Maaliskuun 14. päivä, viimeinen tunti.
Lapset ovat laskeneet koko tunnin malttamatta lopettaa.
- Jo riittää riittää, tiikerit, vähempikin olisi piisannut. Ansaitsette palkkion. Minkä valitsette?
- Vanhanaikainen satu… satu… satu... satu!
Olisi pitänyt arvata! Vaikka tyrkytän keksejä ja tarrakuvia, toivotaan satua. Nappaan hyllystä ajanhampaan kaluaman kirjan: Anni Swanin ’Sadut’. On lukematta enää muutama, liian jännittävä tarina. Yksi sentään kävisi niukin naukin – satu köyhän kalastajan kauniista tyttärestä, jonka sydämeen luikertelee käärme. Siinä on sadun ikivanhat elementit, lumivalkoinen hyvä, pikimusta paha ja temppu, jolla paha saa palkkansa.
Jotain olen opettajana oppinut: osaan lukea Vesihiiden ilkeät vuorosanat selkäpiitä karmivalla äänellä ja pienen Kultasirkan keijunkepeät vastaukset paneutumatta lukemisen prosessiin. Minulle jää aikaa tarkkailla lasten reaktioita.
”Niin tuli kalastajantytöstä kuninkaan tytär. Hän sai pienen kiiltävän kultakruunun päähänsä, silkkivaatteet ja kultakengät… Mutta hänen sisällään asui Vesihiiden ilkeä käärme. Se sylki mustaa kähyään tytön sydämeen, ja hän tuli siitä niin ilkeäksi ja kovaksi, ettei sitä kukaan usko eikä ymmärrä.”
Vilkaisen Paulia. Huomaan pojan tarttuvan kaksin käsin kurkkuunsa ja kuristavan. Temppu se on tuokin, ajattelen harmistuneena. No siihen et kuole, mietin ja jatkan lukemista:
”Kaikki ihmiset pelkäsivät Kultasirkkaa, sillä hän ei rakastanut ketään eikä ollut kenellekään hyvä. Käärme oli lumonnut kuninkaantyttären, ja mitä suuremmaksi hän kasvoi, sitä ilkeämmäksi hän tuli.”
Kun katseeni kohtaa seuraavan kerran Paulin, pelästyn. Pojan kasvot sinertävät. Tukehtuuko se? Onko se niellyt jotain, kumin tai kynänpätkän?
- Pauli, älä! saan sanottua.
Pauli ei kuule. Ryntään lapsen luokse ja irrotan kiristävät sormet laihalta kaulalta.
- Tarttuiko jotain kurkkuun? Oksenna pois!
- Kä- kä- käär- käärm… Pauli haukkoo henkeä.
Äkkiä tajuan: Käärme on takertunut kitapurjeisiin, käärme on kurkussa. Sairasta!
- Käärme, tarkoitatko käärme? Sehän on satua. Ei totta. Ymmärrä, hyvä lapsi. Satua!
Kello soi. Onnelliset lähtevät vilkutellen kotimatkalle. Me Onnettaren hylkäämät jäämme, Pauli, opettaja ja käärme.
Ensin liskokasvoinen opettaja, sitten fantasiaperhe ja nyt tämä käärme. Jos Pauli ei tarvitse psykiatrista apua niin kuka sitten. En saa lasta hoitoon. Minun on uskallettava auttaa. Isä ei voi estää kouluun tuloa, vaikka pystyy kieltämään passituksen ’hullujenhuoneelle’. Tiedän, että terapiassa käytetään piirtämistä keinona käsitellä ahdistusta. Kun lapsi antaa ongelmalleen hahmon, muodon ja nimen, hän vapautuu syyllisyyden tunteesta ja saa voimia taistella piirtämäänsä ’pahaa’ vastaan. Lapsi ei ole enää paha. Hän on syytön uhri.
En pidä tästä. Minulla ei ole suunniteltua toimintamallia. Poika sanelee ehdot ja pakottaa minut omaan kauhufantasiaansa. Uskallanko, vai mitätöinkö lapsen puheet ja lähetän hänet kotiin yhtä sairaana, kuin aamulla kouluun tullessaan. Otan riskin.
- Piirrä se käärme. Älä päästä sitä karkuun. Vangitse se paperille. Sinähän muistat, että siinä sadussa käärme pelkää omaa kuvaansa.
Pauli menee kaapille, ottaa sieltä suurimman valkoisen paperin ja valitsee välineet määrätietoisesti, ei epäröintiä. On kuin hän olisi koko vuoden suunnitellut tätä hetkeä. Nyt hän piirtää mustalla tussilla suomu suomulta käärmettä, samalla vimmalla kuin tiilimuuria ja rantakiviä, tauotta, oudolla hartaudella. Aika on pysähtynyt. Poika keskittyy tehtävään hampaat ilkeästi narskuen, huulet valkoisina. Käärme saa myrkynvihreät silmät, verisen suun, piikkihampaat. Paulin otsalle kihoaa nihkeitä hikipisaroita. Lapsi vapisee.
Paperi on terraario. Pauli seisoo jähmettyneenä selkä lasiseinää vasten ja tuijottaa käärmettä silmästä silmään. Ei kasveja, ei elämää, vain kiviä ja kähisevä käärme. Olen itsekin terraariossa. Ensimmäisenä koulupäivänä säikähdin pojan silmiä – käärmeen katse. Ja tänään poika sanoo, että hänen sisuksissaan ON käärme. Pauli katsoo maailmaa käärmeen silmin, eikä täällä ole mitään mille hymyillä.
Kun käärme on valmis, nousee poika, kulkee unissakävelijän askelin kaapille, ottaa pullon vihreää kuultoväriä ja kaataa sen paperille. Olin säästänyt väriä äitienpäiväkorttien koristeluun. Nyt pullo tyhjenee. Käärme sukeltaa pistävänvihreään lammikkoon, musta tussiväri antaa periksi ja käärmeen veitsenterävät suomut sulavat, väri leviää. Paperi muuttuu tahmeaksi levävelliksi. Käärme kouristelee. Pauli sohii matelijaa pensselillä. Paperi kestää, ei repeä. Käärmeen suusta pursuava veri leviää koristeellisena lammikkona. Piirroksen oikeassa nurkassa läikkä valkoista, kuin puhdasta lunta.
Äkkiä kamppailu on ohi. Pauli sylki sisuksistaan myrkkyliemen paperille. Katson pojan kasvoja, tämäkö oli tarkoitus, vai onko työ piloilla? Saako lapsi raivokohtauksen? Ei. Poika vilkaisee minua nyt ensimmäistä kertaa, huomaa hämmästyneen ilmeeni ja toteaa:
- Myrkkyä. käärmemyrkkyä, niinku räkää, myrkkyräkää! – Valmis!
- Nyt pelkää käärme, et sinä, Pauli. Sinä olet vahva.
Pauli ottaa reppunsa ja lähtee. Hän kääntyy ovella ja toteaa:
- Moni ei tätä uskaltaisi, mutta minä uskallan.
JATKUU...
Pysähdyn katselemaan Markusta: Siinäpä kaunis lapsi, pähkinän ruskeat silmät, kasvot kuin satukirjojen pikkuprinsseillä. Ja sitten kuulen onton naurun. Mielikuva särkyy. Naurusta voin päätellä prinssini tehneen luvatonta. Lähestyn askeleen, ja lapsi katoaa luokan perälle. Hyppii siellä selkä seinää vasten, viemärirottana, valmiina syöksyihin, pakoon, pakoon.
