25.10.2015

Jatkoa "Hiekanmuruja lauteilla" -tarinaan


Ohjaajat ovat ansainneet lepotaukonsa. He vetäytyvät lasikaappiin, josta näkee hallissa juoksevat lapset, vaan ei uimareita. Toinen syventyy lehteensä, toinen toppaa sokerikorppua kahvimukiin. Periaatteessa heillä on vastuu myös vapaauinnista, ei opettajalla. Vappu osaa ottaa rennosti. Hän lekottelee taukotilassa, minä kävelen vahtikoirana hallia päästä päähän. Katseeni siivilöi allasta kuin majakan valo, naaraan silmilläni pohjassa makaavaa hiljaista lasta, jota ei onneksi ole.

Ellu on räpiköinyt lasten altaasta suuren altaan matalaan päähän. Nyt tyttö hyppii ja huiskuttaa. Kuulen kimitystä:
- Opettaja kato, Ellu osaa!
Kas tyttöä, kun uskaltaa. Vettä on pikkuisella kainaloihin, uimataitoa tuskin nimeksi. Äkkiä Ellu lähtee kävelemään luokseni – on asiaa – kävelee pohjaa pitkin, vesi yltää leuan tasolle, sitten suun, silmien, otsan… tyttö ei pysähdy, ei käänny, nyt katoaa tukka veden alle, mutta lapsi jatkaa matkaa. Juoksen altaanreunaa lähemmäksi. Allas syvenee jyrkästi ja lapsi seisoo pohjassa kuin uppotukki tukka liehuen.

Aika lakkaa olemasta, liikkeet pysähtyvät, äänet katoavat, on vain kirkas veden pinta ja jossain syvällä pohjassa lapsen tukkaa. Parkaisen kauhusta. Tunto palaa jäseniini. Potkaisen puukengät jalastani. Toinen lentää veteen. Sukellan. Tartun tukkaan. Lapsi nousee pinnalle keveänä, painottomana kuin kaarnanpala. Porraskaide on kohta käteni ulottuvilla, kipuan, nostan tytön kainaloista kaakelireunalle. Vasta nyt ehdin huutaa apua. Riiputan lasta pää alaspäin. Tytön nielusta, korvista ja nenästä pulpahtaa pistävää kloorivettä. Ensimmäiset vinkuvat hengenvedot ja sitten:
- Hukuinko minä? tyttö nikottelee. Oikeesti, hukuinko?
- Etkä hukkunut, kultaseni. Onneksi et.
- Kato, mulla oli se asia – muistatko sinä mikä?
- Enhän minä millään voi muistaa sinun asiaasi, Ellu pieni.
- Jaa – ei Ellukaan sitten muista.

Valvojat juoksevat säikähtäneinä lasikopistaan. Ville onkii kelluvan puukengän ja heittää sillä minua otsaan. ”Ups!” Naapuriluokan lapset kerääntyvät ympärilleni virnuilemaan. Pojat röhöttävät ja tytöt tirskahtelevat. Taidan olla näky tukka lätimärkänä roikkuen – onneksi ei ollut ripsiväriä. Omat lapset tunkevat mukaan piiriin, toljottavat silmät selällään. Arvaan mitä niiden päässä raksuttaa:
- Ensin se huutaa, ettei opettajia kuulu kastella ja sitten hyppää itse vaatteet päällä veteen. Eikä se ollut suihkussa, eikä pessyt pyllyään.

En edes yritä selittää. Vahdit ovat jo vauhdissa ja minä pääsen vaihtamaan kuivaa ylleni. Onneksi varauduin pusakalla ja toppahousuilla pahimman varalle. En sentään ymmärtänyt, että rintsikat ja pikkupöksytkin voivat uida. Väännän niistä veden ja puen takaisin ylleni. On vilpoinen olo. Kuivaan nahkaani vessapaperin suikaleilla. Nöyhtä takertuu klimpeiksi kainaloihin ja haarojen väliin.

Kello 13.30 olen saanut lapsilaumani puettua. Harvoin olen näin iloinen metelistä. Mikä onnellinen näky: pitkä jono ihka eläviä pikkupoikia karvalakit korvilla, reput selässä. Enää yksi puuttuu: Oskari seisoo tumput suorina keskellä vaatekasaa. Puen väsähtäneelle pojanjötikölle talvitamineet ja tuuppaan hänet jonon jatkoksi.
- Ja nyt odotatte siinä pikku, piiikku hetken. Menen sanomaan Vappu-opettajalle, että me pojat ollaan lähtövalmiit.
Juoksen käytävää tyttöjen pukuhuoneen ovelle. Kuulen kaiuttimista uinninohjaajan tutun komennon ’ja nyt kaikki saunaan lämmittelemään’.

Hehkuvaposkiset tytöt seisovat sievänä jonona ja pälpättävät tukat vettä valuen.
- Hyvä, tytöt! Nyt menoksi!

