Maahanpanijaiset / osa 2 /

Kun kävin viimeisen kerran Ainu-mummia katsomassa, hän makasi jo lukkiutuneena koukkuasentoon. Polvinivelet ja lonkat olivat ruostuneet lukkoon. Vuoteella oli keltaisia eriteläikkiä. Peittelin Ainun lakanalla. Ei auttanut, haju tihkui läpi, kalmanhaju, vaikka häkissä vielä elettiin. Kylmät, valkoiset lakanat. Miksi valkoiset? Vanhuksilla pitäisi olla kodikasta ruutua ja raitaa, vaikka kis-kis -karamellin kissankuvia tai orvokkeja. Jotain missä tahrat ja ihmisruumiin laukumat eivät niin häiritsisi.

Ainu ei enää puhunut, leukaperät eivät avautuneet. Hampaat irvistelivät tyhjänpanttina vesilasissa yöpöydällä. Mutta silmät – ryppykasan rakosissa kiiluivat pistävänkirkkaat siilinsilmät. Niille minä puhuin ja ne vastasivat.

***

Saattajia on kymmenkunta, sisko läheisin, tullut yöjunalla pohjoisesta. Jotenkin niin Ainun oloinen joskin kolhompi – ei taskukokoa. Mekko roikkuu linnunluisilla hartioilla kuin henkarilla. Hameenhelma on rispaantunut. Ajan haalistamia mekko ja nainen.

Sisar oikoo nauhoja ja lukee ääni säristen viimeistä tervehdystä. Alttarilla vetää. Vain vähän, sillä naisen hentoinen haituvatukka irtoaisi puhalluksesta. Sisaren koko olemus on kutistunut sitten viime näkemän, paitsi korvat. Ne ovat jatkaneet kasvua, venyneet iän myötä – eivät sovi siroon kalloon. Rinnat riippuvat kuin hernepussit narulla, rintarossi tekee pyykkipojan virkaa. Tahtomattani jään tuijottamaan naisen mustia sukkia. Niissä on pieniä reikiä ja yksi silmäpako. Se on pysäytetty punaisella kynsilakalla. Kansaneläkeläisen on kuopattava samoissa surusukissa ystävät ja kylänmiehet.

***

Ainu-mummi vanheni sovinnolla, riitelemättä. Muistan, miten seisoimme kerran kotipihalla lumipyryn lakattua. Ainu sanoi:

- Tyttösein, katsele valkeutta, maahan varissutta valkeutta. Ihmettele sitä. Minä en ole nähnyt puhdasta lunta moneen vuoteen. Nokipisarat tahrivat minun lumeni. Ja sekin kuuluu elämään. Mutta sinä, tyttösein, katsele silmäsi kipeiksi niin kauan, kun lumesi on valkoista.

***

Nuorisoseuran naiset, keski-ikä 75 vuotta, tuovat kukkavihon ja puhuvat paperipalasesta monta paperista sanaa. Länkisäärinen sotaveteraani, kantaa seppelettä käppyrässä kuin ongenkoukku. Ainu oli talvisodassa Kannaksella rintamalottana. Ongenkoukkua tukee kyynärpäästä sukkapuikonsuora nainen. Näky on kuin Karin pilapiirroksesta.

Lauletaan sun helmahassun poikasi onnellisna uinahtaa… pyyhkäisen nenänpieleni lapaseen niin kuin olisin taas lapsi.

Aikamiespoika seisoo sisaren rinnalla ja mulkoilee vaivautuneena kenkiään, suku määräsi arkunkantajaksi. Hänkin laulaa, aukoo suutaan kuin lahna sanomalehden päällä. Ei tarvitse olla selvänäkijä arvatakseen Lahnan aivoitukset:

- Jouti kuolla, sotki nimet, asiat ja kellonajat, ajattelee Lahna ja laulaa… suo mun kuunnella kunnes hetki lähtöni lyö… söi homeiset leivänkannikat ja pesi viilipurkit ... eii toista armaampaa voi maailmasta löytää… Ei siitä enää ollut yksineläjäksi, ajattelee Lahna veisatessaan ja tietää olevansa oikeassa … eii muuta kunniaa… ja minähän en sitä meille ottanut, haisikin… kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi … kuselta… kun sä kätkenyt olet hänet… Yksiön voi panna myyntiin. Sohvakalusto on mahonkia ja kaappikellolla antiikkiarvoa… viime le-po-hon… ja onhan sillä hopealusikoita täysi tusina – jotain keräilysarjaa..