JATKUU

"Vaan kuinkas sitten kävikään!" osa 2

Eilen (7.8.2025) kuulimme äidin selityksen pikku Mimosan nukahtelulle kesken koulupäivän. Nyt seuraa jatkoa:

Rasismi on oleellinen osa ihmisen perimää. Todistettavasti valtaväestö syrjii vähemmistöjä, mutta toimii mekanismi myös vastapäivään. Kaksi mannerlaattaa, Eurooppa ja Afrikka, törmäyskurssilla. Jossain maan uumenissa, syvällä alitajunnassa, mannerten rosoiset reunat hiertävät. Maankuori repeää. Kiehuva laava purkautuu. Ei sitä yhden ihmisiän rakentamat padot pitele.

Huhmareella jauhettu leipävilja, suomukala, paljaiden jalkojen talloma punainen hiekka on kaukana poissa. Nyt on jalan alla laminaattiparketti, kädessä tyhjiöpakattu leipä, muovisella leikkuulaudalla sulaa pakastekala. Vuosisadan mittainen aikahyppy – kestä se sekoamatta!

Mies palelee ja linnoittautuu kerrostalon lokerikkoon, vuoraa kaurapuuron väriset elementtiseinät mustakuvioisin kankain. Ei pöytiä, ei tuoleja, vain vahvat, väkevät värit. Ruokaillaan lattialla, syödään sormin, ollaan kotona Afrikassa. Ympärillä kolme ikiomaa suklaalasta, kähäräpäätä, samettisilmää. Ja sitten tämä outo olento, kalpea kuunsäde. Kylmä viima iskee isäpuolen tajuntaan. Vierasta verta. Kaikki sen näkevät. Missä on miehen kunnia! Ei ole täällä koston oikeutta. Häpeä on siedettävä.

Viime tiistaina näin Mimosan vasemmassa ranteessa sinisiä läikkiä. Kysäisin, mistä ne olivat tulleet. Mimosa pelästyi ja alkoi selittää:

• Se oli vahinko. Minä vahingossa lauloin.

• Mitä sinä lauloit?

• Sitä: Sataa, sataa ropisee… pili-pili-pom… pikku nallen varpaille… pimpeli. - Ei saa laulaa. Sitten minä vahingossa tanssin. Jose suuttui. - Ei saa tanssia.

• Onko nämä mustelmat Josen sormista?

• Ei, vaan äidin. Äiti ehti ensin. Äiti tarttui lujasti kädestä, avasi oven ja tuuppasi portaisiin. Paiskasi sitten oven kiinni eikä Jose koskaan tule perässä, kun äiti tuuppaa. Kului vähäsen aikaa ja äiti heitti villatakin perässä, omansa. Se on nii-in lämmin. Mulla ei ollut pöksyjä eikä sukkia, yöpaita oli.

Marketissa maleksii eebenpuunmustia nuorukaisia merkkifarkut jalassa, kännykkä kourassa, valloittava hymy kasvoilla. Korvalappustereot soivat heidän aivoihinsa uusimmat hitit. Mimosan isäpuoli on todellinen pakolainen, paennut henkensä hädässä omasta maastaan. Lentokone lennätti hänet liian kauas, liian nopeasti. Sielu on yhä Afrikassa – ei ehtinyt mukaan.

Syksyllä, kun kaislikko kellastui merenrannan poukamassa, kävi jätti katkomassa laiturirannasta suuret kimput kaisloja, kantoi niitä kotiin monena päivänä. Lapset kertovat, että siellä on kaislamaja keskellä olohuoneen lattiaa.

P.s. Tämä on jälkiviisautta: Marraskuussa en vielä osannut ennustaa saanko kaikki lapset oppimaan opetussuunnitelman ensiluokkalaisille asettamat tavoitetasot. Ihme ja kumma: toukokuussa nämä enkelit ja pikkupirut ylittivät kaikki vaatimukset. Luokan vauva Oskari-Olematonkin hyppäsi maaliin, tosin rimaa hipoen.

Oppimisen vimma tuottaa tulosta, kunhan opettaja ”antaa mennä” eikä jarruttele.