Mustin kuolema osa1 /

Puun juurella mätiä omenia ja rypistyneitä lehtiä.

- Tyttöseni, talvi on tulossa, sanoo äiti ja huokaisee.

- Huomaatko, Siukku, hämärä kutoo seinille seittiä - koko päivän se kutoo hämäränhyssyä kuin ristilukki.

Sitten äiti katsoo koirusta ja taas huokaa. Musti ontuu. Oikea takajalka on kipeä. Kun siihen koskettaa, koira uikuttaa. Ruoka ei maita, koira yskii.

- Vanha se on, sanoo äiti suru silmissään.

Nyt Musti makaa äidin vuoteella kuin olisi märkä kylpytakki, liikahtamatta, kuono tyynyllä. Minä makaan littuskaisena, samalla sängyllä, liikahtamatta kauan – kauan – Mustin koiranelämän lopun verran. Ei ole kiire, on aikaa, katsomme toisiamme silmästä silmään, Musti ja minä. Odotamme.

- Noutaja tulee Toyota Corollalla heti kun joutaa. Sitten kipu hellittää, enää ei satu, lohduttaa äiti.

Musti hengittää, kun muistaa hengittää, välillä unohtaa – Nukkuuko? Ei nuku. Nappisilmät vahtivat. Kuiskuttelen Mustin korvaan: Oma rakas haisulikoirunen. Musti ei liikahda, ei nosta kuonoa, häntä vain nytkähtää kerran ja pysähtyy.

Äiti istuu sängynreunalle, paijaa Mustin päätä ja alkaa kertoa ennen-muinoin-ajasta. Silloin minua ei vielä ollut ja Musti oli vasta koiravauva. Äiti puhelee Mustille, ei minulle, puhelee juhlallisesti, Markussedän äänellä:

• Muistatko ensimmäisen puistolenkkimme? Sinä olit kuin vieterilelu, intoa täynnä. Kun päästiin puistotien päähän, olit kampittanut jo kymmenkunta kävelijää. Olit karvapallo, josta sojotti piipunrassi… kohta kipu lakkaa, kohta ei satu… Ne jojohypyt olivat tehokkaita, muistatko Musti? Flexinaru vinkui, kun loikit sammakkoa, heittäydyit maahan mahallesi… kestä vielä hetki, koirunen… kohta kipu on ohi… kohta koiran elämä on ohi…

  Äidin puhe alkaa pätkiä, sanat takertuvat hampaisiin, mutta äidin on pakko jatkaa: Nostit peppusi pystyyn ja viuhdoit piipunrassihännälläsi. Et päästänyt ketään ohi, jokaisen oli höpötettävä juuri sinulle. Että sellainen Musti!

Musti nostaa korvanlehteään, katsoo äitiä ja murahtaa: Kerro-lisää! Äiti ymmärtää jatkaa:

    -   Se oli silloin, kauan sitten, ei ole enää. Nyt on jäisille lehdille satanut lunta. Viime yö oli kylmä. Lumi peitti maan repaleisena riepuna. Sinä ynisit ulos aamutuimaan. Muistathan? Vedin huopikkaat jalkaani ja seurasin. Kävelit pystypäin, jäykin jaloin, et kuono maata viistäen, et haistellut jälkiä... Miksi et?... Jätitkö hyvästit elämälle, jonka tunsit ruohonkorren tarkkuudella... Niinkö se oli? Sinä, pihavahti, tarkastit, vielä kerran kotipiirin: halkopinon, koivunkannon, karviaispensaat... ei me itketä, eihän? kohta on kipu poissa… Hiekkalaatikon kohdalla nousit varpaillesi, nuuhkit tuulta. Mitä jäit miettimään? Joit viimeisen vesitilkkasi kukkapurkista, kuistin portaalle unohtuneesta – sadeveden täyttämästä.

Taas äidin puhe pätkii, hän yskähtelee, kampaa kynsillään Mustin häntäkarvoja, sormet ei tartu takkuihin, jatkaa:

- Sitten jalkasi pettivät, enää et noussut. Nostin sinut kynnyksen yli keittiön lattialle. Lumi suli tassuistasi ja Siukun yöpaita kastui, kun siinä köllötitte sylikkäin. Vielä hetki Koirunen… kestä vielä hetki tätä elämää…

Jatkuu…

Matleena - tynnyrissä kasvanut tyttö, osa 3 /

Koulua oli käyty seitsemän päivää. Olin välituntivalvoja.

Matleena seisoi yksin ruvelle tallatulla nurmikolla. Tyttö ei liikahtanut, luuli sulautuvansa nurmikon kuraläikkiin kuin jäniksenpoika, koetti olla näkymätön ja juuri se teki tytöstä koulupihalla huutomerkin. Parvi tyttöjä lähestyi, piiritti, varoivat koskettamasta, vaisto sai kaihtamaan outoa. Sitten yksi uskalsi tuupata Matleenan liikkeelle. Matleena siirtyi sivummalle jalat harallaan niin kuin liikkuisi liukkaalla jäällä. Tönijä matki varjona selän takana ja toiset säestivät tirskumalla. Matleena oli eksyksissä suurella pihalla, huulet väpättivät. Hän yritti hämmentyneenä juosta, mutta kompastui jalkoihinsa. Parvekkeella ei juoksutaitoa opetella. Matleena oli kuin luotu puruleluksi koiralaumalle. Hän odotti kyyryssä potkuja.

***

Harlowin reesus-lapsista ei koskaan kehittynyt kelvollisia apinoita. Lauman muut jäsenet eivät hyväksyneet kummajaisia joukkoonsa. Tarvittiinko tähänkin päätelmään eläinkokeita? Miksi Harlow ei kävellyt koulupihalle? Täällä on nähtävissä yhteiskunnan siunaamat kokeilut aidoilla ihmislapsilla.

Suunnittelin oman koeasetelmani: Tynnyrityttö vastaan luokallinen "julmia" lapsia. (Olimme sepittäneet yhteisen leikin, jossa lapset olivat tiikerinpentuja ja luokka pesäkolo.) Nyt alkoi sadutus, jossa Matleena oli sadun sankari.

- Matleena on tiikerinpentu niin kuin te kaikki olette, samanlainen ja kuitenkin erilainen, sillä Matleenalta puuttuvat raidat. Tiikerit tarvitsevat raitoja, raidat ovat tiikeritaitoja. Matleena on pahassa pulassa viidakossa – raidaton tiikeri. Eihän se käy päinsä! Kuka tulisi apuun?

Ekaluokkalaiset ovat helposti narutettavissa. Auttajista ei ole pulaa. Lapset keksivät mitä kummempia keinoja opettaakseen pentueen raidattominta. Niin tuli Matleenasta luokan maskotti.

Leikki jatkuu ja jatkuu. Lapsetko julmia? He juoksuttavat, laskettavat, naurattavat maskottiaan, hukuttavat tämän tarroihin, kiltsikoihin ja hajukumeihin. On kuperkeikkaa ja ruutuhyppelyä, loruremputukset ja entten-tenttenit notkistavat Matleenan kieltä enemmän kuin opettajan tukiopetukset yhteensä. Kustannustehokasta – ei maksa mitään!

Raita raidalta tyhjä tyttö saa tatuointia pintaansa. Seitsemän vuotta purkitettuna yhteen kouluvuoteen. Alan epäillä, onko Matleena sittenkään Jumalan armosta henkisesti jälkeenjäänyt. Nyt kun tynnyrinvanteet on katkottu rautasaksin, karkaa lapsi mummin kynsistä. Jonkinlaiset vanteet seuraavat häntä läpi elämän. Entä sitten? Onhan meillä kaikilla jonkinlainen kaulapanta. Yksi kulkee kesynä remmissä, toinen protestoi, kolmas vaihtaa pannan ketunrautoihin, laahaa niitä jalassaan. Painolasti tekee hänen kulkunsa vakaammaksi.

Maanantai, huhtikuun 7. päivä.

Vielä on aamuja, jolloin Matleena ei osaa kävellä. Maanantaisin tyttö tulee kouluun kontaten, kiipeää kierreportaat kyyryssä, laahautuu luokkaan ja käpertyy mykkänä sykkyränä pulpetin alle. Hän ei kuule, vaikka kutsun, houkuttelen ja maanittelen. Korvat kieltäytyvät vastaanottamasta ääniä, silmät ovat tyhjät kuvista. Niiden pohjalla on särkynyttä, ei uhmaa – vain rikkinäistä. 

