Aurinko paistaa ja minulla on hikinen olo, mutta Veikolla ei. Veikon nahka on kauniin sininen ja hänellä on nuken silmät, sellaiset sinivuokon siniset. Meillä kasvaa sinivuokko kukkapenkissä, siksi tiedän. Minä tykkään Veikon silmistä ja vähäsen Veikosta myös, mutta varsinkin silmistä. Hänellä on lisäksi suipot korvat niin kuin satuolioilla kuuluu olla ja mustikkasoppahuulet. Muuten Veikko on makaroonia, vetelät makaroonikädet ja vetelät jalat, eikä ne juokse.

Isä sanoo, että Veikolla on reikä sydämessä. Puhdas veri ja likaviemäriveri menee siitä reiästä läpi ja sekaisin. Syntymävika. Siksi Veikkoa väsyttää, sanoo isä. Mutta minä luulen, että Veikko on väsynyt kerta hän valvoo yöt. Katsos kun Veikko on oikeasti Nukku-Matti. Nukku-Matit ovat satuolioita ja sinisiä. Kaiket yöt Veikko viskoo unihiekkaa lasten naamalle. Veikolla on yötyö niin kuin Lahtoskalla ja siksi hän nukkuu päivällä silmät auki.

En minä ole kysynyt, onko hän Nukku-Matti vai mikä. Ei sellaista kuulu kysyä. Lumottu lapsi hän on kumminkin ja lentää öisin.

Ainu-mummin villatakki on kuin sadepilvi ja siinä on pikkuruisia punaisia sydämiä nurkissa. Ainu ottaa satukerän taskusta, kierittää kutimuksen kerän ympärille ja pistelee siihen puikot. Sitten hän kietoo Veikon siihen sadepilveen, pujottaa makaroonijalat toiseen hihaan – hyvin mahtuvat ja nostaa hänet sylkkyyn. Nyt ei Veikkoa enää tärisytä.

Jatkuu...

 

YÖSETÄ

On yö, vajoan uneen kuin pulahtaisin metsälampeen. Olo on kevyt ja mieli vailla huolta.

Kun olin lapsi, pelkäsin nukahtamista. Jos nukahdin ja säpsähdin hereille, minua tuijotti vieraan miehen silmät. Se oli: yösetä.

***

Olen lapsi, ehkä nelivuotias.

On yö ja minä en nukahda. En saa. En uskalla. Pidän sormilla kiinni ripsistä, niin silmät ei lupsahda lukkoon, vaikka tahtovat. Makaan käppyrässä ja sänky on uunin kyljessä. Tuli rähisee ja pimahtelee. Ulkoluukut on auki, mutta sisäluukut vahtaa kipunoita. Lämpö kipuaa peiton alle viekkuun nukuttamaan minua. Varpaat vähäsen palelee. Liekkien varjot tanssahtelevat lattialla unettavasti. En nukahda enkä pelkää. Olen jo nelivuotinen. Mutta jos nukahdan, kun uni loppuu keskenkaiken, niin minä herään ja näen sen sedän. Enkä tahdo nähdä. Setä ei tule, kun pysyn hereillä.

Äiti sanoo ”höpsistä pussiin, semmoista setää ei ole olemassa”. Mutta onpas. Mustikin tietää, että on. Minä yletyn koskettamaan uunin kaakelipintaa. Hiukkasen tökkään ja kuuma puraisee sormenpäätä. Mutta päivällä halailen lumikylmää uunia eikä poski pala. Uunin otsaa kiertää maailmankaunis ruusurimpsu. Äiti istuu iltaisin jakkaralla ja hyräilee itkettävän ihanasti:

• Oli kaaksi kuu-ninkaan lasta ja he raakastivat to-oisiiaan…

Nyt äiti häärää keittiössä ja kolisee. Minä katselen unia ja on turvallista. Mutta kun äiti lähtee keittiöstä, kääntyy kaikki kumolleen: minä en näe unta vaan uni näkee minut ja katselee ilkein silmin.

Valovarjot tykyttävät seinällä ja nuoleskelevat pitkällä kielellä katonrajaa. Musti makaa räsymatolla oven edessä. Valoviiru ryömii oven alta, liukuu Mustin kuonon yli ja luistaa sängyn alle. Musti tuhisee. Hän nuuhkii tärkeitä hajuja. Pölyhuitukat nousee ja laskee ylös, alas, ylös, kun Musti hengittää. Hän haistelee äidin iltaa. Äiti keittää teetä, hunajaista teetä, mukista jää tahmeita renkaita kerniliinalle. Äiti toppaa teehen vesirinkeliä. Musti tahtoisi mennä kerjäämään, mutta ei mene. Kyllä voisi. Hän saa tassulla ovenkahvan alas ja sitten vaan kynnellä rapsutusta. Siinä se. Mutta ei Musti mene. Musti suojelee, kerta hän on suojeluskoira. Musti uskaltaa haukkua talkkaria, vaikka talkkari on yhtä pitkä kuin ovi. Mutta sitä Yösetää Musti ei hauku vaan pelkää.

Säpsähdän hereille. Nukahdin. Setä istuu jakkaralla ja tuijottaa tulta. Musti ryömii luihuna, maha maata viistäen sänkyyn. Hän makaa tiukasti vieressä, karvat kutittavat ja viiksivillat pistelevät, kun hän suojelee. Musti rypyttää ylähuulta ja hampaat hohtaa, mahassa on murina. Setä ei sitä kuule eikä näe koiraa, mutta minut näkee, vaikka olen piilossa Mustin takana. Setä katsoo kohti, katsoo hitaasti. Sedällä on jään värinen naama. Ei niin saa olla. Kun äiti istuu tuossa noin, on äidillä punainen naama ja lämpöiset kädet.

Yösedän sormia paleltaa ja suu on pysähtynyt rakoselleen. Eikä kylmä lähde irti hampaista, vaikka miten lämmittelisi. Mutta silmissä sillä on kuumetta. Ja se katsoo minua kekälesilmillä eikä ole tuhma. Mutta minä en tahdo nähdä sitä setää, kerta se on väärännäköinen.