Palaan käytävää omalle puolelleni. Pukuhuone on tyhjä. Piilossa – mutta missä? Tulin ainoaa ulosmenoreittiä. Veri humahtaa päästäni vatsanpohjaan. Alan paniikissa etsiä: penkkien alta, jos sittenkin kaapit…ei, ovat lukossa… kurkistan summamutikassa vessaan ja siivouskomeroon… sellainen kakaralauma ei mahdu niin minnekään. Eivät roiku katossa. Pesuhuone on tyhjä ja hiljainen, vain kuraiset saappaanjäljet ritilällä. Saappaanjäljet! Päässäni naksahtaa järjenvastainen yhtälö: nämä tottelemattomat ipanat ja käytäväkuulutus ’nyt kaikki saunaan lämmittelemään!’. Syöksyn saunaan. Kaksikymmentäkahdeksan lasta istuu lauteilla reput selässä, karvalakit korvilla, talvisaappaat jaloissa.
Pojat kyyhöttävät käppyrässä vain Juuso seisoo ryhdikkäänä käsi ojossa kuin Leninin patsas kädessä löylykauha. Kiukaalla kihisee. Tämäkin vielä! Löylynorot valuvat Juuson hatunreuhkan lipasta kuin rännistä.
- Mutta kun se setä käski, kehtaavat koltiaiset änkyttää silmiään räpytellen.
Tajuan karjahtavani jotain opettajan ohjesäännön vastaista. Ehdin hädin tuskin väistyä syrjään, kun pojat ryntäävät lauteilta ja lapsilauma seisoo jälleen jonossa. Hiljaisina!

Kuulen etäisenä kaikuna miten uimarit syöksyvät kiljahdellen saunaan. En jäänyt tarkistamaan oliko hiekanmuruja lauteilla. Toivon, ettei keneltäkään unohtunut reppua. Olisi vaikea selittää, miksi reppu istuu löylyssä. Ensi kerralla lisään kiellettyjen asioiden listaan talvitamineissa saunomisen ja hukkumisen.

Tytöt ovat menneet menojaan. Matka kouluun sujuu arvokkaasti kuin ruumissaatossa. En joudu korottamaan ääntäni, lausahdan silloin tällöin jotain kolkosti ja muistan murjottaa. Kääpiökansa tottelee nyökkäystä, käden heilautusta ja pysähtyy kun aivastan. Koulun portilla pokkani pettää ja pärskähdän hillittömään nauruun. Saan osakseni sääliviä silmäyksiä:
- No niin, nyt se sitten sekosi. Sitä ei saisi päästää kastumaan.



24.10.2015

Hiekanmuruja lauteilla

Edelliset tarinat ovat olleet tummanpuhuvia. Seuraava kaksiosainen tositapahtuma ensiluokkalaisten uimareissusta on toista maata - siis iloinen - mikäli yksi oppilaista ei huku altaaseen.
Alkupalassa lapset toimivat odotetusti. Vasta huomisessa osassa pääsevät pikkupirut irti.

Huom. Tämä ei ole tyyppiesimerkki helsinkiläisten koululaisten käytöstavoista. Nämä lapset ovat slummilähiön, slummikoulun slummilapsia ja me opettajat kuulumme samaan joukkoon.


Joulukuun 8. päivä

- Ei, ei lunta käteen! Eiii! huudan ääni käheänä ja loska lentää. On torstai ja kurapallokeli, parakkikoulun pihalla lumisohjoa. Huomenna on edessä uimahallimatka. Koko viikon on harjoiteltu parijonossa kävelemistä, on kierretty parakkia vasta- ja myötäpäivään, me, kaksi opettajaa, Vappu, minä ja 53 ekaluokkalaista.
- Ei tönitä, ei kampiteta… hyvä Lassi… hienosti sujuu… kuka kiilaa… Jessika, älä jarruttele …Jussi, eipäs etuilla… Samppa, saappaat jalkaan, sukkasillaan ei kävellä lumessa…eespäin, mars, mars… Mikko ota Villeä kädestä… tiukasti… hyvä, juuri noin… vielä kymmenen metriä kunnolla, onnistuuko? … Yäk! kuka nuolee kuralunta…

Kun aloitimme harjoittelun maanantaina, alta aikayksikön makasi kaksi luokallista lapsia mahallaan vetisellä asfaltilla – selvittämätön kakaravyyhti – tikahduttavan hauskaa! Uusi yritys ja sama tulos. Tiistaina onnistuimme kiertämään kerran parakin ilman helvetillistä kaaosta, eilen matka sujui joka toinen kerta. Tilastollisesti katsoen joko meno- tai tulomatka tulee olemaan fiasko, sillä lasten kesyttäminen on pahasti kesken. Yleensä koulutulokkaat tottelevat opettajaansa jo parissa viikossa. Mutta nämä herhiläiset ovat toista maata.

Sunnuntaina kävelin matkareitin pariin kertaan ja pohdin joka mutkaa, pysähdystä ja tienylitystä. Alamäet ovat arvattavasti pahimmat, silloin kiusaus pistää juoksuksi ja tuupata matelijat kumoon on suurin – jopa voittamaton. Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi kävelty. Juuri ennen kolmatta kadun ylitystä on metsikkö ja metsikössä pitkä halkopino. Siis: lapset halkopinon taakse ja viimeinen voitelu. Opettajan kolme kovaa pedagogista keinoa: uhkaus, lahjonta ja huijaus, tulevat tarpeeseen. Vappu ehdotti, että lisätään keinovalikoimaan pelottelu ja kiristys.

Heitämme noppaa siitä kumpi vahtii hallissa poikien puolta. Häviän – tunnen päässäni humahduksen. Omia lapsiani sitoo jo kiintymyssuhde. He ovat lojaaleja opettajalleen – luulisin. Mutta naapuriluokan poikiin minulla ei ole minkäänlaista tarttumapintaa. Tunnen nimeltä vain pahimmat koltiaiset.