Ensimmäinen tunti on kulunut. Muu luokka mellastaa pihalla. Irrotan sormi sormelta tytön otteen pulpetinjaloista ja vedän hänet syliini. Kämmeneni alla kylkiluiden häkissä tykyttää – me kaksi luokan hiekkaisella lattialla sylikkäin. En kysele. Jos sanon sanan, lapsi jännittyy kaarelle ja pyrkii pakoon pulpetin alle.

Ja silloin, kesken mielipahan, pikkuruinen, musta kärsäkäs, hapsenkakkiainen kai, horroksesta herännyt, vielä tokkurassa, kiipeää säärelleni, oikoo siinä jalkojaan, heittää reittä, kutkuttaa. Vatsassani alkaa nauru, vaikka pääni itkee. Tärinä tarttuu. Tunnen kämmenilläni lapsen hyrisevän rintakehän. Kehräystä?

Lapsuus on kertakäyttötavaraa. Jos ensimmäinen käyttökerta epäonnistuu,

ei sitä voi jonain päivänä ottaa uusiksi. Vai voiko sittenkin?

 

Matleena – tynnyrissä kasvanut tyttö, osa 2/

Lapsi tarvitsisi apua, mutta mitään ei ole tehtävissä: koti on siisti – sairaansiisti, lapsella on vaatetta ja ruokaa. Virikkeet nyt ovat vähissä, mutta on makuasia, tarvitaanko niitä. Yksinhuoltajaäiti ja mummikuvotus kasvattavat vajaaälyistä lasta parhaan ymmärryksensä mukaan. Yhteiskunnan kannalta on kustannustehokasta pitää lapsi kotihoidossa, eritoten kun tämä tarvitsisi päiväkodissa avustajan ja terapiaa. Erityisluokka on varteenotettava vaihtoehto, mutta äiti haluaa tytön tavalliseen kouluun ’kun tuo saattomatka on lyhyempi, eikä se yksin osaa’. Pykälien mukaan huoltajan toivetta on noudatettava, kunnes on näyttöä muusta.

Lokakuun 25. päivä

Eilen Matleena huoritteli ainoaa ystäväänsä, kiharatukkaista Johannaa.

- Matleena pieni, puutun puheeseen, ’vitunhuora’ on ruma sana.

- Eipäs, inttää tyttö ja hätääntyy. Mummo sanoo: Helena vitunhuora… minun Helena on vitunhuora ja kaunis… ei ruma.

Olen nähnyt kerran ’Kauniin Helenan’. Kauneus on katsojan silmässä. Minusta hän näytti jäniksen järsimältä oksantyngältä.

- Totta kai sinun äitisi on kaunis, mutta sano SINÄ äitiä ja Johannaa kauniiksi, ei vitunhuoraksi. Sinä olet pikkuinen tiikerinpentu ja tiikerit eivät käytä sellaisia sanoja kuin ’vittu’ ja ’huora’. Ne sopivat vanhojen mummojen suuhun, ei tiikereiden. Lyödäänkö käpälät yhteen ja sovitaan niin?

- Joo-o!

Matleena katsoo kasvojani tummat silmät täynnä kummastusta. Ehkä tuo katse on osasyy äidin hylkimisreaktioon. Lapsen pitkät ripset ovat kuin suruvaipan siivet, heittävät varjot poskipäille. Isästä ei ole merkintää matrikkelikortissa. Olisiko lapsi etelänmatkan tuomisia? Sattuuhan sitä. Joku tuo klamydian, joku satiaisia, joku monivuotisemman vaivan.

Tyttö on ikätasostaan jälkeenjäänyt. Koulun alkaessa Matleena ei puhunut, mutta äänteli tauotta. Lapsi näytti käyttävän itse keksimäänsä kieltä. Olin ymmälläni – ei mykkä eikä mutisti. Mutisteista minulla oli kokemusta, siis lapsista, jotka kieltäytyvät puhumasta. Kun jututin tyttöä, en huomannut puheen tuottamisen tiellä esteitä – hän matki sanojani kuin magnetofoninauha. Tyttö ymmärsi kaksisanaisia käskyjä, eritoten jos ne olivat kieltoja, mutta ei vastannut kysyttäessä. Vuorovaikutus puuttui. Onko mahdollista, ettei hänen kanssaan kukaan puhellut?

Tynnyrissä kasvanut tyttö. Tuommoinen siis tulee ihmisenidusta, jota äiti hylkii. Kissanpentu kuolee, jos emo ei nuole karvatonta mahanahkaa karhealla kielellään, pienin variksenpojista suostuu sisarusten tallomaksi pesänpehmikkeeksi. Emosta eristetty apinalapsi käpertyy sykkyrään ja kuihtuu.

Harry Harlow, psykologi ja tiedemies on sen kokeellisesti todistanut 50-luvulla: Reesus-apinan poikanen vieroitettiin emostaan ja laitettiin elämään häkissä, jossa oli kaksi emonkorviketta: rautaputkihäkkyrä antamassa maitoa ja froteevaippaan kääritty maidoton kehikko. Pentu etsi turvaa pehmoemosta eikä rautaputkisokkelosta. Päätelmä: hellyydenkaipuu oli ravinnontarvettakin tärkeämpää. Sitten Harlow kehitti koeasetelmaa tekemällä pehmoemosta ’pahan äidin’. Emonkorvike varustettiin piikeillä, jotka painautuivat pennun ihoon ja tuottivat tuskaa. Se ei estänyt apinavauvaa yhä uudestaan ja uudestaan yrittämästä emon syliin. Harlow sanoi osoittavansa näin tiedeyhteisölle rakkauden olemassaolon. Todisteluun tarvittiin tehdasmainen laboratorio ja lukematon määrä toistoja. Paradoksaalista – mies, joka toi tieteen kieleen sanan rakkaus, oli itse sille tunteelle immuuni. Reesus-lasten sydäntä särkevä parku ei herättänyt hänessä hoivavaistoa.

Tieteen nimissä saattoi vielä 50-luvulla tapahtua yhtä ja toista – ei enää, me uskottelemme. ”Mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen” väittää saarnaaja. Kokeet jatkuvat, vain eläimet vaihtuvat. Kidutettua kettua, kania ja rottaa on helpompi katsella kuin ihmiskasvoista apinaa.

Rautahäkkyrä-äidin kasvattama Matleena, on säännöllisesti pesty ja ruokittu, mutta ihokontakti on jäänyt vähemmälle. Minä, viranhaltija, toimin lämpölamppuna, joka napsautetaan päälle puoleksi tunniksi joka arkipäivä kello 14. Olen myös froteepyyhe, johon lapsi voi tarrautua paremman puutteessa. Annan vierihoitoa tukitunnin verran. Mitä teemmekin, teemme sen sylikkäin. Ensialkuun tyttö jökötti polvellani kuin puunukke, jäykistyneet käsivarret ja koukkupolvet piti silitellä taipuisiksi. Nyt hän painautuu tiukasti vartaloani vasten. Tunnen lapsen sydämen tiheän tykytyksen. Oman kehoni laahustava poljento etsii yhteistä sykettä.

Jatkuu …

 

Matleena – tynnyrissä kasvanut tyttö, osa 1 /

Lastensuojelulain uudistus on esillä eduskunnassa. Nykytilanne huolestuttaa päättäjiä, sillä tarve ”vaativaan lastensuojeluun” on hälyttävästi kasvanut. Ongelmiin ei ole tartuttu ajoissa tai apu kodeille ei ole ollut riittävää. Lapsen kohdalla vaikeudet eskaloituvat vuosi vuodelta. Piittaamattomuus tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Varhaiskasvatus on avainasemassa. Opettaja näkee lapsen hädän, mutta toimiiko hän?

Sitä mitä ilman lapsi ei kasva, sitä ei voi tilata netistä eikä sitä löydy kaupanhyllyltä. Se on arvokkainta, mutta sille ei voi eduskunta määrätä hintaa. Sillä se on ilmaista.

Talutan nähtäväksesi yhden näistä ”vaativan lastensuojelun” unohtamista lapsista, Matleenan.