Minä kuristan Mustia kaulasta ja Musti ähkyy ja luimistelee. Tulen varjot tanssivat ja härnäävät, kiipeilevät seinillä ja irvistelevät. Setä ylettää tarttumaan minua tukasta kylmillä kynsillä. Jos tahtoo. En uskalla liikahtaa, vaikka käsi puutuu. En uskalla hengittää. Mikään ei liiku. Äkkiä ovi aukeaa. Valo valahtaa huoneeseen. Äiti on valossa. Setä katoaa. Valo pyörittää huonetta. Marmorikuulat kierivät lattialla, palikkatorni kaatuu kumoon ja Sanna-Kaisa laulaa guttaperkka-äänellä. On kuin nukkuisi soivassa karusellissa. Musti haukottelee kita ammollaan silakanhajuista haukotusta, nuolaisee sitten märästi poskea, hyppää sängystä Musti-saa-mennä –tavalla, iloisesti. Äidin lähellä on onnellista oloa.

Äiti kohentaa kekäleitä ja hyrisee:

- Minne tuuli tytön kuljettaa, milloin tuulentuvan nähdä saa? Tuuli on vastainen, kääntyykö suunta sen…

Äiti odottaa että siniset liekit väsähtävät. Sitten hän sulkee uunin luukut ja lähtee. Setä ei enää istu jakkaralle. Mutta kun äiti painaa oven kiinni, on setä kumminkin taas huoneessa. Kurkotan päätäni tyynyllä ja näen sedän jalat. On pakko katsoa onko setä oikeasti olemassa. On se. Toisessa jalassa sillä on likainen sukka ja toisessa ei. Paljasta jalkaa varmaan paleltaa. Miksi se setä seisoo varpaillaan ilmassa?

Kun tulin aikuiseksi, intin äidiltä vastausta. Enää äiti ei väittänyt, ettei mitään yösetää ole. Hän tuli totiseksi ja kertoi, mitä vuokraemäntä tiesi:

- Edellisen vuokraperheen isä hirttäytyi pellinnaruihin lastenhuoneessa, jossa sinun tyttösi nukkui. Kai olet huomannut, että lapsesi näkee liikaa. Toivoin, että te muutatte, sinä viet tyttörukan pois ja minä saan mielenrauhan. Sitten talorumilus paloi. Onneksi paloi!

 

Lahja opettajalle

Oletko kartuttanut lahjakokoelmaasi arvotavaroilla? Niin sitä pitää! Onko sinulla jo hopeinen kakkulapio ja puoli tusinaa kahvilusikoita sievässä kotelossa, kristallikulho hyllyn päällä ja perhepotretti kullitetuissa kehyksissä. Hyvä! Minullakin on aarteeni.

Nyky-Naisen-Niksi-Nurkassa lukee: ”Hyödynnä luppoaikasi ja siivoa laatikot”.

Niin teenkin.

Nostan pöydälle muistojen pahvilaatikon,

jonka kyljessä lukee: ”Hävitetään seulomatta”.

Työnnän kourani paperisilppuun ja sormeeni tarttuu kaksi rottinkirengasta:

äitienpäivälahja opettajalle Runebergin päivänä.

– Tietysti Reetalta.

Reetta, tämä ihmisen itiö, oli kuin kävelevä narunpätkä.

Kun Reetta pyrki oviaukosta, ovenpielet tönivät ja tökkivät,

kynnys yritti kampittaa.

Reetta ripusti korut korviini vikkelin sormin.

Renkaista roikkuu punaiseen villalankaan köytettyjä nappeja.

Työssä on tarvittu runsaasti teippiä ja klemmareita.

Pidin korvakoruja koko päivän luokassa.

Yhdellä välitunnilla ne unohtuivat korviini

ja kollegojen ilmeet olivat paljonpuhuvia.

Seuraavan viikon kuljin renkaat korvissani

silkkaa piruuttani, eritoten opettajankokouksessa

- Niin häijy minä olin.

 

Kirvelevä naarmu

On tammikuun 11. päivä. Eilen Hilppa uskoi nielleensä myrkkyä – tappavan annoksen. Nyt on uusi päivä, uusi aamu. Hilppa tulee luokkaan hyppien kuin heinäsirkka ja lauleskellen: ”kaikki on vinksin vonksin ja eikun heikun keikun…”. Huokaan helpotuksesta. Lapsi on selvinnyt eilisestä järkytyksestä. Mutta sitten:

KLo 12

Luokassa on unettava hiljaisuus. Lapset ovat keskittyneet etsimään kuviosokkelosta aarteita: timantteja, kaulaketjuja, rannekerenkaita, helminauhoja. Ahne kiilto silmissään he tuijottavat piilokuvaa silmät sirrillään valmiina värittämään valloituksensa näkyväksi. Ikkunan ohi leijailee hiutaleita kuin joutsenen höyheniä. Välituntikello parkaisee. Aarteet sujahtavat pulpetteihin ja lapset ryntäävät käytävään tuhatta ja sataa – ulkona lumipallokeli. Voi valvojaa!

Kaulurit, myssyt, sukat, rukkaset, jumppapussit ja lippikset ovat yhtenä solmuna naulakon ahtaudessa, sen alla ja päällä. Solmussa ovat lapsetkin kelliessään lattialla haalareiden ja saapikkaiden kimpussa. Aina sama ihme: Se onnistuu sittenkin! Hoputtelen viimeisiä vetelyksiä portaita alas ja noukin unohtuneen myssyn lattialta, ettei tule tallotuksi. Hilpan mansikanpunainen pusakka roikkuu naulakossa. En ole nähnyt tyttöä käytävällä.

• Kuka tietää, missä Hilppa on?

• Se on luokassa. Ei se voi tulla ulos, kun sillä on mahahaava, vetelykset selittävät.

• Mahahaava? Ei Hilppa ole minulle kertonut.

• Ei se uskalla. Mahahaavat leikataan. Se pelkää ampulanssia.

Löydän luokasta kalpean lapsen.

- Kuulin, että sinulla on mahahaava. Miksi ihmeessä sellaista väität?

• Sikskun mulla on, oikeesti on, varman päälte on. – Kato vaikka, nikottelee tyttö ja vetää housujaan alas.

Pyöreää masua koristaa pitkä, punoittava naarmu, terävän vetoketjun aikaansaama.

Voi lapsen elämää! Eilen kuoli myrkkyyn ja tänään kiidätetään ambulanssilla leikattavaksi. Mikä kauhu odottaa huomenna?

 

Sininen hetki - ajaton aika unen ja valveen välimailla, ennen kiirettä.

Lukijani,

Olen syöttänyt sinulle rankkaa luettavaa. Pahoittelen! 

Nyt lupaan, että saat helpommin nieltävää tekstiä 

ainakin viikon verran. Näin se alkaa:

On tammikuun 10. päivä

Koulu on vasta alkamassa. Ulkona sininen hetki. Avaruusmusiikki täyttää tyhjän luokan. 