Perjantai klo 11.30

Seisomme uimahallin ovella.
- Lakit päästä, saappaista pyyhitään kurat. Pojat seuraavat minua, tytöt Vappu-opettajaa. Onko selvä? Viimeinen mahdollisuus kysyä!
- Saako uida nakuna? vinkuu Seija.
- Miksi ihmeessä? Onhan sinulla uikkarit… tarkistettiin koulussa.
- Mutta kun ne kutistui kesästä. Ne kirraa täältä näin, selittää tyttö ja venyttelee haarojenväliä.
- Ei saa. On uimapukupakko.
Jono kiehuu arveluttavasti ja kysymyskielto astuu voimaan. Kloorinhaju tunkee sieraimiin. Johdamme joukkomme pitkää käytävää kahteen pukuhuoneeseen. Pukukoppien ovet ovat lukossa. Osoitus henkilökunnan luottamuspulasta – varokaa, parakkikoulun riiviöt tulossa. Vaatekeot keikkuvat kapeilla penkeillä.
- Kusettaa, kiljuu Ville ja hyppii jalat ristissä.
- Vessa on nurkan takana. Hop, hop…altaaseen ei sitten pissitä.
- Pyyhe jätetään penkille, uimapöksyt otetaan käteen. Pesutilaan juostaan nakuina. Onko selvä! Ja pestään kunnolla ainakin peppu. Vasta sitten saunaan.
Viimeisiä pitää autella, housunpuntit menevät solmuun, varpaat eivät vapaudu hyvin mullitetuista makkarasukista. Hiekkaa varisee lattiaritilöille ja sukkanöyhtää takertuu sormien väliin, mutta vähitellen on viimeinenkin poika purettu.

Avaan pesuhuoneen oven. Sukellan löylylämpimään utupilveen. Minulla on ylläni puuvillainen paitis, farkut ja jalassa puukengät. Mikä on kastuessa. Kaapinovet kyllä lukittiin, mutta miksi vahdit eivät sulje käytöstä käsisuihkuja! Kun 28 poikalasta tunkee pesulle, suihkut kokevat muodonmuutoksen – ovatkin pyssyjä. Kukaan ei pelastu osumilta, ei ainakaan opettaja. Turhaan väänsin illalla papiljotteja otsatukkaan.

Samu on opettajan oma perskärpänen, kuten lapset asian ilmaisevat. Nytkin poika kyhnyttää kyljessäni märkänä nakuna. Samulla on aina jotain tuoretta sanottavaa:
- Opsku, kato, mä näytän sulle miten homot nussii, sanoo poika silmät säteillen.
Nielaisen. Miten tuo rusoposkinen kerubi onnistuu aina yllättämään.
- Älä suotta, kulta pieni, katsos, se aihepiiri ei kuulu opetusohjelmaan. Näytät sitten kotona äidille.
Samu katsoo minua epäuskoisena:
- Kumma tyyppi, ei kiinnostu sitten niin mistään.

Väitetään, että pienet pojat on tehty sammakoista, etanoista ja koiranhäntätupsukoista. Kukkupuhetta! Pikkupojat ovat saunasta tullessaan suuhun syötäviä kuumia prinssinakkeja.

Opettajainhuoneessa kiertää sitkeä huhu viuhahtelevasta uinninopettajasta, joka änkeää ilkosillaan pesutiloihin, jos lasten valvojana on naisopettaja. Mutta minkä voit – paikalla on oltava, sillä oppilaat ovat opettajan vastuulla puku- ja pesutiloissa. Kun käännyn huutaakseni viimeiset vitkastelijat jonoon, näen herra Huhun saapuvan tangon tahti askeleissaan. Siinä hän esittelee muskeleitaan, vanttera, lyhyenläntä bodari. Vesi valuu apinamiehen karvaisia reisiä. Kiusallanikaan en punastu. Tervehdin häntä kylmän asiallisesti. Toivottavasti ilmeeni kertoo, etteivät sedän vehkeet ole kovin kummoiset – vaikka kyllä ne ovat! Ei tule mieleen Atrian perhenakit vaan pikemminkin pitkä pötkäle ryynimakkaraa.

- Ja nyt uikkarit jalkaan ja jonoon! huutelen ylipirteällä äänellä.
Odottelemme lupaa nousta niljakkaita portaita. Mitkään myrkyt eivät tiettävästi häädä kaakelin väleihin pureutunutta limanuljaskalajia. Koetan pidätellä lapsia aloillaan vielä hetken.
- Kaikille tiedoksi, kuulutan. - Isossa altaassa uiskentelee krokotiili. Älkää pelästykö, se on kesytetty. Pysytte vain rauhallisina.
Lapset hihittävät ja kikattavat kippurassa.
- Ei se pure, eikä niele teitä, kunhan ette ärsytä. Se on vierailulla Korkeasaaresta, kun siellä on putkiremontti. Jos se tunkee liian liki, sanotte vain ’Hus, hus, Roosa’ – se on sen nimi, ymmärrättehän?
- Niin, ja vesi on valitettavasti tänään kylmää. Yöllä oli sähkökatkos, jäälohkareet ovat onneksi jo sulaneet, siis lähes kaikki.

