Hännällinen enkeli
Maatessani sairaalan sängyssä tajunnan rajamailla luulin olevani pikkulikka rantakalliolla ja syötin Näkille näkkäriä. Jatkan siitä, mihin muistikuvat veivät, sama saari, kallio ja merenranta ("Pako onnistuu" 14.6.2025). https://sirkkupirkku.blogspot.com/2025/.
Taas on kesä. Istutaan mökin rappusilla äiti, Musti ja minä. Ja ilta-aurinko lämmittää. Äkkiä äiti rutistaa koiran kainaloonsa ja sanoo suttuisella äänellä: ”Voi Musti, Musti, miten minä selviäisin tuon merkillisen lapsen kanssa ilman sinua?” Musti katselee äitiä viisailla silmillään ja urahtelee: ”Ei hätää… tässähän minä, uh, uh, uhuuu!”
”Musti on sinun suojelusenkelisi” sanoo äiti. Ja minä ihmettelen: ”Kelpaako Musti enkeliksi, kun sillä on häntä?” ”Kyllä kelpaa, hännästä on vain hyötyä suojelemisessa”.
Enkelin kuonossa on harmaata huurretta ja hännässä pitkiä vaaleita suortuvia, ruskeiden silmien väri on haalistunut kahvitahroiksi, vasemmassa silmässä kermainen kalvo. Toisella vielä näkee hymyillä. Koira ontuu aamuisin vasenta takakoipea.”Vanha koira”, totesi lääkäri ja väänsi jalkaa niin, että koira ulvahti. ”Lonkassa on kulumaa.”
Äiti alkaa puhella Mustille. Musti tietää menneitä. Musti on ollut kauan koiranroikale ja minä vasta vähäsen aikaa parkuva pentu. Eihän pennut muista? Mutta roikaleet kyllä muistaa. Nyt olen iso tyttö, melkein kolme vuotinen ja opettelen kuulemista.
Ja äiti kertoo:
- Muistatko, Musti, sen toukokuisen aamun neljätoista vuotta tästä hetkestä takaperin? Naapurin Emma-koira oli synnyttänyt seitsemän pentua. Lähdin valitsemaan pentueesta parhainta ja tyrkkäsivät syliini sinut, pahnanpohjimmaisen. Sanoivat: ”Tämä jäi, ota tai jätä!” Olit kevyt kuin karkkipussi.
Musti urahti ja muisti, nosti kuononsa äidin paljaan jalkaterän päälle, omistavasti. Häntä tomuttiporraspuuta ja ilta-auringon säteet saivat pölyhiukkaset kimmeltämään.
Kului pari viikkoa ja olit kotona. Roikuit lahkeessani kuin takiaispallo, sait farkuista pitävän otteen neulanterävillä lepakon hampaillasi. Minä opettelin uuden kävelytyylin, liu’uin sukkasillani pitkin lattioita jalat harallaan, ikään kuin olisin alkanut käyttää vaippoja.
Ja nyt meillä on yhteinen pentu vahdittavana. Kohta olisi aika syöttää, pestä ja peitellä Siukkunen ennen auringon laskua, sillä hyttysparvi surisee iltaa.
Jatkuu!