Se saa ilman kimmeltämään kuin sataisi puuterilunta.

Kynttilänvalo vaimentaa äänet ja hiljentää askeleet. Lapset pysähtyvät kynnyksellä, hengittävät musiikkia, astuvat luokkaan varpaisillaan – paitsi Lissukka. Tytölle on jäänyt yötuuli jäseniin, hän liitää sormet räpytellen, kaartaa paikalleen viistoten opettajanpöytää. Tuulahdus on sammuttaa kynttiläkuoron.

Luen matalalla avaruusäänellä tarinaa punaisesta Mars-planeetasta, kivenmurikasta, joka on yltä päältä ruosteessa ja jota kiertää kaksi perunan näköistä kuuta, Pelko ja Kauhu. Syöksymme valonnopeudella avaruuden mereen. Olemme matkalla Jupiterin radalle. Jupiter, tulikuuma kaasupallo, on imaista meidät sisuksiinsa. Viime hetkellä onnistumme ponnahtamaan irti jättiläisen vetovoimasta. Juuri kun liukuen laskeudumme Europa-kuun jäiselle pinnalle, huomaan, että Hilppa ei ole mukana matkassa. Hän istuu pulpetissaan kädessä suikale sinistä silkkipaperia. Tyttö värjää huuliaan. Kun huulet ovat mustikansiniset, kääntää hän katseensa hämärään luokkaan ja odottaa silmät sirrillään, että huomattaisiin. Ja kyllä huomataan! Annica, armoitettu kantelija, tarkkavainuinen vakoilija, naukuu vahingoniloa äänessään:

• Opettaja, opettaja, Hilppa maalaa naamaansa.

• Shh, Annica, kyllä minä näen. Hilppa, ei tuo ole kovin viisasta. Silkkipaperi ei ole huulipunaa, ei tarkoitettu nuoltavaksi. Se voi olla myrkyllistäkin.

• Hilppa muuttuu totiseksi ja sujauttaa papeririekaleen pulpettiin. Avaruuskupla puhkeaa. Lapset putoavat ilkeästi tärähtäen puisiin pulpetteihinsa. Minä hinkkaan tytön törröhuulia märällä vessapaperilla, mutta väri ei ota lähteäkseen.

• Ei haittaa, menehän paikallesi siitä!

Äänestäni kuultaa harmistuminen, vaikka yritän sitä peitellä taputtamalla tyttöstä takamuksille. Sininen hetki on haihtunut. On arki.

Päivän mittaan pysähtyy katseeni Hilppaan – sairaan näköinen ja hiljainen. Saako siniset huulet lapsen näyttämään noin kalpealta? Ehkä?

Kello 13.

On kotiinlähdön aika. Hilppa tulee luokseni ja tokaisee:

    -   Opettaja, mihin aikaan minä kuolen?

• Oho, mikä kysymys! Ei tuohon voi vastata. Ei kukaan sitä tiedä. Miksi sellaista kysyt?

• No se myrkky – joko minä pian kuolen?

Luokka on elänyt jokapäivän arkea, vaikka yksi tekee kuolemaa. Likistän lapsen syliini ja selitän, että silkkipaperin nuolemisesta voi korkeintaan saada mahanpuruja. Väri palaa Hilpan kasvoille, eikä hän näytä enää sairaalta. Selitän Hilpalle, etten olisi antanut hänen kuolla kupsahtaa. Jos hän olisi oikeasti syönyt myrkkyä, olisin kutsunut ambulanssin ja hänet olisi kiidätetty sairaalaan parannettavaksi.

 

Mari – näkymätön lapsi!            

Hesarin mielipidesivulla oli lauantaina aiheena ”opettajien uupumus”, kestosuosikki. Syyksi kirjattiin liian suuret ryhmät, riittämättömät resurssit tukitoimenpiteisiin, jatkuva kiire ja hälinä. Nyt osataan vaatia opettajan avuksi myös ammattiauttajia, erityisopettajia, psykologeja, kuraattroreita jne. Ennenmuinoin opettajan piti pärjätä yksin. Kun aloitin urani maaseutukoululla, oli minulla yhdistetty 1. - 2. -luokka ja 34 oppilasta. Luokalla oli myös erityistuen tarpeessa olevia lapsia ja CP-vammainen Jussi, joka aloitti koulun vuotta vanhempana, sillä edellinen opettaja ei huolinut vammaista luokalleen. Apuvälineitäkin oli: taulu ja liituja, ruutupaperia ja lyijykynät. Olimme intoa täynnä lapset ja minä - mehän selvittiin kotikonsteilla ilman digilaitteita. Ketään ei jätetty yksin, ei varsinkaan Jussia. Opettajan apua sisukas poika tarvitsi vain ruokalassa, kun piti kuoria peruna. Naurua, leikkiä, oppimisen intoa ja onnellista oloa riitti kaikille.

Sittemmin luokkakoko on pienentynyt, mutta alle 25 oppilaan luokkaa en ole koskaan opettanut. Olisin toivonut, että erityistukea tarvitsevat lapset olisi hyvitetty pienentämällä luokkakokoa. Ei onnistunut!

Tulee ilta ja on aika avata muistojen pahvilaatikko. Saan hyppysiini lyijykynällä ruutuvihkoon kirjoitetun sepustuksen viime vuosituhannelta, ajalta jolloin olin jo ollut opettajana 20 vuotta:

Syyskuun 20. päivä

Koulua on käyty viisi viikkoa. Istun tyhjässä luokassa… oli siinäkin päivä, on tämäkin ammatti!

Kumipurua ja muovailuvahaklönttejä lattialla, mutta vain vähän. Oppia tarttunut lapsiin, sitäkin vain vähän. Olen juossut itsesi uuvuksiin etenemättä eilisestä. Lapsia on 25. Oppitunnissa on aikaa kaksi minuuttia / lapsi. Mahdoton yhtälö – lapsia on liikaa tai aikaa liian vähän. Revin itseni riekaleiksi ja annan jokaiselle nokareen. Onko se tarpeeksi? Onnistuiko tämän päivän tasajako?

Tasan en voi jakaa, sillä ’ongelmalapset’ haukkaavat leijonanosan ajasta. Niitä lähettää koulupsykologi diagnoosilapulla varustettuna. Saan esitiedot ja ennusteen – vain hoito-ohjeet puuttuvat.