Viimein uimaopettajat hakevat lapset. Toinen miehistä saa kontolleen kymmenkunta uimataitoista, toinen riesakseen loput. Jälkimmäinen vie porukkansa lastenaltaaseen ja alkaa kailottaa ohjeita. Kaikuvassa hallissa huuto poukkoilee seinästä seinään ja kymmenkertaistuu. Lapsia on liikaa, 40 pentua tuossa pikku lätäkössä. Altaan syvemmässä päässä vesi kyllä yltää kainaloihin, mutta porraspäässä vain nilkkoihin. Tee siinä sitten uintiliikkeitä – varsinaista kuivaharjoittelua. Lasten tulisi liukua pitkin pintaa kasvot vedessä. Toteutukset ovat ilmeikkään yksilöllisiä. Retu sukeltelee ja ulvoo täysillä. Reetta loikkii vedessä sammakkona. Jussi pyllähtelee kuperkeikkoja takapuoli pinnalla. Mutta Lissu ei liikahda. Tyttö värjöttelee laitimmaisena huulet mustikansinisinä. Lapsella on vesikauhu eikä ohjaajan karjunta paranna tilannetta. Lissu pelkää kuollakseen hukkuvansa, vaikka vettä riittää vain varpaiden väleihin. En kestä katsoa. Nappaan jääpuikkotytön altaasta ja vien saunaan sulamaan.

Tunti on jaettu kahteen osaan, puolet ajasta on opetusta, toinen puoli vapaata polskuttelua.
’Nyt kaikki saunaan lämmittelemään!’, kaikuu kaiuttimista.
- Takaisin altaaseen pääsee, kun nahka on kihisevän kuuma, - vasta kun opettaja polttaa näppinsä ja sormen päässä sihahtaa: Psiiihh!


Jatkoa seuraa huomenissa!





























23.10.2015

Varastettu lapsuus osa 2



Maanantaisin Viljami osti naapurikaupasta makaronilaatikkoa, tiistaisin sinistä lenkkiä ja punaista maitoa, keskiviikkona maksalaatikkoa … osti ja käristi sitten paistinpannulla, pursotti päälle ketsuppia ja houkutteli Mairea maistamaan edes vähäsen, tiskasi iltaisin, imuroi perjantaisin, virutti sukat lavuaarissa ja nousi öisin vatkaamaan tokkuraista äitiä hereille tarkistaakseen hengittääkö tämä.
Sossutädit pönkittivät seteleillä äiti-lapsi -suhdetta. Setelit valuivat nesteinä äitikullan kurkusta.

- Onko järkeä, kysyin sossuilta, sillä Mairea lainatakseni: vitutti niin perkeleesti. Sain vastauksen:
- Niin kauan kun pojan koulu sujuu ongelmitta, ei ole syytä huolestua.

Äiti varasti pojaltaan lapsuuden saamatta syytettä rikoksesta. Tosin mitä se olisi hyödyttänyt, sillä Maire oli syyntakeeton kleptomaani.

***

Ollaan maaliskuulla. Sataa räntää. Viljami myöhästyy, rapsuttaa ovea ja pysähtyy hämillään kynnykselle.

- Anteeksi, mutta kun...
- Ei haittaa. Sattuuhan sitä, kipitä paikallesi.

Viljami vetää laukkua perässään, märät villasukat raidoittavat lattiaa. Lumisohjoinen lätäkkö jää kynnykselle ja ovi raolleen. Katson lasta: tukka on liimaantunut otsalle, hikinoro juoksee korvanjuurta kaulalle ja silmäluomet räpsivät. Kukaan muu ei huomaa Viljamin tuloa, sillä lapset ovat uppoutuneet numeromaailmaan: Matleena niputtaa sormiaan, Oskari mutisee lukuja suu tötteröllä ja Anu keskittyy sulkemalla silmänsä. Kumarrun selittääkseni Viljamille tehtävän jujua, kun hän äkkiä töksäyttää:

- Nyt se Mairre sitten teki sen itsahrin. Ei se siitä enää nouse.

Otan tukea pulpetista ja ilmeeni taitaa olla kysyvä, koska poika jatkaa konemaisesti ikään kuin selostaisi eilistä kauppareissua.

- Keittiön pöydällä on lappu: TÄ-MÄ ON NYT LOP-PU. PISTE. KA-TO VES-SAAN. PISTE. Niin siinä lapussa lukee. Sitten minä katsoin. Siinä pytyn viehressä Mairre makasi. Aika sottasta. Juuhri siivottu vessa. Vehrta lavuaahrissa ja vessan matolla kakkaa. Minä hraahasin Mairren pois vessasta, mutta ei ollu aikaa kuuhrata. Piti kehretä kouluun.

- Kultaseni, aikuiset siivoaa, et sinä.
- Mutta kun se leipäveitsi … Ässän tahrjous ... jos vaikka vääntyi … takuulappu on maustehyllyssä.

Kiedon villatakkini Viljamin tutiseville hartioille ja pujotan kynänpätkän pojan käteen. Yritän viestittää lapselle, ettei luokan lattia vajoa jalkojen alla, kynä ei murene sormiin eikä paperi repeä. Kaikki pysyy ennallaan. Laskut lasketaan, numerojonot piirtyvät valkoiselle paperille. Se jos mikä tuntuu turvalliselta – samantekevää ovatko vastaukset oikein vai väärin.

- Aikuisten tehtävänä on huolehtia äidistä ja siitä veitsestä. Sinä voit laskea kaikessa rauhassa, osaat kyllä. Olet fiksu poika. Eikä ole kiirettä. Käyn soittamassa ja tulen pian takaisin.

