Mustin kuolema osa1 /

Puun juurella mätiä omenia ja rypistyneitä lehtiä.

- Tyttöseni, talvi on tulossa, sanoo äiti ja huokaisee.

- Huomaatko, Siukku, hämärä kutoo seinille seittiä - koko päivän se kutoo hämäränhyssyä kuin ristilukki.

Sitten äiti katsoo koirusta ja taas huokaa. Musti ontuu. Oikea takajalka on kipeä. Kun siihen koskettaa, koira uikuttaa. Ruoka ei maita, koira yskii.

- Vanha se on, sanoo äiti suru silmissään.

Nyt Musti makaa äidin vuoteella kuin olisi märkä kylpytakki, liikahtamatta, kuono tyynyllä. Minä makaan littuskaisena, samalla sängyllä, liikahtamatta kauan – kauan – Mustin koiranelämän lopun verran. Ei ole kiire, on aikaa, katsomme toisiamme silmästä silmään, Musti ja minä. Odotamme.

- Noutaja tulee Toyota Corollalla heti kun joutaa. Sitten kipu hellittää, enää ei satu, lohduttaa äiti.

Musti hengittää, kun muistaa hengittää, välillä unohtaa – Nukkuuko? Ei nuku. Nappisilmät vahtivat. Kuiskuttelen Mustin korvaan: Oma rakas haisulikoirunen. Musti ei liikahda, ei nosta kuonoa, häntä vain nytkähtää kerran ja pysähtyy.

Äiti istuu sängynreunalle, paijaa Mustin päätä ja alkaa kertoa ennen-muinoin-ajasta. Silloin minua ei vielä ollut ja Musti oli vasta koiravauva. Äiti puhelee Mustille, ei minulle, puhelee juhlallisesti, Markussedän äänellä:

• Muistatko ensimmäisen puistolenkkimme? Sinä olit kuin vieterilelu, intoa täynnä. Kun päästiin puistotien päähän, olit kampittanut jo kymmenkunta kävelijää. Olit karvapallo, josta sojotti piipunrassi… kohta kipu lakkaa, kohta ei satu… Ne jojohypyt olivat tehokkaita, muistatko Musti? Flexinaru vinkui, kun loikit sammakkoa, heittäydyit maahan mahallesi… kestä vielä hetki, koirunen… kohta kipu on ohi… kohta koiran elämä on ohi…

  Äidin puhe alkaa pätkiä, sanat takertuvat hampaisiin, mutta äidin on pakko jatkaa: Nostit peppusi pystyyn ja viuhdoit piipunrassihännälläsi. Et päästänyt ketään ohi, jokaisen oli höpötettävä juuri sinulle. Että sellainen Musti!

Musti nostaa korvanlehteään, katsoo äitiä ja murahtaa: Kerro-lisää! Äiti ymmärtää jatkaa:

    -   Se oli silloin, kauan sitten, ei ole enää. Nyt on jäisille lehdille satanut lunta. Viime yö oli kylmä. Lumi peitti maan repaleisena riepuna. Sinä ynisit ulos aamutuimaan. Muistathan? Vedin huopikkaat jalkaani ja seurasin. Kävelit pystypäin, jäykin jaloin, et kuono maata viistäen, et haistellut jälkiä... Miksi et?... Jätitkö hyvästit elämälle, jonka tunsit ruohonkorren tarkkuudella... Niinkö se oli? Sinä, pihavahti, tarkastit, vielä kerran kotipiirin: halkopinon, koivunkannon, karviaispensaat... ei me itketä, eihän? kohta on kipu poissa… Hiekkalaatikon kohdalla nousit varpaillesi, nuuhkit tuulta. Mitä jäit miettimään? Joit viimeisen vesitilkkasi kukkapurkista, kuistin portaalle unohtuneesta – sadeveden täyttämästä.

Taas äidin puhe pätkii, hän yskähtelee, kampaa kynsillään Mustin häntäkarvoja, sormet ei tartu takkuihin, jatkaa:

- Sitten jalkasi pettivät, enää et noussut. Nostin sinut kynnyksen yli keittiön lattialle. Lumi suli tassuistasi ja Siukun yöpaita kastui, kun siinä köllötitte sylikkäin. Vielä hetki Koirunen… kestä vielä hetki tätä elämää…

Jatkuu…