Tuijotan tyhjää luokkaa: Riinan pulpetin kannessa punaista liitua… tuolinjalan alla Mikin unohtama aapinen… Lissukan pulpetista roikkuu sukka – tyttö lähti siis kotimatkalle toinen jalka paljaana. Kelaan mielessäni päivän tapahtumat. Aloitan ikkunanurkasta: Reunimmaisena Juuso ja Juuson pulmalasku – ratkesi purkillisella hammastikkuja… sitten Hilppa, yhdessä saksittiin sanoja tavuiksi… jututin Anssia… Mimosa istui polvellani… harsin Jessen housujen ratkenneen sauman… Lissu roikkui kädessäni välitunnilla… Saaran juttuvihon korkokenkäprinsessalle hymähtelin hyväksyvästi samalla kun selvitin saksilla Tuulin tukkaan tarttunutta sinitarraa… Marin – sanoinko jotain Marille, murahdinko edes, oliko Mari koulussa tänään? Tietysti oli. Jos ei olisi ollut, sen olisin huomannut. Hävettää! Näen Marin vasta kun hän puuttuu. Onko minun luokassani Näkymätön Lapsi?

Räyhähenkiä en voi unohtaa, kummajaisten puuhia tarkkailen, hiljaiset pidän tietoisesti mielessäni, avuttomia on aina autettava, välkyt ovat itseoikeutetusti esillä. Mari ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Mari on Tyttö Tavallinen, juuri sellainen keskivertolapsi, jolle oppikirjat kirjoitetaan ja opetussuunnitelmat laaditaan, joka saa jakamattoman huomion opettajanvalmistuslaitosten luennoilla. Onko hän koulun arjessa, minun luokassani, muuttumassa uhanalaiseksi lajiksi?

- Anna anteeksi, Mari, kirjoitan nimesi teippilapulle. Teippaan lapun kämmeneeni ja muistan sinut. Etsin tästä lähtien päivän päätteeksi näkymättömät lapset.

Illalla kello 20

Vasta nyt lähden kotimatkalle. On ollut kokousta kokouksen vuoksi, pykäliä ja pöytäkirjoja, monistamista, paperia niitattuna ja niputettuna. Koulua käyty viisi viikkoa ja jo tunnen väsymystä. En tiedä miten selvittää tukea tarvitsevien lasten ongelmavyyhdit – tarvitaanko saksia, virkkuukoukkua, pinsettejä, pihtejä vai onko aika ymmärtää, ettei mitään ole enää tehtävissä. Seitsemän vuotta on lapsen elämässä pieni ikuisuus. Syvälle harmaaseen aivomassaan syöpyneet käytöskuviot eivät hyssyttelyllä ja maanittelulla muuksi muutu. Seitsemän menetettyä kasvun vuotta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ohuemmaksi ihoni kuluu. Suojakuori on hilseilemässä pois. Tee sitten tätä työtä vereslihalla.

 

Hyvää huomenta lukijani,    
                                                                                                    

Vielä en osaa irrottaa otettani Mirosta – susilapsesta. Valvon yöt ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisinko tällä elämänkokemuksella viisaampi? Vastausta en ole löytänyt. Ehkä sitä ei ole. Ymmärrän, että tärkeintä on voittaa lapsen luottamus. Ja senhän minä jo silloin tiesinkin. Susilapsen kohdalla oli myös isän luottamuksen saavuttaminen välttämätöntä. Koululaitos oli riepotellut lasta surutta paikasta toiseen ja pettänyt sekä pojan että isän orastavat toiveet.

Eihän Miro ollut omalla asteikollani edes ”vaikea tapaus”. Ei - sillä hän antoi minulle kaikki ratkaisun avaimet, huusi ja parkui apua.

Ymmärsin kuitenkin, että ongelmiin olisi ajoissa puututtava tai hänestä tulisi yhteiskunnalle kallis painajainen. Minun vastuullani oli tulisiko Pikku Hukasta susi kaltereiden taakse susien joukkoon vai kesykoira, joka ei nöyristele, ei anna tassua kesyttäjälle vaan säilyttää suden urhean sydämen.

Mutta Pauli oli toista maata. Hän oli ensimmäinen potentiaalinen ”kouluampuja” minun luokallani. Hänen parantamisprosessinsa oli kivulias kokemus meille kummallekin. Toisin kuin Miro, Pauli oli puhumaton, ilmeetön, jäinen lapsi. Kun lapsen hätä on suurin, hän ei huuda – hän muuttuu mykäksi. Nämä mykät lapset tekevät kaikkensa peitelläkseen vammaansa. Kun Pauli puhui, oli viesti pelottava. Kerran poika makasi piilossa pulpetin suojassa ja ampui sormellaan.

Kun kysyin: Pauli, miksi ammut meitä?

Hän vastasi: Mulla on lupa tappaa jokainen, jonka naama ärsyttää. Mulla on lupa tappaa, ymmärrätkö, hän hoki hampaat kirskuen.

Pari päivää myöhemmin Pauli kaatoi lattialle kaverinsa.

Kun kysyin syytä, sanoi lapsi: Mä tahdon nähdä ton kasvot haudan pohjalla. Tahdon potkia hiekkaa sen naaman päälle ja kiviä silmiin, multaa suuhun… mulla on lupa tappaa.

Että sellaisia fantasioita pienellä, poloisella seitsenvuotiaalla lapsella. Minä yritin saada pikaista ammattiapua lapselle ja sain sitä järjestettyä sairaalajakson verran. Lapsen äiti ja minä huokasimme helpotuksesta. Mutta isä sanoi, ettei hänen poikaansa viedä hullujenhuoneeseen. Eikä sitten viety. Minut jätettiin yksin jäälapsen kanssa. Mitään apua ei ollut saatavissa. Minun oli pakko ottaa riski, että poika särkyy ammattitaidottomassa otteessani. En uskonut onnistuvani. Mutta toisin kävi. Lapsi ei särkynyt - hän muuttui itkeväksi, nauravaksi leikkiväksi pikkupojaksi.

Jos et usko ihmeisiin, niin lue Paulin tarina ja alat uskoa sinäkin.  (Pauli – jäinen lapsi, 26.11.2017 osat 1- 14)

 Miro -susilapsi, osa 3

Jatkuu!

