Lopuksi

Hei, lukijani!

Nyt menen tauolle - tai lopetan kokonaan kirjoittamisen – no, tauolle ainakin menen. Tämä yksinpuhelu on ollut minulle antoisaa puuhastelua. Tajusin jo aloittaessani, ettei blogeja sovi näin kirjoittaa. Mutta kannatti kokeilla.

Ryhdyn tekemään jotain hyödyllisempää: Ehkä alan kutoa sukkia. Ei sentään! En osaa tehdä kunnollista kantapäätä.

Taidan ottaa hammasmukista harjan. Kastan sen musteeseen ja roiskuttelen paperille kaikenkarvaisia otuksia. Ihan vain omaksi ilokseni.

Lumisohjoista kevättä meille kaikille!

Sirkku   

Kesytetty Riina, osa 5

Eletään jo huhtikuuta. On tullut aika lopettaa Asperiinan tarina. Jos olisin kirjailija, keksisin uskottavan lopun. Mutta kun en ole! Olen kirjuri ja siksi minun on pitäydyttävä tosiasioissa, vaikka ne tuntuisivat makeilulta. Olen oppinut elämän myötä, että onnellisia loppuja on vain saduissa ja koulumaailmassa, sillä satuolennot ja lapset ovat sukua toisilleen.

Siis: Kuinkas sitten kävikään?

Huhtikuun 9. päivä

Päivä on päättynyt. Selvitän paperikekoa. Kotiviesteihin on vastattava, tiedote ensi viikon tapahtumista suunniteltava. Kuuntelen, miten käytävämelu vähitellen vaimenee, portaikko tyhjenee. Kohta on hiljaista.

Silloin luokkaan palaa Visa-Ville ja ilmoittaa yltiöasialliseen tyyliinsä:

-       Opettaja, sinun olisi viisainta tulla käytävään.

Korrekti äänensävy ei hämää minua. Asia on tärkeä, ehkä ainutkertainen. Visa-Ville jaksaa vielä tähän aikaan päivästä tarkkailla hoopompiaan. Nousen ripeästi, vaikka ristiselkää jomottaa. Kun olen ovella, näen Asperiinan istumassa lattialla ja kuulen, miten Tuuli ja Pilvi supattavat tälle tohkeissaan, selittävät jotain, kyykyllään hekin.

Vaatenaulakko on tyhjä, vain unohtunut lippis nuokkuu koukussa. Kengät juosseet pois lasten kintuissa, hiekanmurut jääneet muistuttamaan äskeisestä melskeestä.

Olen ryntäämässä selvittämään tätä päivän viimeistä ihmissuhdesotkua, kun Visa-Ville pysäyttää minut kädellään. Tajuan, on maltettava katsella ja kuunnella. Silloin huomaan: Puunukke itkee! Riina istuu lattialla kuin naulakosta pudonnut suojapuku, silmistä vierivät kyyneleet. Hän kuuntelee tyttöjen selitystä:

-       Tänään et voi tulla meille leikkimään, kun äiti on kieltänyt tuomasta kavereita kylään. Mutta huomenna saat leikkiä mun kaa, puhelee Tuuli muumimamman äänellä.

-       Ja mun, Pilvi henkäisee.

Kaiken järjen mukaan Asperiinan pitäisi potkia lattiaa, kirkua ja huutaa, kyynelten pitäisi suihkuta kuin vesipistoolilla ammuttuina. Tämä ei ole Asperiina!

Hiivin varoen Riinan luo, pelkään taian särkyvän, otan syliin ja kerron, miten iloinen olen, kun näen hänen itkevän.

-       Opettaja,  mulla on omituinen olo. Ei kirkumisolo, eikä räyhäolo. Vaan muuta. Onko tämä se pahamieli, se mitä lohdutetaan. Onko?

-       Se, juuri se, ja minä lohdutan sinua. Nyt sinä voit saada oikeita ystäviä, etkä vain leikkikavereita. Nyt kun tiedät, mitä on mielipaha.

-       Riina ei enää kelpaa nukeks, töksäyttää Tuuli.

-       Ei se haittaa, Pilvi hätääntyy, Riina kelpaa kyllä Riinaks.