Syyskuun 20. päivä / 1. luokka

Tyhjä luokka, vain Matleena on unohtunut pulpettiinsa. Kuka noutaa? Pysähdyn seuraamaan lapsen selittämätöntä ilmettä. Hän on kuin sokea, ei kohdista katsettaan mihinkään. Ehkä lapsi näkee enemmän kuin minä tai sitten ei senkään vertaa. Ehkä hän on oppinut, ettei elämässä ole mitään näkemisen arvoista.

Viimein tulee mummi noutajaksi. Naisen vanavedessä leijuu luokkaan tympeä tuulahdus. Hän on ikäisekseen ketteräkoipinen, vaikka puristaa kävelykeppiä kuin etsisi tukea. Olen nähnyt ikkunasta kepin käyttötarkoituksen. Sitä kun heristää, kävelee lapsi ulisematta. Pahoinpitelystä ei ole jälkiä, tutkittu on. Ei tarvitse piestä, pelote riittää, sillä lapsen iho muistaa.

Silmäni lukkiutuvat naisen luiseviin hartioihin. On kuin tekosilkkipusero roikkuisi rautalangasta väännetyssä henkarissa, pääntietä somistaa ohut hilsepitsi.

***

Oli käyty koulua viikko, pari.

Marketta, kaikkitietävä kolmasluokkalainen, valisti minua välitunnilla:

- Sun sietäis tietää yks asia, kun oot sen ope, sanoo tyttö pikkuvanhasti ja nostaa nokkaansa.

- Tietää mitä?

- Sun luokallas on yks Matleena, ja se on SALASSA SYNNYTETTY. Et sitten kerro kelleen, että mä kerroin. Kato, tää on juoru. Tajuut sä!

***

Matleena takertuu pulpetinjalkoihin, kieltäytyy lähtemästä kotiin. Tätä on jatkunut jo toista viikkoa. Oma tahto on heräämässä, välttämätöntä kehitykselle, mutta ei niin mukavaa meille muille. Mummi aukoo huuletonta kalan suutaan. Suusta pulpahtelee jotain, mikä saa lapsen vapisemaan. On mentävä avuksi, vaikka mieluummin minäkin takertuisin pulpetinjalkoihin. Joudun irrottamaan tytön tiukat sormet yhden kerrallaan ja luovuttamaan lapsen petokalalle.

- Matleena, kuuntelehan, sinä nukut yhden yön kotona omassa sängyssä. Opettajakin menee kotiin ja nukkuu siellä. Sitten huomenna on taas koulua.

Tyttö tuijottaa minua, katse on yhtä aikaa säikky ja luottavainen.

***

Viikko ennen koulun alkua, pääsin kouluhoitajan siivellä kotikäynnille:

Oli satanut. Loppukesän kuumuus väreili lätäkköisellä asfalttipihalla. Kuusikymmenluvulla rakennetun vuokrakasarmin hissi nytkähteli viidenteen kerrokseen. L. Lieteoja: kaksi huonetta ja keittokomero, eteisen WC:ssä pytty, lavuaari ja pesukone tuuppivat toisiaan. Eteisessä haisi silakkalaatikko ja tukkoinen viemäri. Tunsin tulleeni naimattoman naisen perintökaksioon: Ei jälkeäkään lapsen olemassaolosta. Ei kuvakirjoja lattialla, tahroja ovenpielissä, mehuläikkiä pöytäliinassa, ei sormenjälkiä ikkunaruudussa, vaatemyttyjä sängynlaidalla eikä väriliituja tuolin alla. Kysyttäessä löytyi kyllä lapsikin: parvekkeelta homeisten kukkaruukkujen seasta. ”Se sotkee”, perusteli mummi käytäntöä. Viides kerros ja vastassa naapuritalon takapuoli. Valotonta – pelargoniat kituivat, saati sitten lapsi. Lelujakin oli: puinen auto, jossa maalatut pyörät ja jalaton barbi. ”Heittää vielä pihalle”, huomautti mummikulta. Kaiteet rautaputkea. Lapsi riiputti jalkojaan pinnojen välissä, paljas pylly betonilattialla. Kävihän se leikkikehästä. Mummi huomasi ilmeeni ja ehti sanomaan: ”Itse se ne on riisunut”. Tyttö heijasi sylissään raajarikkoista nukkea. Barbi oli puettu vaaleanpunaisiin pikkupöksyihin.

***

’Salassa synnytetty’. Äiti häkittää lapsen parvekkeelle ja mummi toimii takapiruna. Kun imeväisen olemassaolo on kerran salattu, ei tyttöä kehtaa myöhemminkään tuoda näytille hiekkalaatikolle.

JATKUU...

 Maahanpanijaiset / osa 2 /

Kun kävin viimeisen kerran Ainu-mummia katsomassa, hän makasi jo lukkiutuneena koukkuasentoon. Polvinivelet ja lonkat olivat ruostuneet lukkoon. Vuoteella oli keltaisia eriteläikkiä. Peittelin Ainun lakanalla. Ei auttanut, haju tihkui läpi, kalmanhaju, vaikka häkissä vielä elettiin. Kylmät, valkoiset lakanat. Miksi valkoiset? Vanhuksilla pitäisi olla kodikasta ruutua ja raitaa, vaikka kis-kis -karamellin kissankuvia tai orvokkeja. Jotain missä tahrat ja ihmisruumiin laukumat eivät niin häiritsisi.

Ainu ei enää puhunut, leukaperät eivät avautuneet. Hampaat irvistelivät tyhjänpanttina vesilasissa yöpöydällä. Mutta silmät – ryppykasan rakosissa kiiluivat pistävänkirkkaat siilinsilmät. Niille minä puhuin ja ne vastasivat.

***

Saattajia on kymmenkunta, sisko läheisin, tullut yöjunalla pohjoisesta. Jotenkin niin Ainun oloinen joskin kolhompi – ei taskukokoa. Mekko roikkuu linnunluisilla hartioilla kuin henkarilla. Hameenhelma on rispaantunut. Ajan haalistamia mekko ja nainen.

Sisar oikoo nauhoja ja lukee ääni säristen viimeistä tervehdystä. Alttarilla vetää. Vain vähän, sillä naisen hentoinen haituvatukka irtoaisi puhalluksesta. Sisaren koko olemus on kutistunut sitten viime näkemän, paitsi korvat. Ne ovat jatkaneet kasvua, venyneet iän myötä – eivät sovi siroon kalloon. Rinnat riippuvat kuin hernepussit narulla, rintarossi tekee pyykkipojan virkaa. Tahtomattani jään tuijottamaan naisen mustia sukkia. Niissä on pieniä reikiä ja yksi silmäpako. Se on pysäytetty punaisella kynsilakalla. Kansaneläkeläisen on kuopattava samoissa surusukissa ystävät ja kylänmiehet.

***

Ainu-mummi vanheni sovinnolla, riitelemättä. Muistan, miten seisoimme kerran kotipihalla lumipyryn lakattua. Ainu sanoi:

- Tyttösein, katsele valkeutta, maahan varissutta valkeutta. Ihmettele sitä. Minä en ole nähnyt puhdasta lunta moneen vuoteen. Nokipisarat tahrivat minun lumeni. Ja sekin kuuluu elämään. Mutta sinä, tyttösein, katsele silmäsi kipeiksi niin kauan, kun lumesi on valkoista.

***

Nuorisoseuran naiset, keski-ikä 75 vuotta, tuovat kukkavihon ja puhuvat paperipalasesta monta paperista sanaa. Länkisäärinen sotaveteraani, kantaa seppelettä käppyrässä kuin ongenkoukku. Ainu oli talvisodassa Kannaksella rintamalottana. Ongenkoukkua tukee kyynärpäästä sukkapuikonsuora nainen. Näky on kuin Karin pilapiirroksesta.

Lauletaan sun helmahassun poikasi onnellisna uinahtaa… pyyhkäisen nenänpieleni lapaseen niin kuin olisin taas lapsi.

Aikamiespoika seisoo sisaren rinnalla ja mulkoilee vaivautuneena kenkiään, suku määräsi arkunkantajaksi. Hänkin laulaa, aukoo suutaan kuin lahna sanomalehden päällä. Ei tarvitse olla selvänäkijä arvatakseen Lahnan aivoitukset:

- Jouti kuolla, sotki nimet, asiat ja kellonajat, ajattelee Lahna ja laulaa… suo mun kuunnella kunnes hetki lähtöni lyö… söi homeiset leivänkannikat ja pesi viilipurkit ... eii toista armaampaa voi maailmasta löytää… Ei siitä enää ollut yksineläjäksi, ajattelee Lahna veisatessaan ja tietää olevansa oikeassa … eii muuta kunniaa… ja minähän en sitä meille ottanut, haisikin… kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi … kuselta… kun sä kätkenyt olet hänet… Yksiön voi panna myyntiin. Sohvakalusto on mahonkia ja kaappikellolla antiikkiarvoa… viime le-po-hon… ja onhan sillä hopealusikoita täysi tusina – jotain keräilysarjaa..