Niin alkoi kesyttäminen. Kun susi ulvoi, luokan elämä pysähtyi. Totuimme taukoihin. Odotimme niitä. Ulvoessaan Miro oli poissa, jossain kaukana. Hän ei nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut. Ulvonta alkoi kuin epilepsiakohtaus – äkkiarvaamatta. Sitä ei voinut estää, sitä ei voinut kieltää, eikä siitä voinut lasta rangaista. Poika oli painekattila. Ulvahdukset purkivat sisäistä painetta ja estivät lasta räjähtämästä riekaleiksi.

Miro käyttäytyi kuin piesty koira, pelkäsi kosketusta. Piti keksiä kiertotie:

• Kuulehan Miro, sinä jännität hartioita, kun kirjoitat. Jännitys siirtyy niskasta hartioihin, käsivarsiin ja sormiin. Käsialasta tulee kömpelöä. Annahan, kun minä hieron. Se rentouttaa!

Pääsin ensimmäistä kertaa koskettamaan poikaa. Aluksi Miro vääntelehti kiusaantuneena ja nauraa räkätti suu ammollaan niin, että kitarisat loistivat. Päiväkausien sinnikkään harjoittelun tuloksena kiemurtelu väheni, mutta jännitys jäi. Pojan niskanikamat tuntuivat sormissani legopalikoilta. Niitä palikoita minä asettelin uuteen järjestykseen. Vähitellen sain sipaista tukkaa ja hivellä otsaa. Kului kolme viikkoa ja tunsin äänetöntä kehräystä kämmeneni alla. Poika ei enää pelännyt kosketusta.

Sivutuotteena Miron käsiala parani ja luokan muiden lasten tuli kehnommaksi. Viimein Juuso tokaisi:

• Hei Opsku, etkö näe? Mun kirjaimet ei pysy enää riveillä, ne roikkuu. Ne on kuule kamalan rumia. Mulla taitaa olla jäykät hartiat.

Siispä koko luokka tarvitsi rentouttavaa hierontaa. Korvasin aamunavaukset ’pilvilennoilla’. Vaihdoin loisteputkien keinovalon kynttilöiden tuikkeeseen ja laitoin taustamusiikiksi merenaaltojen loisketta. Alkoi unettava lekottelu. Oli lupa torkahtaa. Lapset painoivat päänsä käsien varaan pulpetinkannelle:

• Sulje silmäsi… kuulet meren kohinaa… olet pilvi, lennät pehmeänä utupallerona korkealla aaltojen yläpuolella…

Soljuvat sävelet imaisivat irti maan vetovoimasta, kohottivat yhä korkeammalle, pilvien tasalle. Lapset keinuivat tuulien tuutimina. Minä kiertelin varjona luokassa, silitin Anssin siilitukkaa, rapsutin Maria korvan takaa, hieroin Rikun linnunluisia käsivarsia, sormeilin Viljamin hikisiä niskavilloja, taputtelin Samun hartioita ja paijasin Ellua muuten vain… Levollinen, ohjelmoimaton hetki on nykylapselle harvinaista herkkua. Kun aikaa on kulunut 12 minuuttia, alkavat ensimmäiset nukahdella. Vaimennan musiikin. Olen koskettanut jokaista ainakin kerran, tänään. Kukin vuorollaan on saanut osakseen opettajan jakamatonta huomiota 30 uljasta sekuntia. Tuli aika sammuttaa kynttilät, loisteputket syttyivät säristen … taikuus katosi.

Ennen kesytystä oli Miron tapoihin kuulunut yritys kynsiä luokkatovereiden kasvoja, jos oma tahto ei kiroilulla mennyt perille.

• Selitä, miksi kynsit?

• No, kato pakko, ymmärrätkö?

• En ymmärrä. Mikä pakko?

• No, toi vitun homo ei muuten tajuu.

• Mitä ei tajua?

• No, että mä haluun ton – heti paikalla!

• Minkä ton?

• No, ton hajukumin.

Laitoin pojalle tumput käteen ja kiinnitin ne hakaneuloilla puseron hihoihin. Oikean käden lapanen poistettiin kirjoittamisen ajaksi. Toimivaa!

Aloitimme heti tammikuussa ’isän kotitehtävät’. Elämä kotona oli helvetillistä kaaosta. Kehitimme keinoja karsia kiukunpuuskia. Sitten potan potkimisen Miika-isä oli myötäillyt lapsihirviönsä oikkuja ja pelännyt tämän naurunräkätystä. Pojasta oli kätevää, että hänellä oli hyytelö-isä, harmiton potkittava, ei sattunut varpaisiin.

Otimme käyttöön tarkat päivärutiinit. Joka aamu kello 7.30 syödään puuroannos. Illalla poika saa valita kahdesta vaihtoehdosta (aina vain kahdesta) esim. kaura / riisi, mehukeitto/ voinappi. Illalla otetaan esille seuraavan päivän vaatteet tyyliin: punainen pusero / sininen raitapaita, farkut / haalarit. Ahtaat säännöt olivat epämukavia, mutta kun viikko oli sinnitelty, riitely ja kinaaminen vähenivät merkittävästi.

Oli aika käydä käsiksi ongelman ytimeen: äitiin. Äiti oli vaiettu puheenaihe. Elisan herättäminen kuolleista tuntui Miikasta turhalta – eihän pojalla ollut edes muistikuvia äidistä. Mutta paranemiseen tarvittiin äitiä ja kuollutkin äiti oli äiti. Miikan tehtäväksi tuli kaivaa esiin komeroista kuvia Elisasta ja esineitä, jotka olivat kuuluneet tälle. Se ei ollut yksinkertaista, sillä Miika oli ahtanut jätesäkkiin surun ja raivon puuskassa mitä hyvänsä nurkista löysi Elisalle kuulunutta. Hän oli säkittänyt kaiken mikä edes haisi sille naiselle.

Jotain sentään löytyi ullakon perältä: punaiset linttaan astutut korkokengät, kulahtanut T-paita, puuterirasia ja lohkeilleet lasihelmet. Sitten oli loruiltava yhteisestä elämästä mitä mieleen juolahti, mukavaa ja arkisen epämukavaa:

• Oli maaliskuun kuudestoista päivä, tai pikemminkin yö, kun sinä päätit syntyä. Tuli kiire Naistenklinikalle. Toiset lapset putkahtavat maailmaan pää edellä, mutta sinä et. Synnyit jalat edellä valmiina kirimään karkuun. Niin kova oli vauhti, ettet tahtonut pysyä hoitopöydällä. Ja kätilö sanoi, että tästä pojasta tulee maratoonari. Äitisi oli läkähtyä onnesta, kehui, että olet koko osaston paras parkuja.

