Maahanpanijaiset / osa 1. / 

Talven ensimmäiset hiutaleet satavat porraspuulle, sulavat ja ovat muisto vain. Niin on myös lapsuuteni ystävä, Ainu- mummi, muisto vain. Vuodet menivät menojaan; minä kasvoin pituutta ja mummi kutistui.

- Ikivanha se on, kun sillä kasvaa jäkälää päässä, totesi naapurin Juuso ja jatkoi: Meidän äiti sanoi, että toi sun mummisi on lappalainen, tiesi Juuso ja sylkäisi purukumin saappaalleni.

Mutta Ainu istui yhä vain kynnyksellä harmaa huivi hartioilla, harmaa kuin sadepilvi. Koukkusormissa puikot eivät enää puikottaneet, mutta sadut kierivät satukerästä.

Sitten tuli jäähyväisten hetki. Minä, isoksi kasvanut tyttö purskahdin itkuun, vilkutin ja itkin, itkin iltaan asti.

Ambulanssi vei mummin mennessään. Silloinkin satoi ensilumen.

Tulin kevät, lumikelloja nousi sulavasta lumesta.

Ainu oli maannut lukinseittivyyhtinä sairaalan sängyssä, ollut tomua jo viisi viimeistä kuukautta. Se tavallinen tarina: Vanhus liukastuu kauppamatkalla hiekoittamattomalla kadunpätkällä, murtaa lonkkansa ja kun joutuu laitokseen, lakkaa elämästä – kuolema ilman hautajaisia. Pitää haudata kahdesti: ensin terveyskeskuksen vuodeosastolle, toisella kerralla ambulanssi vaihtuu ruumisautoon.

Lapin tundralla kasvanut ja elänyt ihmislapsi oli punottu vaivaiskoivun vitsaksista. Sitten tuli Kuolema ja nakkasi kekäleen risukasaan. Se kyti kivuliaasti sataneljäkymmentä päivää ja roihahti viimein liekkiin. ’Menehtyi keuhkokuumeeseen’, lukee papereissa.

Huhtikuun 3. päivä

Tänään haudataan satuja, suruvaipansynkät ja päiväkorennonkeveät sullotaan surutta samaan kuoppaan. Satukokoelman kansina on kimppu hauraita luita ja nahistunutta nahkaa. Lastulevystä kyhätyssä arkussa on lakanaan käärittynä katoavaa kansanperinnettä. Enkä minä, onneton, älynnyt kirjata mitään muistiin.

Kappelin kiviseinät valuvat kylmää hikeä. Istun arastellen penkin päähän orvokkikimppu kädessäni, kurkussani kitkerä ikävä. Painan poskeani vasten Ainun kutomaa lapasta, silitän sitä niin kuin vielä äsken silitin tädin kuhmuraista kouraa.

Kun Ainu ei vielä ollut uponnut unitilaan, sinnitteli henki tomumajassa ja sytytti aamuisin silmiin tuikut merkiksi, että ollaan kotosalla. Ajatukset harhailivat Ainun kallossa eksyksissä: maahiset, vaipanvaihtajat, keijut, lääkärit, siskonpojat ja vuorenpeikot vaihtoivat häntää ja karvaa.

Jatkuu…