Autan Riinalle repun selkään, napitan takin, pyyhin kyynelten uurtamat likavanat poskilta ja hoputan kotimatkalle. Pilvi ja Tuuli ryntäävät halaamaan Riinaa sellaisella vauhdilla, että kolmikko kaatuu kumoon ja kierii väkkyränä portaikon kaidetta vasten. Siinä sitten oiotaan helmat ja nykäistään pipot ojennukseen. Kolme onnellista ihmislasta loikkii pitkiksi venähtänein kintuin kierreportaat ja pihalle. 

      

Visa-Ville ja minä katsomme toisiamme – selityksiä ei tarvita. Tänään meistä kummastakin tuntuu, että ymmärrämme pirun hyvin nämä kasvatustieteelliset koukerot.

***

Pajunoksalla pikkulikan uimapuku, viimeisellä uintimatkalla kuivumaan ripustettu. Puoli vuotta siinä virunut. Se väpättää tuulessa kuin karannut vappupallo. Pikkulikat venähtävät talven hyisessä kellarissa kuin perunanidut. Eivät kahta kesää ole pieniä.

Riina - sähisevä kekäle, osa 4

Tammikuun 25. päivä

Riina on elänyt puunukkena runsaat kolme kuukautta. Taika tepsi. Tuhma Riina muuttui koko luokan rakkaaksi kauhukakaraksi ja sitten, kuin huomaamatta, kesyksi riiviöksi. Lapsi, jonka leiskuvia tunteita säikyttiin, jonka seuraa kartettiin, on nyt kaikkien hellimä puunukke, villi, mutta vaaraton. Riina kellii onnellisessa olossa kasvot nukenhymyssä. 

Ja omantunnon ääni voimistuu päivä päivältä. Samu-sirkat ovat kohta työttömiä. Viisi ensimmäistä viikkoa lapset käskivät, kielsivät, kiittivät ja Riina totteli kuin vieteriukko. Marraskuun lopulla lapset eivät enää antaneet valmista toimintaohjetta – sovimme niin. He sanoivat vain: ”Riina, käske Riinaa!” Ja Riina joutui etsimään päästään oikeat käskyt. Nyt tyttö pysäyttää itse itsensä pahanteosta. Harmi vain, ettei Riinan omatunto siritä. Ei, se karjuu, kirkuu ja sähisee, miten milloinkin, omistajansa temperamentilla. Loisteputket helisevät, kun Riinan omatunto tuohtuu. 

-       Rakas, kulta, Omatunto, voisitko pitää pienempää meteliä, ehdotan.

-       Pakko karjua, ymmärrätkö. Ei Riina muuten tottele Riinaa, selittää tyttö.

-     No, aikansa tätäkin!

Toivoin omatunto-leikin opettavan tavattomalle lapselle tapoja, en muuta. Vaan kuinkas siinä kävikään? Opettaessaan Riinaa oppivatkin lapset itse viidakkoluokan pelisäännöt opettajan nipottamatta. He kieltävät, käskevät, kun tarve vaatii ja vain silloin. Säännöt venyvät ja paukkuvat kuin purukumi, mutta pitävät.

Ainoa ongelma on, ettei Riina pysy paikoillaan yhtä siunattua hetkeä, vaan vaeltelee päämäärättä. Kokeilen uutta keinoa: Otan kaapista nelimetrisen villalanganpätkän.

-       Katsohan Riina, tämä punainen lanka kertoo oletko kulkemassa hukkateille. Sidon langan toisen pään pulpetin jalkaan ja toisen sinun ranteeseesi. Jos palaat paikallesi eikä lanka katkea, olet taitava. Jos se katkeaa, tehdään solmu. Päivän päätteeksi lasketaan montako solmua langassa on. Kun solmuja on nolla, saat käydä aarrearkulla.

Ajatus on Riinasta ihana. Kukaan muu ei ole narulla sidottu pulpettiinsa, punaisella narulla, mutta hän on! Sopii pikku narsistille.

Aarrearkku , korea kenkälaatikko, on pullollaan houkutuksia: hajukumeja, soivia hyrriä, ilmapalloja, pehmotarroja ja tulitikkurasiaan mahtuvia tiimarileluja. Sieltä saa sitten koukata silmät ummessa, mitä sormiin tarttuu – pistää pinnistelemään niin pirusti. Lahjontaa? Niin on.