• Äiti tanssitti sinua sylissään, törmäili huonekaluihin, löi päänsä lampunkupuun ja hoilasi: ’Puhelin langat laulaa ja taivaalla loistaa kuu’. Kun Elisa oli pikku maistissa, te porasitte kilpaa: ’Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...’

• Olit äidin ikioma ikiliikkuja. Mutta sitten Elisa sairastui, eikä se ollut sinun syytäsi, eikä minun… ei äidinkään… joskus vain käy niin…

Niin alkoi kotikutoinen terapia. Äitikuvatuksen kuvan tarkentumisen tahtiin harvenivat sudenulvahdukset. Vähitellen ne muuttuivat kesykoiran haukahduksiksi.

Toukokuussa lapset kirjoittivat itselleen juhlalliset työtodistukset varustettuna omakuvalla. Näin Miro luonnehti edistymistään koululaisena:

TYÖTODISTUS

Mä oon ihmeissäni tästä koulusta

Opsku on erilainen ja kavereita on.

Ennen mä olin raju ja kirjotin siansaksaa.

Nyt mä oon ihan hulluna matikkaan.

Enää en kiusaa.

Mä osaan olla tavallinen.

Ja mä oon oppinu jo kaiken.

Mulla on hyvä olo.

Mä oon tyytyväinen itteeni.                                                                                                   

Miro

Tarina päättyy tähän.

Jos lapsena ei opi olemaan tavallinen tapaus tavallisten lasten joukossa,

ei se suju kaksikymppisenä sen paremmin.

Ja kakun kääntöpuoli: 

Jos ’normaalit’ lapset eivät opi hyväksymään poikkeavuutta, miten he sitä sietäisivät aikuisina.

Miro -susilapsi, osa 2

Kaikki alkoi tammikuun 10. päivänä.

Oli syntymäpäiväni. Edellisenä iltana leivoin ison toskakakun vietäväksi opettajainhuoneeseen. Tuntien jo päätyttyä rehtori tuli luokkaan ja vitsaili:

"Lähettivät opetusvirastosta syntymäpäivälahjan – juuri sinulle räätälöidyn, jos vain kelpaa. Virastosta tuli pyyntö, että tunnustelisin noin alustavasti… He sitten soittavat sinulle… Kyse on erityisluokan oppilaasta, joka on jo kerran tuplannut ja taas on edessä luokalle jääminen. Poika ei testien mukaan ole tyhmä, mutta sitäkin haasteellisempi, siis mahdoton. Poika joutaa kierrätykseen. Isä siirsi lasta tarhasta toiseen, aina kun tädit uhkailivat testeillä. Kun koulu alkoi, vaihtuivat opettajat tiuhaa tahtia ja nykyinen erityisopettaja (on muuten mies!) sanoo, ettei kestä – joko hän tai poika lähtee. Arvannet kumpi! Tämä Miro villitsee muut oppilaat, konttaa lattioita, puree, potkii ja paiskoo tavaroita, ei pysy pulpetissa. Opetusvirasto ehdottaa, että ottaisit pojan joksikin aikaa, kunnes paikka löytyy vaikka sairaalasta. Puhelinsoitto virastoon ja kokeilu päättyy. Sen siitä saa, kun pitää luokallaan noita erikoisuuksia, sanoo rehtori vahingoniloa äänessään."

Näin lastensuojelun rattaat toimivat: Häiriintynyt lapsi siirtyy luokasta toiseen, opettajalta opettajalle, sille, joka suostuu ottamaan ja aina lapsi kokee tulleensa hylätyksi.

Jäin miettimään miten voisin onnistua ja ylipäätään voisinko? Miten kesytetään poika 25 oppilaan luokassa, kun erityisopettaja kahdeksan oppilaan pienryhmässä ei ole onnistunut? Ehkä avain onkin juuri siinä: laumapaineessa, mallioppimisessa. On pirun vaikeaa esittää luokan ainoaa ilkimystä. Ehdotus oli niin kutkuttavan älytön, että tartuin tilaisuuteen.

Tarvittiin jotain uutta, odottamatonta. Tavalliset puitteet, pulpetti ja opettaja eivät toimisi. Tarvittiin taikuutta, aimo annos huijausta ja siinä minä olen mestari. ”Tämä huone ei ole mikään tavallinen luokka, ilmoitin Mirolle. Tämä on tiikerinpentujen pesäkolo ja minä olen emotiikeri – muistakin se.”

Kului kaksi päivää ja tapasin Miika-isän. Kuulin tarinan:

- Miro oli rasittava jo vauvana: imi tissiä tunnin, spuglasi, nukkui tunnin, parkui tunnin, söi ja spuglasi … vuorokaudet ympäri. Kun Miro vielä konttasi vaipoissa, äiti, Elisa, otti ja kuoli.

Ei siitä naisesta äidiksi ollut. Sitä piti vahtia, pudotti pojan pari kertaa eteisen klinkkerilattialle ja muuta sellaista. Talonmies löysi Elisan yhtenä aamuna rappukäytävästä oksennukseen tukehtuneena. Se oli saanut avatuksi ulko-oven ja limajuovasta päätellen ryöminyt portaita kolmannen kerroksen tasanteelle. Siihen kotioven eteen se sitte sammui. Oli se yrittänyt raapia ovea, mutta ei ylettänyt ovikelloon. Miro siirtyi pulloruokintaan ja lopetti parkumisen, vikisi vain. Naapurin eukko kävi välillä vahtimassa poikaa. Se kysyi, olinko pannut merkille, ettei Miro jokellellut niin kuin sen ikäisten tapana on? Silloin huomasin, ettei pojasta lähtenyt pihahdustakaan. Siitä oli tullut Elisan kuollessa kiltti kertaheitolla, sellainen rääpäle, helppo hoitaa, ei tapellut vastaan edes haalareita puettaessa. 

Kerran Miro keikkui tuolilla ja putosi selkänojalta, ranne murtui ja otsaan tuli paukura. Pojalta pääsi räkättävä rekkakuskin nauru, sylki lensi ja housut kastui, mutta silmät ei. Naurunkäkätys jatkui sairaalassa hoitopöydälle nostettaessa. Poika veti vaan välillä henkeä ja jatkoi räkätystä, kun hoitaja väänsi kättä. Ihmettelivät potilaan reippautta. Lääkärikään ei huomannut, että nyrjähtänyt se poika oli, työnsi vaan käteen tikkukaramellin ja pörrötti tukkaa. Naapurin eukko oli ainoa, joka sanoi suoraan, että lapsen päässä irtosivat saranat jengoiltaan, kun siltä äiti kuoli. Se eukko ymmärsi, mikä oli homman nimi, kun sillä oli itsellään viisi enemmän ja vähemmän epäkelpoa jälkeläistä. 