Luikahdan käytävään ja nieleskelen. Juoksen pikkukengilläni lumisohjoisen pihan yli pääkoululle. Suuta kuivaa ja jalat ovat puutuneet. Viljamin hihansuissa oli kuivunutta verta … ryntään kansliaan... paidan etumus oli tahriintunut johonkin eritteeseen... varmaan haisee … kaula ja leukakin veritahmassa... oliko lapsi halannut kuollutta... mistä saisin pojalle puhtaan pusakan... vai yrittikö nostaa sitä.
Etsin kuumeisesti Viljamin kotiosoitetta kansiosta. En löydä oikeaa listaa. Sitten: Maire Sumuluoto, Uskalikontie 3, B12. On osuva osoite! Pitää soittaa hätäkeskukseen, tarvitaan ehkä ambulanssi. Entä jos Maire on vielä henkitoreissaan ja pitäisi elvyttää? Kuraattori saa jatkaa tästä.

***

Aamuisin Viljami kyyditään taksilla vastaanottolaitoksesta ja kipataan koulun portille. Hänelle on syötetty aamupuuro, makkaraleipä ja jogurtti. Tukka on kammattu jakaukselle, hampaat pesty, paita silitetty. Sanalla sanoen: poika on otettu huostaan. Suku ei kaipaa, mutta ei itke poikakaan sukulaisten perään.

Pelkäsin, että Viljami tukehtuu tuskaansa. Varmasti oli traumaattinen kokemus kiskoa äitiä vessan ahtaudesta eteiseen. Kuulin sitten, että poika oli vetänyt jaloista ja äidin yöpaita oli kiertynyt rullalle kainaloihin, tukka juuttunut kynnykselle. Kuolema on raadollista. Sulkijalihakset olivat lauenneet ja suolen sisältö valunut matolle.

Pojan on saatava terapiaa selvitäkseen, ajattelin ja olin väärässä. Maire imi lapsestaan elinvoimaa kuin syöpäkasvain. Tarvittiin pari syvää viiltoa leipäveitsellä – ei terapiaa. Terä leikkasi äidin irti lapsesta ja poika virkosi. Terapian aika tulee joskus vuosien kuluttua. Nyt on minulla sylissäni parkuva, kiroileva pikkupoika, jota aikuiset hoitavat ja josta isot ihmiset kantavat vastuuta. Viljami nauttii täysillä lapsuuden rippeistä.



Huhtikuu, likaista lunta läikkinä, lahot lehdet peittävät maata kuin hämähäkinseitit. Rannan tuntumassa kurassa ja mudassa, sulaneen lumen lammikoissa kahlaavat pajut. Ne nostavat pehmeät tuuheavillaiset kissansa aurinkoon. Ja kevät kiiltää niiden turkilla. Kissat kellivät kyljellään, kellivät ja kehräävät … nuolevat käpäliään.

22.10.2015

Varastettu lapsuus, osa 1








Huhtikuun 15. päivä

Viljami ryntää pihalta luokkaan ja parkuu. Kämmenet kurassa, vasemmassa housunpolvessa palkeenkieli.
- Oho kappas vain, kaaduit. Näytähän!

Käärin housunlahjetta. Pikkupoikien tapaan on Viljaminkin polvilumpiossa kasvuvaraa ja se kukkii rupea kuin kallionkylki jäkälää. Jäkälikössä tihkuu kirkkaita veripisaroita. Tarvitaan pari tippaa puhdistusainetta ja vanutuppo.
- Auts, kihrvelee niin pehrkeleesti, ärähtää poika.

Minä mulkaisen kysyvästi. Poika häkeltyy. Tuijotamme toisiamme. Äkkiä Viljami ratkeaa hekottavaan nauruun. Tunnen onnenailahduksen sisälläni - poika osaa parkua ja kiroileekin vielä. Pakko rutistaa! Kuukausi sitten olisi Viljami antanut loruttaa jalastaan litran verta ilmeenkään värähtämättä. Viljami käyttäytyi kuin nelikymppinen valtion virkamies. Silloin - ei enää.


***
Lokakuun 30. päivä

Tällä viikolla koulutunnit jatkuvat ”vanhempain vartteina”. Vuorossa on Viljamin ja Tungin perheet. Ensin tulee Viljami ja taluttaa äitiään luokkaan. Ovat reilusti myöhässä.

- Tule nyt Mairre, houkuttelee poika äitiään siirappisella äänellä ja kiskoo.
Maire haroo vastaan, tarttuu uhmakkaana oven kamanaan, löytää sitten tasapainon ja siirtelee taas jalkojaan. Kättelemme. Naisen käsi on veltto ja kylmännihkeä. Ohjaan Mairen kyynärpäästä tukien istuimelle. Kiusallista. Onko Maire aina tokkurassa vai eikö hän uskalla tulla koululle selvin päin? Pitääkö kirvelevät koulumuistot ensin hukuttaa? Niin tai näin, mutta palaverin on sujuttava, lapsi ei saa menettää kasvojaan. Naisen katse harhailee hetken seinillä. Sitten hän kuittaa näkemänsä nasevasti:

- Ja paskat!