 

Maahanpanijaiset / osa 1. / 

Talven ensimmäiset hiutaleet satavat porraspuulle, sulavat ja ovat muisto vain. Niin on myös lapsuuteni ystävä, Ainu- mummi, muisto vain. Vuodet menivät menojaan; minä kasvoin pituutta ja mummi kutistui.

- Ikivanha se on, kun sillä kasvaa jäkälää päässä, totesi naapurin Juuso ja jatkoi: Meidän äiti sanoi, että toi sun mummisi on lappalainen, tiesi Juuso ja sylkäisi purukumin saappaalleni.

Mutta Ainu istui yhä vain kynnyksellä harmaa huivi hartioilla, harmaa kuin sadepilvi. Koukkusormissa puikot eivät enää puikottaneet, mutta sadut kierivät satukerästä.

Sitten tuli jäähyväisten hetki. Minä, isoksi kasvanut tyttö purskahdin itkuun, vilkutin ja itkin, itkin iltaan asti.

Ambulanssi vei mummin mennessään. Silloinkin satoi ensilumen.

Tulin kevät, lumikelloja nousi sulavasta lumesta.

Ainu oli maannut lukinseittivyyhtinä sairaalan sängyssä, ollut tomua jo viisi viimeistä kuukautta. Se tavallinen tarina: Vanhus liukastuu kauppamatkalla hiekoittamattomalla kadunpätkällä, murtaa lonkkansa ja kun joutuu laitokseen, lakkaa elämästä – kuolema ilman hautajaisia. Pitää haudata kahdesti: ensin terveyskeskuksen vuodeosastolle, toisella kerralla ambulanssi vaihtuu ruumisautoon.

Lapin tundralla kasvanut ja elänyt ihmislapsi oli punottu vaivaiskoivun vitsaksista. Sitten tuli Kuolema ja nakkasi kekäleen risukasaan. Se kyti kivuliaasti sataneljäkymmentä päivää ja roihahti viimein liekkiin. ’Menehtyi keuhkokuumeeseen’, lukee papereissa.

Huhtikuun 3. päivä

Tänään haudataan satuja, suruvaipansynkät ja päiväkorennonkeveät sullotaan surutta samaan kuoppaan. Satukokoelman kansina on kimppu hauraita luita ja nahistunutta nahkaa. Lastulevystä kyhätyssä arkussa on lakanaan käärittynä katoavaa kansanperinnettä. Enkä minä, onneton, älynnyt kirjata mitään muistiin.

Kappelin kiviseinät valuvat kylmää hikeä. Istun arastellen penkin päähän orvokkikimppu kädessäni, kurkussani kitkerä ikävä. Painan poskeani vasten Ainun kutomaa lapasta, silitän sitä niin kuin vielä äsken silitin mummin kuhmuraista kouraa.

Kun Ainu ei vielä ollut uponnut unitilaan, sinnitteli henki tomumajassa ja sytytti aamuisin silmiin tuikut merkiksi, että ollaan kotosalla. Ajatukset harhailivat Ainun kallossa eksyksissä: maahiset, vaipanvaihtajat, keijut, lääkärit, siskonpojat ja vuorenpeikot vaihtoivat häntää ja karvaa.

Jatkuu…

 

Karvainen kuva /

Valokuva-albumissa on kuva kissasta ja koirasta sylityksin - tassut, käpälät, hännät, viiksikarvat sopivasti solmussa. En tiedä mistä kissa alkaa ja mihin koira päättyy.

Vanhalla kissalla on posliininuken silmät, metsälammen siniset ja totiset. Katse on kuin viileää vettä. Kissa tuijottaa minua ääneti. Ei hymyile koskaan. Joskus sentään nauraa vahingonilosta, kun puen yöpaidan väärinpäin. Kissa näkee ihmisen puutteet ja antaa anteeksi.

Koiran silmät hymyilevät ja tuikkivat lämpöä. Koira hyväksyy ihmisen sellaisena kuin ihminen on, virheineen päivineen. Sen ei tarvitse antaa anteeksi.

 

Koirankujeita / Syksy on tullut.

Tuuli tukistelee lehdet puista ja minulle tulee kiire istuttaa kevään sipulit ennen routaa. Tai ennen tuli kiire - ei enää. Ei ole Mustia auttelemassa pihapuuhissa, ei ole ollut aikoihin.

Vielä päivisin on lämmintä, mutta heti kun auringonkehrä kierähtää metsän taakse, kylmä viima hiipii varkain maisemaan.

Vielä muistan miten lumikellot ja helmililjat rapisivat paperipussissa. Minä istutin sumusateessa narsisseja kivikkoiseen etelärinteeseen.

...

Joka kevät samat tummanpuhuvat tulppaanit nousivat mullasta piha-aidan tuntumassa, sinnittelivät uskollisesti tiensä aurinkoon. Toki ne pienenivät vuosi vuodelta ja rypistyivät, sillä maa oli tallaantunut kovaksi kamaraksi. Tulppaanin lehdet olivat kuin kreppiraudan jäljiltä.

Kolmetoista vuotta oli koira mukana istutuspuuhissa. Pentuna se roikkui lahkeessani neulanterävin maitohampain ja oli tohkeissaan. Ajatteli:

- No, oppihan tuokin kuoppia kaivelemaan. Ihme juttu: tuommoiset nakkisormet eikä mustia kynsiä, ohuet läpykät on – rapsuttamiseen kelpaavat, ei kuoputtamiseen. Ilman kakkulapiota ei tästä touhusta tulisi valmista.

Minä kaiversin maahan kuopan, asettelin siihen sipulin visusti oikein päin ja peitin muhevalla pussimullalla. Musti seurasi puuhiani häntä vatkaten. Kun viidestoista sipuli oli kätketty, alkoi Pentu nuuhkia multaa ja onnistui kaivamaan pinnalle hyvässä järjestyksessä joka ikisen. Nuoli vielä puhtaaksi! Eikä minusta ollut kieltäjäksi. Musti oli onnesta revetä. Istutin sipulit uudestaan ja Musti suoritti käskemättä oman osuutensa urakasta. Siitä tuli kilpajuoksu, kuka vika emäsika. Musti voitti.

Illalla kun koiranpentu jo nukkui, kävin taskulampun kanssa viimeistelemässä urakan. Vielä kerran kaivoin kuopat. Pudotin sipulit koloon, oikein päin tai väärinpäin, kyljellään tai kumollaan. Kääntykööt itse, jos ei kelpaa … onhan niillä aikamatkaa kevääseen. Raahasin sitten pari lankunpätkää ja kivenmurikkaa istutusten turvaksi.

Vanhemmiten Musti loikoili portaalla ja vahti puuhiani toinen korva pystyssä, kuono väristen, valmiina syöksymään apuun, mutta vain tarvittaessa. Hajuaisti ja kuulo olivat tallella, näkemisen kanssa oli niin ja näin. Silmien katse oli maitolasia. Yhä jaksoi Musti riehua lasten iloksi – hyppi ja peuhasi kuin pentuna. Nyt koira tuhahteli:

- Mitä me kaksi aikuista tässä mellastamaan!

Sumusade sakeni, muuttui tihkuksi ja antoi luvan siirtyä sisälle lämpöön.

- Tulehan Musti! Keitetään kahvit ja jaetaan tasan yksi korvapuusti.

 Nukenraato jatkuu /

Kysyn äidiltä, onko syntistä suurennella silmiään ja äiti sanoo ’Höh’ ja senkin silmät suurenee syntisesti. Sitten äiti lisää, että ’höpsistä’ ja silmät on taas viirulla.

On raskasta rangaista toisten nukkeja, mutta Milla lupaa jaksaa minun vuokseni, koska hän on hyvä ystävä. Milla myös huomauttaa, että minä voisin kyllä antaa hänelle palkaksi kolme enkelikiiltokuvaa ja joulupukin, jolla on säkki selässä, vaikka säkki on vähäsen revennyt. Ja minä annan.

