Veikko katoaa maahisten maahan

On syyskuun viimeinen sunnuntai

Tuuli on tukistanut lehdet puista. Aurinko kellii pilven päällä ja silmissä välähtelee vaahteraväriä niin kuin ilotulitusta. Me myllätään lehdissä kolmistaan, Veikko, Musti ja minä. Tai ei Veikko myllää vaan jököttää. Me sukelletaan rapiseviin lehtiin. Musti on villinä. Se on ihan onnessaan, hyppii häntä pystyssä tasajalkaa ja haukahtelee uh, uh! Minäkin hypin ja haukun koiraa. Musti tykkää kaivaa onkaloita lehtipesiin. Se kaapii etutassuilla ja pöllyttää etanaiset lehdet takakoipien välistä ilmaan. Minä myös. Mutta Veikko ei hypi eikä hauku. Sitten minä kekkaan. Keikautan Veikon kumoon ja hautaan hänet lehtikasaan. Haravoin lehtiä sormillani, pöllytän ja pöyhin lehtitäkkiä Veikon päälle ja Veikko kikattaa. Minä kompastun Veikon mahan päälle, mutta Veikko vaan kikattaa ja nikottelee. Sitten hänestä näkyy enää silmät, räpyttävät nukensilmät. Nyt saa Veikko maata rauhassa ja me Mustin kanssa kieritään ja vieritään ja myllätään. On kiire kieriä. Kun tulee sade, tarrautuvat lehdet toisiinsa niin kuin niissä olisi kastiketta ja onkin – ötököitten limaskaa. Niitä ötököitä on isoja ja pieniä. Pienten nimi on Pakteeri ja isojen: Luikero, Lättyskä, Etanainen ja Mato.

Kun kieriminen on kieritty loppuun, minä kiipeän mäelle, mutta en löydä Veikkoa. Missään kasassa ei ole silmiä. Pelästyn, kurkku kuristuu. Minä hautasin Veikon, nyt hän on vainaa ja makaa maan povessa. Minun syy. Juoksen vinksin vonksin lehtimättäitten välissä. Lehdet kuhisee ötököitä. Ne tarttuu terävin kynsin kiinni nilkasta, niitä roikkuu vaatteissa ja ne kompastuttavat tahalteen. Makaan mahallani lehtikasassa, tukka sotkuna, naama märkänä, kauhu päässä. Joku otuska repii tukasta ja raapii. Minä kiljun. Silloin se joku ulvahtaa. Musti! Hän päästää pitkän itkuäänen. Musti on löytänyt Veikon käden – valkoiset narusormet ja pätkän rannetta. Musti nuolee Veikon sormia hereille, mutta sormet ei herää. Minä tarraan käteen ja se on vetelä makaroonikäsi. Veikko kuoli, kun minä hänet hautasin!

Lehtiläjässä on pala kuollutta tukkaa ja yksi korva. Huiskin pois lehtiä ja löydän Veikon valkoisen otsan. Ja sitten silmät – tai ei ihan, kuopat vain. Niin kuin silmiä ei olisi. Minä puhallan Veikon naamalle, puhallan monta kertaa mahan pohjasta asti, että hän rupeaisi taas elämään. Äkkiä Veikko repii rähmäiset ripsensä auki. Minä olen onnessani, mutta Veikko ei. Hän pärskii ja nenästä vuotaa veriräkää. Hän hinkkaa multasormilla silmiään ja tulee intiaanin näköiseksi. Häntä harmittaa, kun minä puhalsin henkeä naamalle.

Veikko oli vajonnut mullan, juurien ja kivien alle, maan uumeniin, maahisten maahan. Siellä kaikki oli kuin lätäkössä. Taivas liplatteli syvällä maailman pohjalla, ilma kupli, puut kasvoi väärinpäin. Latvat keinui ja tuuli lauloi: luuli-luuli-luu. Kaikki oli läikkyväistä. 

Veikko yskii ja nikottelee suustaan sanoja:

- Mulla oli ihan ohut olo, niin kuin tuuli tuulis läpi. Kengät eivät pitäneet maassa kiinni. Olinkin leija ja kohosin ja kohosin. Sitten tukka tarttui puun oksaan. Tarrasin kiinni siihen oksaan, keikuin ja kiikuin kii-kaa, kii-kaa… Äkisti sormet irtosi. Putosin ja putosin ja mätkähdin maahisäidin mahalle. Ja hän oli niin kuin Linnanmäen hattara. Ja se maahisäiti likisti ja litisti minua ja pallutteli ja laulaa loilotteli. Tahdoin jäädä ikiajoiksi sinne uumeniin.

Ja silloin maailma alkoi läikehtiä, kaikki muuttui vetiseksi. Maahisäiti muuttui piimälätäköksi, ja se oli sinun syysi. Mitäs puhisit naamalle!

Veikko räpyttelee ripsistään multakokkareita ja minulle tulee itkuinen olo.

JATKUU...