Pyydän Viljamia istumaan äidin viereen ja alan asiallisimmalla äänelläni kertoa luokan kuulumisia. Näytän nousevana käyränä Viljamin kehityspyrähdykset. Tiedän, ettei nainen tajua puhettani, mutta Viljami kyllä ymmärtää. Pojan posket kuumottavat ja silmissä kiiltää toive tulla kehutuksi. Ja minähän kehun.

- Mairre, hryhdisty ny, kato tahrkkana! Mehän sovittiin, maanittelee poika äänessä hätä.

Mairen rähmäiset silmämunat ovat kuin sylkykupista nostetut. Niillä hän tuijottaa jotakuta, joka ilmeisesti istuu opettajanpöydällä kirjapinon päällä. Tekisi mieli huitaista pikku-ukkoa aapisella. Olen kerännyt valittuja paloja Viljamin piirustuksista. Selailen niitä ja kerron mikä missäkin yllättää iloisesti ainakin opettajan. Maire ei ylläty, toteaa:

- Vituttaa niin perkeleesti!

Viisainta päättää palaveri hyvän sään aikaan, ajattelen ja nousen.

- Kiitos käynnistä! Oli oikein mukavaa tutustua sinuun, Maire, näin kasvokkain. Hyvää kotimatkaa!

Viljami huokaa, tarttuu äitiä kädestä kuin kuritettu koiranpentu. Kätken kaksi kis-kis-karkkia pojan hikiseen nyrkkiin. Katselen, miten Poika taluttaa äitinsä varovasti portaista asfalttipihalle.


Mitä minulle jäi käteen tästä tapaamisesta? – kourallinen kirosanoja, muutama tokkurainen lause ja hapanimelä löyhkä. Siis paljonkin. ’Koulun on kunnioitettava kodin arvoperustaa, sillä vanhemmilla on päävastuu kasvatuksesta’ lukee opetussuunnitelmassa.


Jätän oven auki käytävään ja avaan ikkunan. Piirustukset lepattavat läpivedossa. Taulunreunaa koristaa paperinukkeparvi. Reunimmaiselta metsänkeijulta irtoaa hahtuvatukka ja keiju liitää lennokkina opettajanpöydän alle. Eihän se sovi – kaljupäinen keiju! Kumarrun kontilleni ja kurkotan. Silloin kuulen supatusta eteisestä. Vikkelät sanat ryöpsähtelevät, matala ääni ja kaksi helmenkirkasta. Tulivatkin jo!


Kömmin pystyyn. Jään seuraamaan miten pikkuruinen Tung esittelee vanhemmilleen parakin eteistä. Hän on kuin lelulaatikosta nostettu marionetti, kädet viittoilevat, kasvot loistavat. Sanoja en ymmärrä. Mutta ei se mitään! Isä ja äiti Wu huokailevat: Oih, oih! Vanhemmat kumartelevat kuin olisivat tulleet temppeliin. Minäkin alan katsella ihmeissäni käytävää. Näen ovia: yksi vie keittiökopperoon, toinen opettajainhuoneeksi nimettyyn komeroon, kolmas naapuriluokkaan, ikkunan sisäruutu on rikki, seinillä kuraläikkiä, katossa vesivaurio, vessanoven maali on lohkeillut, eteisen lattialla märkää, ratisevaa hiekkaa ja pari likaista villasukkaa. Oih, voih! huokaan minäkin.
Kumartelemme. Tung toimii taitavana tulkkina. Kesän aikana tämä merkillinen lapsi on oppinut pihaleikeissä auttavasti suomenkieltä. Nyt hän esittelee vanhemmilleen luokan riemunkirjavaa koristelua. Vaikka käytävässä olikin nähtävissä remontin tarve, niin luokassa ei. Sinitarratahrat, lohkeilleen maalin tummat läikät peittyvät tasan tarkkaan lasten piirustuksilla. Suuret korennot lentelevät katossa, jättiläiskukat ja köynnökset peittävät seiniä. Kuljemme peukaloisina Ihmemaassa.

Herra Wu on tukeva, kuukasvoinen mies: puku, solmio ja kiillotetut kengät, rouva Wu taas pieni siro posliininukke, kapea hamonen ja kimonopuseron helmassa käsin kirjottuja jasmiininkukkia. Pikku Wu’lla on kouluasu vaihtunut juhlatamineisiin. Kiskaisen pusakkani suoraksi, potkaisen tossuni opettajanpöydän alle piiloon. Juuri kun ymmärrän hävetä omaa olemustani, saan kuulla olevani parasta kaikessa. Isä Wu ojentaa minulle rapisevaan paperiin käärityn silkkihuivin. Äiti Wu asettaa pöydän kulmalle rasian itse leipomiaan kevätkääryleitä. Kumartelemme. Olen oppinut tänään mandariinikiinaa, osaan huudahtaa ”Oih!”.

Saan selville, että Tung kertoo joka päivä perheen päivällispöydässä koulusta kaiken, aivan kaiken. Poika ehti käydä koulua Hongkongissa puolisen vuotta. Nyt Tung tulkkaa:

- Kuliaisesti kävin, minä hyvä poika, muta opetaja lyö kepilä. Pelko suri. Ei leikiä, ei hauska, ei hyvä. Suomi eri tapa, paljo onnen aika. Opetaja on rakas, pelko pois, ystäviä on, kaiki ystäviä. Se hyvä. Ei mikään vika, kaiki hyvä, oikein hyvä. Kitos!