Yhtenä päivänä, paljon ennen hautaamista, Milla ehdotti, että vaihdetaan nukkeja, vaikka hänellä oli kyllä parempi nukke. Millan nukkea voi uittaa ja pestä, kun sillä ei ole kangasta mahassa eikä sitä tarvitse kantaa varovasti, kun sen silmät ja tukka on maalattu päähän kiinni. Milla sanoi, että sellainen nukke on parempi ja että hän haluaa minut oikeinoikein iloiseksi, kun hän on kerta hyvä ystävä.

Mutta minä en tahtonut vaihtaa Sanna-Kaisaa, kun kummitäti oli tuonut hänet Ameriikasta asti ja kun minä tykkäsin Sanna-Kaisasta, vaikka hän ei saanut uida, koska Sanna-Kaisan suolet alkoi haista.

- Paskajuttu, sanoi Milla, kerkesin luvata tolle, että mä konetan sille vaatteet kerta meillä on ompelukone. Ei sitten koneteta! Sopii mulle, sanoi Milla ja narskutti hampaitaan.

Niin Sanna-Kaisa alkoi suruissaan suurennella silmiään. En minä koskaan nähnyt sitä suurentamista, mutta Milla näki, koska osasi vahdata oikein.

- Tunnusta, sinä katala, huusi Milla ja ravisteli Sanna-Kaisaa niin että häneen varmana koski.

Sanna-Kaisa katseli totisin silmin eikä tunnustanut. Milla ehdotti, että painetaan siltä silmät pään sisään.

- Ymmärrätkö, on pakko! Muuten ei hautaaminenkaan riitä kostoksi. Nukke näkee vaikka mullan läpi ja noituu.

Sitten Milla painoi silmiä peukaloillaan kunnes rusahti ja hän iloitsi oikeudesta. Mutta minulla pulahti oksennusta suuhun ja kesti vähäsen aikaa ennen kuin rupesin nauramaan Millan hyväksi mieleksi.

Tänään Milla ja minä istutaan halkolaatikon päällä ja minä rutistan Sanna-Kaisaa syliini viimeisen kerran, sillä minä olen vihdoin tullut katumapäälle ja annan hänet Millan omaksi, kun nukke itse sitä tahtoo, vaikka äiti kyllä suuttuu.

- Tajuut sä, etten mä huoli tommosta nukenraatoa, sanoo Milla ja alkaa ilmeillä.

Nyt minulla on Sanna-Kaisa ikiajat omanani ja minä rakastan sitä raatona entistä enempi.

 

Nukenraato, kun Sanna-Kaisa haudattiin elävältä /

Istun vintin nurkassa savisen kukkaruukun päällä ja selailen kellastunutta lehtipinoa. Sormiini osuu Catalogi vuodelta 1987/88: ihania antiikkinukkeja, yhdellä niistä tuttu katse ja nököhampaat – minun nukkeni, minun Sanna-Kaisani – melkein.

Kerron nyt sinulle nukkeni surullisen tarinan. Yritän olla itkemättä. Yritä sinäkin!

...

Rutistan sylissäni Sanna-Kaisaa. Siihen änkeää Milla. Milla on minun paras ystäväni - jos ei koiria oteta lukuun, sillä Musti on kyllä parempi. Sanna-Kaisa on kuttaperkkapää. Muuten hän on kangasta. Ei semmoinen pikkupenskojen lötkö mollamaija, vaan kireästi ommeltu. Hän on hoikka pillikinttu ja osaa heilutella jalkojaan niin kuin naiset.

Sanna-Kaisa haudattiin elävältä.

- Eikä se ole kenenkään syytä, sanoo Milla. Oma on vika. Itseään saa syytellä. Miksi suurenteli silmiään. Kuka käski, tuhahtelee Milla. Hän tietää asioita, kerta hän lukee sanomalehteä.

Sanna-Kaisalla oli ennen punaiset posket. Sitten kun hänet kaivettiin haudasta, oli nahka raapiintunut naarmuille. Minä rupesin itkemään, mutta Milla oli kovana ja kielsi vetistelemättä.

- Jos säälii syntistä, niin synti tarttuu, tarttuu niinkun Erikeeper, eikä irtoa. Jos väkisten irrottaa syntiä niin nahka repeää mukana. Sitäkö sinä tahrot? Milla tivasi.

Sanna-Kaisan silmät oli maailmankauniit. Milla lohduttaa, että samalta ne näyttää nytkin, vaikka kalisevat pään sisällä. Nyt Sanna-Kaisa katselee reikäsilmillä, kun minä häntä heijaan. Ennen hän osasi räpytellä ripsiä ja sulkea luomiläpykät, jos päätä sopivasti kallisti, nyt hän vaan tuijottaa.

Milla halaa minua lujasti ja sanoo lempeästi:

- Kyllä mä ymmärrän. Sä olet vähän pöljä, eikä pöljät heti tajuu, millon pitää olla lujana, Katsos nyt on kaikilla pare olo.

Sanna-Kaisan kuului maata haudassa seitsemän yön ylitse. Se oli sopiva rangaistus. Sitten hänet kaivettiin ylös. Minä pelkäsin, että Sanna-Kaisa kokonaan kuoli, mutta Milla selitti, että Sanna-Kaisa voidaan tarvittaessa haudata vielä kuusi kertaa, kerta nukeilla ja kissoilla on seitsemän henkeä.

-Kato, nyt sä voit turvassa leikkiä tolla, kun se ei enää ylpiste eikä suurentele silmiään, kerta se on sopivasti ruma ja sokee, Milla lohduttaa iloisesti.

Minä sitä Sanna-Kaisaa rakastan. Hän hymyilee suu rakosellaan ja hänellä on kaksi valkoista nököhammasta – tai ennen oli. Toinen hammas irtosi haudan levossa.

Sanna-Kaisalla on valkoiset pikkupöksyt, pitsiä lahkeessa ja ihana mekko. Mekon helmaan äiti on ommellut sinisiä kukkia.

- Turha koreus on turmioksi, Milla tietää ja käskee repiä housupitsit.

- Sinun kuuluu sitä kurittaa, kerta olet sen äiti. Pakko, ymmärrätkö?

Minä kiskon röyhelöt irti, mutta Milla lupaa leikata korkkiruuvikiharat, kerta hän on parempi saksija.

- Ei auta! Sanna-Kaisa on jo ehtinyt vajota syöveriin. Olis tarttenut nöyryyttää sitä ajoissa. Kyllä nukkekin voi ylpistyä ja langeta. Liian myöhään tuli kuritus.

Jatkuu...

Sininen poika osa 3.

Kotona /

Äiti kaataa minulle mukiin iltateetä, mättää paljon sokeria ja käskee hämmentää. Ahosen Ulla, se paksu Ullapulla Vehasen leipomon yläkerrasta änkesi meille iltapalalle. Nyt sekin tahtoo sokeriteetä.

- Ei se ollut kenenkään syytä, ei lasten ainakaan, sanoo äiti paksulla äänellä kädet tiskivedessä.

Äiti tiskaa niin, että kolisee ja kupit luiskahtelee sen tiskivaahtosormista.

- Ehkä näin oli sittenkin parasta, puhelee äiti tiskeille, ei ollut lapsirukasta eläjäksi.

Minä katselen äitiä ja äidin suru tarttuu. Tulee surkea olo. Vaikka oli jo.

- Mutta sen tuhman Rättisedän syytä se ainakin oli, intän.

- Ei ollut. Ei Rättisetää ole olemassa. Se on viemäriputki, sanoo äiti ja pyyhkäisee nenäänsä ranteella. Tiskivaahto tarttuu leukaan.

- Onko putkilla vaatteet? minä ihmettelen.

- Viemäriputkella on, selittää äiti. Pakkasen ja jäätymisen varalta se on päällystetty rievuilla.

Ullapulla kuuntelee kohteliaan näköisenä, eikä sano mitään. Mutta tietää paremmin. Ovikello soi ja äidin tiskit jää kesken. Ahosen täti tulee hakemaan Ullaa tai oikeesti juoruilemaan. Äiti rupeaa sitä Ahoskaa lohduttamaan eikä arvaa, että me kuunnellaan.