Kun Miro täytti kolme vuotta, kutsuttiin kummit kakkukahveille. Miro istui mykkänä potalla ja ähki, nousi sitten, katseli tutkivasti pökäliä ja potkaisi potan kumoon. Sisältö valui olohuoneen matolle. Poika potki pottaa kuin jalkapalloa ja karjui: ”gagga daadana” – pojan ensimmäiset sanat! Ei ollut aikaisemmin asiaa. Mikään ei enää kelvannut sille kakaralle. Mukit, muusit, autot, ketsupit, kengät, mehut, leegopalikat lensivät seinille ja poika kiljui: daadanan gagga, daadana... Yhtä saatanan kakkaa poika on ollut siitä asti.

Isä nielaisi, puhe pysähtyi. Tuliko jo kaikki? Mies vain tuijotti täriseviä käsiään ja sai viimein yskittyä suustaan:

- Tultiin sitten tänne, tänne näin…sanoivat, että sinä osaat… tehdä sille jotain?

-Yritän, mutta en takaa onnistuvani. Tässä työssä ei anneta takuita.

Sovimme ehdoista. Saisin käyttää kaikkia keinoja, kummallisiakin. Kohtelisin Miroa kuin omaa lastani – siis ohittaisin ohjesäännöt. Pitelisin poikaa tiukassa syliotteessa pelkäämättä mustelmia. Mutta yksin en selviä. Tärkeintä on yhteispeli ja pelin pitää olla avointa. Tarvitaan koko luokan tuki. Lapsille on kerrottava missä mennään. Luokka on voimavara. Kun minä väsyn, ja varmasti niinkin käy, luokkakaverit jaksavat uskoa.

Isäparka hyväksyi mitkä tahansa ehdot.

Luokka nielaisi syötin ’sudenpentu tiikerilauman kasvattina’ – ei mikään Pikku-Paha-Hukka, vaan sudenroikale:

-  Miro koettaa esitellä metkujaan ja yrittää saada teidät mukaan kaiken maailman kamaluuksiin. Älkää olko huomaavinanne. Mutta jos hän tekee jonkun asian oikein, vaikka vahingossa, huomatkaa heti. Onko sovittu?

- JOOO, kiljuivat lapset arvaamatta mihin olivat ryhtymässä.

En sitä arvannut itsekään, mutta jostain oli aloitettava. Kokemuksesta tiesin, että mikä hyvänsä keino tepsii, jos luokka siihen uskoo ja jos samaa rataa vedetään johdonmukaisesti.

Niin tuli Miro luokkaan. Poika roikkui isän käsivarressa kaksin käsin kynnet syvällä miesparan lihassa. Isä laahasi lasta pitkin käytävää ja yski hämillään, sai sitten nostettua pojan kuin matkalaukun kynnyksen yli.

 - Terve Miro! Sinua on jo odoteltu. Hauskaa, että päätit tulla Viidakkoluokkaan. 

Isä lähti ja poika jäi käppyrään lattialle. Miro peitti päänsä käsillään. Odottiko hän, että joku tulee ja alkaa potkia? Naputin tyhjän pulpetin kantta. Siinä komeili Miron nimilappu jättikirjaimin. 

Jatkoin satua ’Oletko noitien sukua?’. Tarina kutitti lasten nauruhermoja ja papereille ilmestyi noidan lemmikkejä, mitä merkillisimpiä otuksia. Luokan huoleton käytös ei vastannut Miron odotuksia. Hän hivuttautui hämillään pulpettiaan kohti ja istui paikalleen. Minä hyrisin tyytyväisyyttä, ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat onnellisesti ohi. Poika makasi otsa pulpetin kannella ja kurkki luokkatovereitaan katseessa epäluuloa ja halveksuntaa. Sitten pojan vasemman käsivarren alta työntyi oikean käden etusormi. Hän antoi sarjatulta ja ampui rivi riviltä luokkatoverinsa. Pojalla oli aseessaan äänenvaimennin, mutta huulet papattivat. Äkkiarvaamatta poika heitti selkänsä kireälle kaarelle ja päästi suden ulvahduksen. Minulle tuttu tilanne. Olin jälleen saanut vastuulleni ’sarjamurhaajalapsen’. Sormi ei tee reikää otsaan, mutta enteilee pahaa. On viime hetket kääntää kasvun suuntaa. Ehdinkö ajoissa?

Katselin lasta: pienikokoinen ruipelo, pitkät sirot sormet, ranteet mustelmilla, rohtuneet huulet, leuka ruvella ja likaraita kaulalla. Miro käänsi päätään, huomasi, että tarkkailin häntä ja tuijotti takaisin. Tunsin katsovani kaleidoskoopin linssin läpi: lapsen silmissä irtonaisia lasinsiruja koko ajan vaihtuvassa järjestyksessä. Äkkiä katse sammui. Jäljelle jäivät mustikansiniset vesiväriläikät, jotka olivat pieniin kasvoihin aivan liian suuret. En ymmärtänyt yhtälöä: sekasikiön kasvot – yhtaikaa enkelin ja paholaisen: läpikuultava iho, valkoiset ripset, ohimolla arpi kuin kalanruoto, ikivanhan ihmisen ilme.

Miron tarina jatkuu osassa 3.

 

Miro - susilapsi osa 1

Huomenta lukijani

Tänään toivoisin sinun tutustuvan Miroon. Hän on yksi haasteellisimmista
lapsistani.

Opettaja ei ole terapeutti. Totta vai tarua? Opettaja on tahtomattaankin terapeutti. Vain koulutus puuttuu. Opettajalla on myös kaikki edellytykset onnistua siinä, missä terapeutti turhautuu. Terapeutti kohtaa lapsen kerran kuussa tunnin verran. Tee siinä ihmeitä?

Opettajalla on hyppysissään oppilas joka ikinen arki, joka ikinen koulutunti.

Opettajalla on myös taikasanat, joita lapsi ei voi vastustaa: ”Kiukuttele vain, jos se helpottaa. Saat suuttua minulle. Ei sinun tarvitse pitää opettajastasi. Minä kuitenkin pidän sinusta. Et voi estää.