Joskus on onni syntyä Suomessa, joskus ei. ’Kaiki hyvä, ei mikään vika’ on emävale. Sosiaaliturvan verkossa on lapsen mentävä repeämä, eikä sitä opettajan parsinneulalla kursita.

Kun suljen parakin oven, lehahtaa tilhiparvi lentoon marjojen täplittämästä pihlajasta ja hyinen usva hiipii avo-ojasta nurmikolle.


Jatkoa seuraa huomenna!

20.10.2015

Luusoppaa

Helmikuun 25. päivä 1984

Putoan painottomana, liu’un yhä syvemmälle pohjavesiin unen kylmään avantoon. Äkkiä räsähtää, puhelin soi. Kellon fosforiviisarit osoittavat keskiyötä. Sytytän häikäisevän valon. Kimpoan ylös ja nostan kuulokkeen. Hätäinen ääni on Elnan. Mitä nyt taas! Elna on äideistä parhain – rakkauden määrällä mitattuna. Se ei vain riitä. Elnan puhe on itkunsekaista vyyhtiä. En saa sitä purettua sanoiksi. 
-Ei mulla oo ketään, ei ketään. Sitten äkisti muistin, että opettaja on.

Elnalla on kaksi lasta, Reetta ja Iisakki  – kaksi lasta liikaa, sillä Elna on itsekin lapsi. Reetta, esikoinen, on kalpea kuin kellarissa versonut perunanitu: suuret hailakat silmät, rohtuneet huulet ja outo, eksynyt katse. Lapsi unohtuu unimaahan, eikä tahdo tulla takaisin kuin ravistamalla. Ja miksi tahtoisi! Tyttö kyyhöttää pulpetissaan ja leikkii vikkelillä sormillaan, nuolee niitä, vetää kuultavia sylkirihmoja kädestä toiseen ja katselee rihmojen läpi, näkee jotain mitä minä en näe. Reetan kaidat sormet ovat kuin lasinpuhaltajan taidonnäytteet, sopisivat somisteiksi vitriiniin lasijoutsenten joukkoon.

-      Siis mitä on tapahtunut?
Pyydän Elnaa henkäisemään pari kertaa syvään ja aloittamaan alusta, mutta hi-taas-ti...
-  No kun Reetta mankui ruokaa, siis ei nyt yöllä, vaan niinku päivemmällä ja mulla oli vaan pari kolikkoa. Mentiin Alepaan. Siellä oli tiskillä luita, sellaisia koiranluita ne oli, mutta tarjouksessa ja rahat riitti isoon pussilliseen. Ajattelin, että tehdään luusoppaa, kun kaapissa oli lantunpala ja perunoita.  Tehtiin ennenkin luusoppaa, tehtiinhän, sano, että tehtiin, inttää Elna ja puhe alkaa taas puuroutua.
- Kyllä, kyllä, tehtiin, rauhoittelen, ja keitettäessä pöpöt kuolevat ja perunat pehmenevät. 
En tahtoisi kuulla jatkoa, ja Elna keksii lisäkäänteitä, ettei tarvitsisi kertoa.
- Niin mutta, mutta kun en minä keittänytkään sitä soppaa, kun en kerennyt. Reetta ja Iisakki löysi sen kassin ja ne alkoi järsiä niitä raakoja. En minä hennonut repiä lasten suusta väkisin. Eihän niin saa tehdä? Minä kyllä pyyhin sahapurut pois…

Heti syksyllä aloin lihottaa Reettaa koululaisen mittoihin. Talutin lapsen aamutuimaan ruokalaan ja kun oli kotiinlähdön aika sai tyttö ylimääräisen lasillisen maitoa ja juustonäkkärin. Sitä on nyt jatkunut tähän päivään asti. Ruokalan Kaisu-täti sanoo, ettei pikkutytön  näkkäri vähennä toisten ruoka-annosta. Silloin tällöin Kaisu keksii omenanpuolikkaan, kurkunpalan tai makkaransiivun lisukkeeksi. Harmi vain, ettei Reetta löydä vieläkään yksin ruokalaan, vaikka miten harjoitellaan: Pitää kulkea ensin käytävää ja sitten kulmassa käännös, portaat alas ja isosta ovesta sisään. Reetta on talutettava perille, mutta minä en jouda odottelemaan lapsen näkkärinakertelua.

Syyskuussa tyttöä etsittiin päivittäin pitkin poikin koulutaloa, kunnes ymmärsin kiinnittää Reetan puseron selkämykseen viestin: ”Palautetaan parakkiin 1.B luokkaan. Kiitos!” Palauttajista ei ollut pulaa. Tyttö kehräsi – huomionkipeä kun oli.   

Tehtäväni on  opettaa Reetta lukemaan! Piirun verran olen edistytty. Kun ennen joulua lähestyin lasta aapinen kourassani, pujahti tyttö piiloon pulpetin alle ja siellä irvisteli. Nyt hän karkaa käsistä ja hyppii kuin pyryharakka luokan perällä. Ota sitten mokoma kiinni. Käsiin jää vain hentoinen pissin tuoksahdus.

- No mitä sitten?
- Sitten me mentiin nukkumaan.
- Älähän nyt! Kuulen meteliä. Eihän ne nuku!
- Niin ei, ei ne nuku, ei millään. Iisakki parkuu pinnasängyssä ja Reetta lattialla.
 
Kylmä hiki nostaa ihoni kananlihalle.Yöpuvun selkämys tarttuu lapaluihin, Nyt on tärkeintä pysyä rauhallisena. Saattaa olla kiire.