- Nyt ei Veikon enää tarvitse virua sairaalassa, ei tarvitse pelätä lääkäreitä ja piikittämistä. Ja vanhempien on lohdullista ajatella, että Veikko kuoli kesken iloisten leikkien, ei jätetty yksin, sai juoksennella toisten kanssa ja seikkailla ja sitten… Äiti pyyhkiin tiskipyyhkeeseen naamaansa ja jatkaa nuhaisella äänellä:

- Hyvä näin! Ei kuollut, pikku raasu, kylmälle leikkauspöydälle auki revittynä, ei sairaalan putkisänkyyn hitaasti tukehtumalla tippapullojen ja happinaamareiden keskelle.

Äiti puhuu niin kuin nielisi puuroa. Ja sitten ne äkisti parkuu kumpainenkin.

Ulla kiskoo minut vessaan, lukitsee oven, istuu pytynkannelle, heiluttelee jalkojaan ja sillä on kivasti paksut reidet ihan kuin naisilla.

- Oikeasti se OLI Rättisedän syytä, sanoo Ulla karamelliäänellä silmät sirrillään. Mutta äitien kuuluu sanoa tolleen, tajuut sä! Se on valetta. Se Räsysetä imaisi Veikosta sielun ja veret. Niin vampyyritkin tekee.

Uusi päivä

Taas minä istun portaalla, sillä samalla. Toiset leikkivät kirkonrottaa. En kelpaa mukaan, koska olen tänäänkin liian pieni. Ei huvita katsella juoksemista. Veikko kuoli, koska minä en puhaltanut tarpeeksi henkeä ja koska sillä ei ole koiraa kiskomassa tukasta. Ja minulla on syntinen olo, kun Musti ei antanut minun kuolla. Suru nakertaa mahassa niin kuin siellä olisi rotta, mutta pieni. Jos olisin kuollut, niin nyt minä ja Veikko leijailtais haamuina ilman sielua ja verta. Tai roikuttais niissä koukuissa haalareiden kanssa. Ja aina vaan minä vähäsen tykkään Veikosta.

Sitten alan toivoa. Toivon uutta ystävää. Kummosta vaan, ihan mimmosta vaan. Kuka vaan kelpaa, kunhan sillä on reikä sydämessä.

 

Jatkoa! Sininen poika osa 2.

Tuomas paiskaa oven kiinni ja panee sen säppiin. Nyt se paha setä ei pääse ulos. Oikein sille. Me kaadutaan yhteen kasaan päällekkäin, kiljutaan ja kikatetaan. Kauhujuoksu vei tunnon jaloista. Niitä pistelee ja otsassa huimaa. Me kuullaan miten Rättimies raapii ovea. Äkkiä on hiljaista.

Marketta nousee seisomaan ja sillä on omituinen ilme – Veikko puuttuu!

- Varmaan se suuttui, kun sitä ei huolittu mukaan, Lissu sanoo.

Me aletaan etsiä Veikkoa, koska Marketan pitää sitä vahtia ja jos Marketta menee kotiin yksin, äiti lyö sitä kintuille, kun Veikko on äidin lellipoika. Mutta Veikko ei istu portailla. Veikkoa ei löydy. Ei mistään. Silloin Marketta sanoo ontosti:

- Pakko avata ovi. Jos vaikka Veikko on jäänyt tahalteen sen Riepumiehen kaveriksi, kun kerta on omituinen.

Marketta kurkkaa varovasti ovenrakosesta. Me pelätään, että se setä seisoo kynnyksellä ja tarttuu kiinni. Mutta ei seiso. Oven takana on vaan Veikko. Veikon naama on kiinni ovessa silmät auki. Se kaatuu kynnykselle ja me nähdään, että Rättihirviö on peruuttanut. Mutta Veikko on entistä vetelämpi eikä vastaa, vaikka Marketta käskee:

- Turpiin tulee, jos et heti paikalla lopeta tota pelleilyä, huutaa Marketta käheällä äänellä ja tuuppii kengällä.

Mutta Veikko ei tottele.

Me seisotaan piirissä niin kuin leikittäiskin tervapataa. Veikko on siinä padassa. Seisotaan liikahtamatta. Ei hengitetä, ei uskalleta hengittää. Mutta Marketta rähisee. Sen suusta ja silmistä roiskuu vettä. Rähinä on turvallista. Äkkiä pihalaiset on poissa, eikä me huomattu minne ne katosi. Nyt me ollaankin kolmestaan, Veikko, Marketta ja minä. Marketta tuuppaa Veikon selälleen ja määräilee:

- Pysytte sitten siinä, kumpainenkin. Eikä mitään metkuja. Varokaa vaan, jos karkaatte niin… sanoo Marketta uhmaäänellä ja sen nenästä vuotaa räkää, mutta se ei välitä.

Minä heti tottelen ja tartun Veikkoa kädestä. Käsi on kylmä. Minä katson Veikon silmiä – niitä nukensilmiä – jääkukkia on, eikä yhtään kipinää! Minä pelästyn ja puhallan Veikon naamalle henkeä. Vedän mahan täyteen ilmaa ja puhallan. Ei auta. Vaikka miten puhisen, ei Veikon silmät ala räpyttää. Jos Veikko nyt kuolee, kuoleeko Nukku-Matti myös? Sitten ei enää ole unia? Koskaan.

Pakko kysyä Veikolta, vaikka vähäsen ujostuttaa:

- Oletko sinä nyt yöt ja päivät unipoika, vai päivällä kuollut ja yöllä elävä, vai mikä sinä olet?

Mutta portista ryntää rouva Ruuska. Se on Veikon äiti, eikä Veikko ennätä vastata. Alkaa kamala meteli. Ruuska ravistelee Veikkoa hartioista. Enkä minä ymmärrä miksi se riehuu, vaikka me ollaan ihan kiltisti. Veikon pää retkahtaa, kaula venyy ja suu loksahtaa auki. Minä olen sille Ruuskalle vihainen, irvistän ja hakkaan sitä nyrkeillä selkään, niin lujaa hakkaan, kuin ikänäni jaksan. Sillä on kova selkä. Sattuu, käsiin sattuu ihan kuin hakkaisi klapilaatikkoa. Mutta Ruuska ei välitä. Kyllä potkaisisi halkojalalla jos välittäisi. Sitten se nostaa Veikon maasta ja roikottaa niinku likapyykkiä roikotetaan. Minä irvistän lisää. Ruuska parkuu ja ontuu pois, vie lumotun pojan pois, retuuttaa. Eikä Veikko ehtinyt vastata, enkä minä ehtinyt tarpeeksi puhaltaa.

Jatkuu...

 

Sininen poika. Osa 1.

Hyvä lukijani, sinusta on toki samantekevää hukkuuko Veikko lehtikasaan tai putoaako kaivoon. Mutta hän oli minun ystäväni, lapsuuteni ainoa ikioma ystävä. Ymmärrät kai, että minun on kerrotta sinulle vielä tämä tarina, jossa sankarina on Sininen poika. Siis koeta kestää.

Lokakuu on alkanut.

Kuistin ylimmällä rapulla loikoilee Musti ja haukottelee. Mustin hengitys haisee. Niin käy, kun ei pese illalla hampaita. Minä istun alemmalla rappusella. Veikko istuu myös ja aurinko paistaa kylmästi.

Meitä ei huolita kirkonrottaan. Meissä kumpaisessakin on vika. Minä olen liian pieni ja Veikolla on reikäinen sydän ja makaroonijalat. Mutta Veikon mielestä minä olen sopivan kokoinen, en liian pieni. Minä tartun Veikon käteen. Hänellä on siniset kynnet ja sormenpäissä on paksut pallerot. Sellaisia sormia tarvitaan unihiekan viskomisessa. Muuta paksua ei Veikossa ole, vetelää vain. Ja lumotut silmät.

Veikko katsoo toisten hipattelua silmät kokonaan auki, mutta ei näe. Minä katselen Veikon katselemista ja vähäsen tykkään Veikosta. Lumotut lapset näkee nurinpäin – oman pään sisälle päin. Kun sillä tavalla katsoo, on silmät jäässä.

Marketta keksii, että mennään talon alle häiritsemään Räsysetää, kiusaamaan ja tönimään sitä. Sellasta kuuluu tehdä, kerta se setä ei tykkää lapsista.

- Se joka ei tökkäse sitä, on raukkis ja vitunhuora! huutaa Juuso ja loikkii ärsyttävästi hajareisin.