Tammikuun 30. päivä

Asperiina on tänään ensi kertaa avulias. Oskari piirtää vihkoonsa kulmikkaita, ryppyisiä kirjaimia. Yleensä kynä kulkee omia reittejään Oskarista välittämättä. Pojalla on diagnosoitu jo päiväkodissa hienomotoriikan häiriöitä. Asperiina seuraa Oskarin tuskaista aherrusta ja kannustaa pikkuvanhalla äänellä:

-       Yritä tosissas. Kantsii opetella. Kato sitte kun osaa, voi kirjottaa kiroviestejä.

Vetäisen tulitukkatyttöni vikkelästi sivummalle.

-       Kertoisitko millaisia ne kiroviestit ovat?

-       Ne on sellasia: ’Vittu mä inhoon sua, SIKA’  ja  ’moi Pirtelöaivo’. ’Persesutikin’ on hyvin sanottu ja ’paskanmarjat’. Yleensä kato vaan pojille, tajuut sä, että sillai, Riina selittää tietäväinen ilme naamallaan.

Helmikuun 6. päivä 

Välitunti on päättynyt, lapset rynnänneet sisälle. Riehakas meteli kaikuu vielä käytävällä. Harpon viimeiset askelmat kierreportaita ja silloin näen: luokan ovensuulla lapsiparvi tuijottaa kattoa, yksi lapsista seisoo avoimen oven päällä, suorana, kädet levällään – Asperiina! Tytön velhonlahjat huomasin jo toisena koulupäivänä, mutta en arvannut, että hänestä on lentoliskoksi.

Miten saadaan lapsi katonrajasta ehjänä alas? Aikaa ei ole hukattavissa. Käytävän viistokatto on oven kohdalla korkealla, mutta korkealla on Riinakin, lapsen hiukset hipovat loisteputkia. Jos putoaa toisten niskaan…? Kertaan oppimaani: Älä käske, älä kiellä – huijaa!

-       Pois tieltä, lapset! Opettaja irrottaa tämän oven ja vie vahtimestarille. Saranat ovat vääntyneet. Riina, tuletko ensin alas?

Kumarrun ja työnnän kämmeneni oven alle.

-       Nyt lasken kolmeen ja sitten ovi kaatuu.

-       Odota vähäsen, kiljaisee Riina.

Tyttö kyykistyy, takertuu sormillaan oven yläreunaan, pudottautuu. Nappaan lasta nilkoista, saan sitten otteen vyötäisiltä. Tutkimme yhdessä saranat. Hyvä etteivät ehtineet vääntyä. Ei tätä ovea tarvitsekaan kantaa vahtimestarille.

Menemme luokkaan. Yritän olla tavallisen oloinen, vaikka sydämeni nyrjähti kauhusta. Oli täpärällä. Tarvitsen aikaa hengähtää. Laitan lapset kirjoittamaan. Asperiinakin sepittää tarinaa ja tuo sen minulle:

-       Huomaat sä? Tolla mimmillä on sama nimi mun kaa, sanoo tyttö ja painaa peukalolla suurin koukerokirjaimin riipustettua RIINAA.

             OLIPA KERRAN PIENI TYTTÖ JOKA OLI AINA VIHAINEN JA ÄRSY

             TYTTÖN NIMI OLI RIINA MUTTA TÄTÄ KUTSUTIIN NIMELÄ RÄÄKY MIMMI

             TYTTÖN VANHEMMATKIN PELKÄSIVÄT SITÄ

             HÄN PURI OPETAJAA.

-       On se hyvä, ettet sinä ole Rääky-Mimmi, vaan pikku Riina, sanon ja pörrötän Asperiinani aniliinin punaista tukkaa. Saan palkaksi makean hymyn.

Helmikuun 15. päivä

Näsäviisas pikkuneiti, naapuriluokan kasvatti, käy kantelemassa. Riina on haukkunut häntä rumilla sanoilla. Otan Turkinpippurini puhutteluun. Riina irvistelee ja kimittää kuin päästäinen:

-        Se tyyppi, se vitumainen salapaska! Ensin se lupas leikkii mun kaa, jos mä kerron, mitä Jere teki diskossa… sillee niinku juoru, juu sii. Sit se meni kertoon Jerelle. Eikä leikkiny, mut mä saan turpiin.

Kiukun kyyneleet roiskuvat kasvoille. ’Salapaska’, voiko asian selkeämmin ilmaista.

Jatkuu...