MIRO 

Maaliskuun 20. päivä

Sataa räntää. Hiutaleet valuvat noroina ikkunalasia pitkin. Luokassa on unelias tunnelma. Lapset kirjoittavat, sana on vapaa, otsikoita ei tyrkytetä. Äkkiä ovi temmataan auki. Miro! Ja taas myöhässä, ties missä on luuhannut. Poika seisoo hetken kynnyksellä, mulkoilee pahaenteisesti, syöksyy sitten paikalleen, jättää oven auki käytävään. Ulkovaatteiden ja märkien villasukkien lemahdus tunkeutuu luokkaan. Vetää!

Mitä pienistä! Pari kuukautta takaperin poika oli pitelemätön räyhähenki, nyt harmittava känkkäränkkä, toukokuussa toivottavasti ’tavallinen tapaus’.

• Hei, Miroo, sulkisitko oven perässäsi, kiiitoss!

• Viime tunnilla suljin ja sanoin sulle: Tää on kuule vika kerta, kun suljen.

• Jos sittenkin sulkisit sovinnolla.

• Enkä kuule sulje. Mä en tule kouluun, jos pitää sulkea ovia, sanoo Miro ja pamauttaa oven kiinni. Katon loisteputket särähtävät.

Miro on tarkkailusta toimitettu. Olemme tunteneet toisemme kohta kolme kuukautta ja minä alan uskoa ihmeisiin. Siirron piti olla väliaikainen hätäratkaisu, mutta, mutta… onko järkeä heitellä kytevää kekälettä opettajalta toiselle? Sain kopin – en pudota, vaikka hyppysiä polttaa, en passita takaisin sekundalasten joukkoon.

Nyt Miro makaa pulpetillaan ja pätkii hampaillaan kynästä säleitä, syljeskelee lastut lattialle.

• Miroo, herätys – alahan kirjoittaa!

• En kirjota.

• No, syö sitten kyniä. Kaapissa on laatikollinen lisää. Kirjoitetaan yhdessä koulun jälkeen.

• En kuule kirjota, en vaikka mitä tekisit.

• Mietitään sitä vasta, kun kello on kaksi.

• En tule kouluun, jos käsket kirjottaa.

• Paha juttu! Sinulla ei ole kotiopettajaa ja Suomessa on oppimispakko.

• No kirjotetaan sitten. Oma syysi, jos et saa selvää.

Miro aloittaa. Käsiala on tahallisen töhryistä ja samalla tietoisen luettavaa. Äkkiä kynä pysähtyy ja poika ulvahtaa, ponkaisee sitten vauhtiin, kirjoittaa vimmalla, ei lopeta, vaikka kello pirisee. Kun viimein kaikki tarpeellinen ja tarpeeton on paperilla, poika puraisee rannettaan. Se on merkki muodonmuutoksesta. Peitän korvani. Susi alkaa ulvoa selkä kaarella. Ranteeseen jäävät pedon hampaanjäljet.

„REISKA

Se Reiska se entinen ope suttui kun mä hain kaupasta sille pullapitkon ja ostin tahalteen väärän pitkon. Reiska karjaisi. taatanan miro kyllä minä sule näytän! ostit väärän pulapitkon. ope heiteli mua korvista. husin tätä sinä kadut taatana ja löin sitä pulapitkola päähän siitä vasta opetaja suttui ja iski mut seinään. luoka nauroi. olin yltä päältä veresä juoksin käytävään. rehtori tuli vastan ja sanoi täälä ei juosta. opetaja juoksi perästä ja raahasi luokaan. Siellä moinen nyrkisota oli. mä otin pitkon ja löin opetajaa pähän kaksi kertaa. Reiska löi hampat yhteen. silmät otsala Reiska suuntasi julman katseen muhun ja löi tuolilla pähän veri lensi. sitten Reiska pökertyi.

Seuravana pävänä tuli kouluun kanan muna sota opetajia heitetiin kanan munila kaiki luokat oli sodasa mukana. Ja kanan munat lopui silloin otettiin apelsiineja sotaan opetajat juoksivat karkun ja koko koulu rikotiin. Ikunat potkitiin sisään. Silloin varshälytin soi. Poliseja alkoi tulla silloin maito tölkit oli tarpeesa. Niin koulu tuhoutui koknaan lamput tipui itsestään kuin vesi tipuisi taivasta.“

Mikä tuhovimma, mikä lumovoima! Mirossa on ainesta vapaustaistelijaksi, kommunistien ääniharavaksi, joukkomurhaajaksi ja bestsellerkirjailijaksi. Kenen vastuulla on sudenpenikan tulevaisuus – minunko? En saa kiitosta, jos onnistun kesyttämään suden koiraksi, mutta syntipukiksi kyllä kelpaan, kun hän raatelee lähimmäisensä.

Maaliskuun 23. päivä, viimeinen tunti.

Lapset ovat valinneet työparin. Edes Miroa, ja varsinkaan Miroa, ei jätetä yksin. Lapset puuhaavat kuka mitäkin. Tehtävä on vapaavalintainen. Miro ja Mikko ovat luokan perällä kyykkysillään. Lattialle on levitetty Afrikan tähti. Väärä valinta, enteilee myrskyä! Peli vaatii pitkää pinnaa ja Mikko on luokan kingi, vielä syyslukukaudella räjähdysaltis kaveri; isokokoinenkin vielä. Miro näyttää Mikon rinnalla tosi ruipelolta. Mutta Miron peli sujuu kuin rasvattu. Pojalla on kourassaan tukku seteleitä. Nyt hän kääntää seuraavan pahvimerkin: ROSVO! RYÖSTÖ! Rahat meni! Miro ulvahtaa, tarttuu pelipahvin reunoihin ja heittää nappulat, setelit, nopat korkealle. Sieltä ne hetken leijailtuaan ropisevat lattialle. Miro jäykistyy kyyryyn rautalankahäkkyräksi ja alkaa järsiä terävin hampain rannettaan. Surkea susi istuu häntänsä päällä, pelkää piiskaniskuja, odottaa potkuja. Mikon silmiin kihahtavat harmin kyyneleet. Hän huokaa syvään ja sanoo:

• Kuule, älä välitä! Ei haittaa. Mä ymmärrän ton jutun. Tommonen mäkin olin ennen joulua. Pelataanko?

Mikko konttaa lattialla, kerää kamat kasaan ja peli alkaa alusta.

Katson ihmeissäni. Kuka muu pystyisi Susilasta paremmin auttamaan kuin toinen Iso-Paha-Hukka, kesyyntynyt sellainen.

JATKUU