- Muistakaakin sitten juosta lujaa. Jos Räsymies tarttuu käteen kiinni ja vääntää, pitää vaan juosta, vaikka käsi irtoaa.

Marketta huomaa Veikon ja määrää kerta on sen sisko:

- Et kyllä änkeä mukaan! Et kyllä! Jos et tottele hyvällä, niin…

Sitten Marketta kääntää päätä ja vaihtaa ääntä, kun puhuu niille muille:

- Kyllä se tossa pysyy. Ei se uskalla tulla perässä.

- Uskallanpas, Veikko parkaisee ja sen henki vinkuu.

Marketta ei kuule, menee vaan. Veikon silmissä syttyy tuli, ei ole savua, mutta kipinöitä on.

Kuistin portaitten alta pääsee talon kivijalkaan. Ovi on matala, meidän pitää kumartaa, mutta aikuisten täytyy kontata. Niin matala se on. Me tungetaan kaikki yhtenä kasana talon alle, että pelkääminen tarttuisi paremmin. Siellä on hämärää. Tiiliskiven kokoisista ikkunakoloista hohtaa suttuista valoa. Ei ole lattiaa, muhkuraista kalliota on. Katto, joka oikeesti onkin meidän keittiön lattia, on matalalla. Siihen ylettää kädellä, vaikka ei edes hyppää. Nurkassa lojuu tärkeää jos-vaikka-vielä-korjataan -romua. On eteisen entinen jalkapuolituoli ja vauvansänky, josta kolme pinnaa on renkutettu irti – nyt siinä nukkuu aavelapset. On vielä homeisia kukkaruukkuja ja singeri. Aaveäiti tikkaa singerillä haamupaitoja. Aina vaan tänne kannetaan roinaa, eikä koskaan haeta takaisin kotiin. Ei tarvita, ei muisteta tarvita. Riepulaatikossa elää rupisia perunoita, hämähäkkejä, maahisia ja rottia. Nurkassa roikkuu koukuissa haalareita ja aaveita. Mutta keskellä sitä huonetta seisoo Räsysetä. Se on pukenut kauheasti riepuja päälleen, kun talon alla tulee kurkku kipeäksi ja yskittää. Joka yö se setä astuu kolme askelta. Mutta vain kolme. Ja joka aamu me vahdataan onko hän tullut lähemmäksi ovea. Aina on. Joku kerta kun ovi avataan, Rättimies seisoo kynnyksellä. Eikä hän tykkää lapsista.

Me kuljetaan kädet ojossa, niin kuin sokkoleikissä. Siellä haisee hiirenpissalle ja pulunraadolle. Pitää lopettaa hengitys. Sen sedän valkoiset rättivaatteet loistaa. Ei se huomaa meitä, on varmaan tokkurassa. Enää muutama askel ja Marketta ylettää lyömään. Äkkiä rasahtaa, jotain kaatuu tai putoaa, iso rotta luikahtaa ulos ovesta. Rättimies säpsähtää hereille ja haroo pimeässä. Rottia onkin monta. Marketta kirkuu. Me juostaan ovea kohti, kompuroidaan kukkapurkeissa. Eikä mahduta ovesta. Minä kaadun naamalleni sahanpuruun, selkäni yli kävelee kenkiä. Ilma pulahtaa minusta ulos. Silloin tulee Musti, tarttuu hampailla tukasta ja kiskoo, kiskoo eikä irrota, vaikka tukka lähtee, kiskoo kynnykselle. Tukkaan sattuu. On valoa. On häikäisevää valoa, silmiä kirvelee. Vaikka en näe, tunnen sormissa lämmintä hiekkaa. Kuulen, miten Musti pärskii ja syljeskelee hiuksia suustaan.

Jatkuu!

 

Yöllä sataa

Jatkoa:

(Eilen Veikko vajosi Maahisten maahan.)

Yöllä katolla ropsahteli ja ränneissä lorisi. Nyt sade peilailee lätäkköinä hiekkatiellä. Me kyykitään Veikon kanssa isoimman lätäkön reunalla ja ihmetellään. Lätäköstä voi kurkata maahistenmaahan. Syvällä leijuvat pilvet ja puidenlatvat kasvavat nurinpäin ja keinuttavat niitä pilviä ja pieni lintu keikkuu latvassa ja puu laulelee lintuselle.

- Hypätään! Lits, läts lätäkkö rikki niin kuin ikkunalasi, minä ehdotan. Ja hupsista ollaan molemmin Maahisissa eikä kukaan kekkaa puhallella meitä takaste.

Veikko hyppää ensin. Lätäkkö särkyy, mutta ei nielaise Veikkoa. Kuravesi loruu sukanvartta pitkin kenkään. Ja Veikko vaan seisoo lätäkössä hämmästyneen näköisenä. Hän jäikin tälle puolelle maailmaa.

Veikko ei enää jaksa pompata, mutta minä kyllä jaksan hypätä kaikki loput lätäköt rikki. Veikko on tarkkana. Kun putoan maan uumeniin, hän hyppää perässä. Eikä me koskaan tulla takaste. Kuravettä roiskuu korviin asti, kun minä hypin tehokkaasti. Ei haittaa. Meidän äiti ei turhista tuhise, sanoo: ”No olipas leikki”. Rouvva Ruuska kyllä hermostuu, jos Veikon housut on kurassa, vaikka kengät on jo. Viimein on lätäköt hypitty loppuun. Minä yritän kekata lohdutusta.

- Katsos, minkäs teet. Pikkuiset lätäköt ei kelpaa. Pitää löytää syvä, oikein oikein, oikein syvä lätäkkö. Upottavan syvä. Etsitään KAIVO.

 Veikko katoaa maahisten maahan

On syyskuun viimeinen sunnuntai

Tuuli on tukistanut lehdet puista. Aurinko kellii pilven päällä ja silmissä välähtelee vaahteraväriä niin kuin ilotulitusta. Me myllätään lehdissä kolmistaan, Veikko, Musti ja minä. Tai ei Veikko myllää vaan jököttää. Me sukelletaan rapiseviin lehtiin. Musti on villinä. Se on ihan onnessaan, hyppii häntä pystyssä tasajalkaa ja haukahtelee uh, uh! Minäkin hypin ja haukun koiraa. Musti tykkää kaivaa onkaloita lehtipesiin. Se kaapii etutassuilla ja pöllyttää etanaiset lehdet takakoipien välistä ilmaan. Minä myös. Mutta Veikko ei hypi eikä hauku. Sitten minä kekkaan. Keikautan Veikon kumoon ja hautaan hänet lehtikasaan. Haravoin lehtiä sormillani, pöllytän ja pöyhin lehtitäkkiä Veikon päälle ja Veikko kikattaa. Minä kompastun Veikon mahan päälle, mutta Veikko vaan kikattaa ja nikottelee. Sitten hänestä näkyy enää silmät, räpyttävät nukensilmät. Nyt saa Veikko maata rauhassa ja me Mustin kanssa kieritään ja vieritään ja myllätään. On kiire kieriä. Kun tulee sade, tarrautuvat lehdet toisiinsa niin kuin niissä olisi kastiketta ja onkin – ötököitten limaskaa. Niitä ötököitä on isoja ja pieniä. Pienten nimi on Pakteeri ja isojen: Luikero, Lättyskä, Etanainen ja Mato.

Kun kieriminen on kieritty loppuun, minä kiipeän mäelle, mutta en löydä Veikkoa. Missään kasassa ei ole silmiä. Pelästyn, kurkku kuristuu. Minä hautasin Veikon, nyt hän on vainaa ja makaa maan povessa. Minun syy. Juoksen vinksin vonksin lehtimättäitten välissä. Lehdet kuhisee ötököitä. Ne tarttuu terävin kynsin kiinni nilkasta, niitä roikkuu vaatteissa ja ne kompastuttavat tahalteen. Makaan mahallani lehtikasassa, tukka sotkuna, naama märkänä, kauhu päässä. Joku otuska repii tukasta ja raapii. Minä kiljun. Silloin se joku ulvahtaa. Musti! Hän päästää pitkän itkuäänen. Musti on löytänyt Veikon käden – valkoiset narusormet ja pätkän rannetta. Musti nuolee Veikon sormia hereille, mutta sormet ei herää. Minä tarraan käteen ja se on vetelä makaroonikäsi. Veikko kuoli, kun minä hänet hautasin!