- Elna, älä hätäänny… kaikki järjestyy! hyssyttelen. Kuuntele tarkasti. Minä olen siellä ihan kohta. Tulen taksilla. Kerää muovikassiin loput luut. Se on tärkeää, että sairaalassa osaavat heti auttaa. Laita lapsille ulkohaalarit päälle, saappaat jalkaan. Tule sitten ala-ovelle vastaan… muista kotiavain. Minä luotan sinuun. Sinä pärjäät kyllä! Kerro nyt minulle, mitä pitää tehdä.

Tilaan taksin, vedän toppahousut jalkaani, yöpuvun lahkeet kiertyvät rullalle polvitaipeisiin, etsin suurimman villapaidan, rintsikat jäävät tuolinkarmille. Vielä saappaat paljaisiin jalkoihin ja olkalaukku, rahat…  Painan jäljessäni oven ääneti kiinni.
Koulun takana, pajunkissaviidakossa, virtaa onnettoman oloinen viemärioja, joka likaisuuttaan pysyy sulana pakkasillakin. Siinä jäähyhmässä värjöttelee talven yli parikymmentä pullasorsaa. Mummot viskovat niiden niskaan kuivia kannikoita ja pikkupojat, lajityypilleen uskollisina, kiviä. Olen sopinut Elnan kanssa, että hänkin ruokkii lintuja.
-     Katsos, kun opettajan koulupäivät venähtävät pitkiksi ja sorsien on syytä saada pullansa päiväsaikaan.
Valhe – syövät ne nälkäänsä keskiyölläkin. Minä siis kerjään kuivia kannikoita naapureilta ja ostan päällimmäiseksi tuoreen leivän. Elna syöttää lapsilleen kaiken minkä syödä jaksavat. Päällystäisin leivät makkaransiivuilla, mutta miten sen selittäisin – en ole sossutäti, opettaja vain.

Elna värjöttelee villatakkisillaan Kettutie kolmosen ulko-ovella. Taksi jää odottamaan, kun juoksemme portaat toiseen kerrokseen. Minä nostan lattialta  itkuunsa väsähtäneen Reetan. On kuin kantaisin sylillistä kuivia lehtiä. Elna riepottaa Iisakkia. Poika on veltto, mutta niinhän se on aina. Taksi kurvaa pihalta.

Kun satoi räntää, tammikuussa, rämpi Elna koululle lumisohjossa, rämpi ja työnsi lastenrattaissa Iisakkia. Saapas oli rikki, villasukka pilkotti ratkenneesta saumasta. Lunta saappaassa ja surua puserossa.
- Rahat ei riitä – miten sitten riittävät, kun Iisakki täyttää kolme, Elna sai sanotuksi.
Minä en ymmärtänyt, mutta Elna selitti kärsivällisesti: on vuokratuki, lapsilisät, hoitotuet ja kai Iisakin vinosta jalastakin saa jotain hyvitystä.
- Nyt pitäisi panna alulle uusi ennen kuin lisät hupenevat, että eletään. Mutta en uskalla. 
- Miksi et?
- No jos tulee taas viallinen. 

Katsoin Iisakkia. Siinä se kaksikesäinen istui ruosteisissa rattaissa pois pyrkimättä, toljotti suu auki, oli kuin vellillä täytetty sukka. Annoin korpun käteen ja poika alkoi järsiä sitä mustilla hampaantyngillään. Kuola valui pitkin poskea vinolle kaulalle. Houkuttelin lasta leikkimään lelunurkkaan. Autoin rattaista. Iisakki käveli jalat harallaan kuin vaippaikäinen vanhus ja laahasi toista jalkaansa. Reetta on vain yksinkertainen, mutta Iisakilla ovat ongelmat tuplaantuneet. Kerrotaanko kohta kolmella seuraavan perillisen taakka.
- Entä isä?
- Voi sentään, niistä ei ole pulaa, nauraa Elna ja ääni muuttuu karheaksi. Niitä norkoilee ostarin takana perjantaisin. Ei kun otat. Vaikka kehnosti on tullut otettua jo kaksi kertaa. Jonkun pitäisi olla valitsemassa.

Elna pyrskähti itkuun, enkä minä luvannut auttaa valinnassa – rutistin vain kömpelösti, työnsin sokurikorpun Elnankin käteen ja kaadoin sitten pahvimukiin murukahvin päälle jäähtynyttä vettä. Elna ei läpäisisi adoptioäidin kriteerejä, hänelle ei luovutettaisi edes kiinalaisesta roskiksesta löytynyttä tyttölasta. Sama koneisto painostaa Elnoja synnyttämään sekundalapsia.

Poliklinikalla on hiljaista. Kannamme lapset sisälle, nostamme istumaan vuoteelle, jolla kärrätään humalaisia loppuillasta. Lapset uikuttavat käppyrässä. Valkotakkiset tulevat ja alkavat hellin ottein purkaa pikku potilaita haalareista. Järsityt luunrääppeet kumotaan kaarimaljaan. Minä työnnän setelin Elnan kylmänhikiseen kouraan ja sanon:
- Nyt tyttö, nokka pystyyn! Sinulla on kaksi upeaa lasta.

Huomaan tarkoittavani mitä sanon. Kun liukuovi avautuu, kuulen lähestyvän ambulanssin ulvahdukset. Ulkona on suden hetki.