Lehtiläjässä on pala kuollutta tukkaa ja yksi korva. Huiskin pois lehtiä ja löydän Veikon valkoisen otsan. Ja sitten silmät – tai ei ihan, kuopat vain. Niin kuin silmiä ei olisi. Minä puhallan Veikon naamalle, puhallan monta kertaa mahan pohjasta asti, että hän rupeaisi taas elämään. Äkkiä Veikko repii rähmäiset ripsensä auki. Minä olen onnessani, mutta Veikko ei. Hän pärskii ja nenästä vuotaa veriräkää. Hän hinkkaa multasormilla silmiään ja tulee intiaanin näköiseksi. Häntä harmittaa, kun minä puhalsin henkeä naamalle.

Veikko oli vajonnut mullan, juurien ja kivien alle, maan uumeniin, maahisten maahan. Siellä kaikki oli kuin lätäkössä. Taivas liplatteli syvällä maailman pohjalla, ilma kupli, puut kasvoi väärinpäin. Latvat keinui ja tuuli lauloi: luuli-luuli-luu. Kaikki oli läikkyväistä. 

Veikko yskii ja nikottelee suustaan sanoja:

- Mulla oli ihan ohut olo, niin kuin tuuli tuulis läpi. Kengät eivät pitäneet maassa kiinni. Olinkin leija ja kohosin ja kohosin. Sitten tukka tarttui puun oksaan. Tarrasin kiinni siihen oksaan, keikuin ja kiikuin kii-kaa, kii-kaa… Äkisti sormet irtosi. Putosin ja putosin ja mätkähdin maahisäidin mahalle. Ja hän oli niin kuin Linnanmäen hattara. Ja se maahisäiti likisti ja litisti minua ja pallutteli ja laulaa loilotteli. Tahdoin jäädä ikiajoiksi sinne uumeniin.

Ja silloin maailma alkoi läikehtiä, kaikki muuttui vetiseksi. Maahisäiti muuttui piimälätäköksi, ja se oli sinun syysi. Mitäs puhisit naamalle!

Veikko räpyttelee ripsistään multakokkareita ja minulle tulee itkuinen olo.

JATKUU...

 

Maahiset

Aina syksyn tullen, kun lehdet leijailevat maahan, minä muistan kotipihan suuren vaahteran ja Ainu-mummun vaahteran alla kertomassa satuja meille pihan mukeloille. Kun suljen silmäni, tulen kotipihalle. Astun varovasti portista. Jos Ainu säikähtää, särkyy muistikuva kuin saippuakupla. Nyt onnistun. Olen taas lapsi.

***

Ainu-mummun naama on ruttuinen tiskirätti ja sormissa on solmuja. ”Ikivanha”, sanoo Juuso, ”siksi sillä kasvaa jäkälää päässä”. Mutta Marketan äiti tietää, että ”lappalainen se on”. Minä luulen, ettei sillä tavalla saa mennä ihmisestä sanomaan. Vai saako sentään, jos ihminen on rätiksi rypistynyt?

Aurinko paistaa. Ainu-mummu istuu porraspuulla kutimet solmusormissa ja puikottaa. Lankakerä pyörii taskussa ja Ainu kertoo pihan kakaroille elämästä ennen vanhaan:

- Vanhat ihmiset siellä Lapin maassa tietävät, että syvällä maan uumenissa asustaa maahisia. Kovin ovat kummaa väkeä nämä maahiset – varastelevat ihmisten tavaroita, saattavat napata illan hämärtyessä tuvan pöydältä ruosteiset sakset ja jättää kynnykselle hopeiset. Kerran ne veivät narulta risat villasukat. Mutta äläpäs mitään, ripustivat tilalle silkkiset.

Mummin variksenmarjasilmät tuikuttavat ja sanat pörräävät ilmassa niin kuin kärpäset pörräävät.

- Joskus ne maahiset koppaavat kainaloonsa kehdossa uinuvan ihmislapsen ja tuovat tilalle oman penikkansa. Ei ole ihmislapsella hätäpäivää siellä maahisten maassa, hellästi hoitavat, herkkuja syöttävät, lellittelevät pilalle asti. Mutta ne vaihdokkaat – ne vasta ovat pahankurisia penikoita, tuppaavat tekemään taikuuksia.

Hups! Silmukka karkaa puikolta marjapuuroraidan kohdalla ja juoksee matkoihinsa. Pitää purkaa. Puikot pysähtyy. Mummi pätkäisee langan poikki. Sanat varisevat portaalle. Ainu puistelee penskoja helmoistaan kuin pullanmurusia:

- Menkää siitä leikkeihinne! Hus, hus!

Ja pihalaiset juoksevat hipattelemaan. Mutta Veikko ei juokse. Enkä minä – kun meitä ei huolita. Me jäädään mummin kylkeen ja tahdotaan lisää sitä tarinaa, Veikko, minä ja Musti. Musti on paras kärttäjä. Hän laittaa kuononsa Ainun polvelle ja ynisee. Mummi rapsuttaa koirusen karvakorvaa ja jatkaa:

- Kerran lapsena, tuommoisena sinun mittaisenasi tyttösenä, näin kummia: Aurinko oli juuri painunut mailleen. Minä kykin iltapisulla kahden kiven kainalossa. Silloin kuulin maahistytön kutsuvan karjaansa: ”Ptrui karjani, ptrui lehmäni, ptrui, ptru-u-ii”… , niin se tyttö huutaa huikahutti. ”Maansikki, Muustikki, Puoolukki, ptru-u-iii!” Ja ne lehmät olivat maidonvalkeita ja paimentytön tukka oli tulenliekki. Tyttö hyppi vesikiveltä vesikivelle köykäisesti kuin heinäsirkka. Sitten se tulitukkatyttö kipusi korkeimmalle vesikivelle ja lauleli lumottua laulua. Hän kutsui karjaansa kaislikkoon nyhtämään vesiheinää. Minä hiivin varovasti liki kiveä, mutta risu risahti jalkani alla ja tyttö katosi kuin sumu. Maa nieli paimenen lehmineen päivineen.

Äiti tulee pyykkikopan kanssa portaalle ja tuhahtaa:

- Täällä sitä taas pelotellaan lapsia maahisilla – vai?

Ainu mutristaa suunsa tiukaksi solmuksi. Äiti sen huomaa ja lisää vikkelästi:

- Kun saan pyykit narulle, tuon kahvit ja possumunkit portaalle. Jatkakaa te vain!

Aurinko paistaa ja minulla on hikinen olo, mutta Veikolla ei. Veikon nahka on kauniin sininen ja hänellä on nuken silmät, sellaiset sinivuokon siniset. Meillä kasvaa sinivuokko kukkapenkissä, siksi tiedän. Minä tykkään Veikon silmistä ja vähäsen Veikosta myös, mutta varsinkin silmistä. Hänellä on lisäksi suipot korvat niin kuin satuolioilla kuuluu olla ja mustikkasoppahuulet. Muuten Veikko on makaroonia, vetelät makaroonikädet ja vetelät jalat, eikä ne juokse.

Isä sanoo, että Veikolla on reikä sydämessä. Puhdas veri ja likaviemäriveri menee siitä reiästä läpi ja sekaisin. Syntymävika. Siksi Veikkoa väsyttää, sanoo isä. Mutta minä luulen, että Veikko on väsynyt kerta hän valvoo yöt. Katsos kun Veikko on oikeasti Nukku-Matti. Nukku-Matit ovat satuolioita ja sinisiä. Kaiket yöt Veikko viskoo unihiekkaa lasten naamalle. Veikolla on yötyö niin kuin Lahtoskalla ja siksi hän nukkuu päivällä silmät auki.

En minä ole kysynyt, onko hän Nukku-Matti vai mikä. Ei sellaista kuulu kysyä. Lumottu lapsi hän on kumminkin ja lentää öisin.

Ainu-mummin villatakki on kuin sadepilvi ja siinä on pikkuruisia punaisia sydämiä nurkissa. Ainu ottaa satukerän taskusta, kierittää kutimuksen kerän ympärille ja pistelee siihen puikot. Sitten hän kietoo Veikon siihen sadepilveen, pujottaa makaroonijalat toiseen hihaan – hyvin mahtuvat ja nostaa hänet sylkkyyn. Nyt ei Veikkoa enää tärisytä.

Jatkuu...