Näkille näkkäriä! osa 1

Kiertelen Porolahden rantoja. Koko syksyn on vesi vellonut ruskeana, sakeana mutavellinä. Tänään sitä peittää ohut jääriite. Muistelen lapsuuteni merenrantoja, kristallin kirkasta vettä ja vesiheinää, joka kätki salaisuuksia. 

Teen aikahypyn - kutistun pikkuruiseksi tytöntöpsäksi. Näin temppu tehdään: 

Kalliossa on kuhmuja ja kuoppia. Kuopissa on lätäköitä, lätäköitten pohjalla mutaa. Minä hämmennän lätäkkövettä ja tökin tikulla molluaisia. Niillä on pyllyssä ilmapallot. Minä härnään niitä – vähäsen vaan, että ne näyttää naamaansa. On aamu ja tuuli on uninen. 

Naapurisaaren setä, se rumasti ryppyinen, soutelee ja nostelee verkkojaan. Sitten se koukkaa rannemmaksi ja huutaa:

-       Hei pikku-likka, kipuapas ylemmäksi sieltä vesirajasta tai Näkki tulee, tarttuu nilkasta ja kiskaisee mereen!

Juoksen kantelemaan äidille ja menen aamupuurolle. Kysyn onko se kalasetä ihan viisas ja äiti sanoo, että on, vanha ja viisas on. Uskotaan sitten ja kyllä minä muutenkin tiedän, että Näkkejä on olemassa. En minä mikään pöljä ole. Olen viisivuotinen. Näkki makaa merimudassa selälteen ja puhaltelee saippuakuplia eikä kukaan sitä näe, koska se on piilossa meriheinäpusikossa. Se vaan tiirailee ja puhaltelee. Sen valokuva on yhdessä kirjassa: sammakon räpylät ja ahvenen nahka.

Minä syön puuroa ja mustikkasoppaa. Kun menen pihalle, aurinko ei enää pitele kiinni puidenlatvoista. Se on hypännyt korkealle ja sotkeutunut solmuisten pilvien sekaan. Tuulikin on jo hereillä ja viuhahtelee villinä.

Minä meinaan houkuttaa Näkin esille. Tuuli tarttuu kiinni tukasta ja tahtoo lennättää minua viuh-vauh rannan heinissä. Mutta nyt ei ole aikaa lennellä. Kipuan kalliolle. Meri on pahalla päällä. Se murisee kuin olisi elukka. Muriskoon vaan, ei tämä tyttö pelkää – eikä luiskahda. Pitää varoa vesirajaa. Siinä on niljakas rantu. Mustan päälle jos astuu, niin kyllä luisuu ja lujaa. Aallot yrittää kiivetä kalliolle säikyttelemään, mutta niiden kynnet luistaa ja ne sylkevät vaahtoa kiukuspäissään.

Minä tahdon nähdä sen Näkin. Näkit tykkää näkkileivästä ja minulla on pala kourassa ja varapala taskussa. Makaan mahallani, niin se ei ylety kiskaisemaan nilkasta. Kyllä minä yhden Näkin kesytän.

Musti on ängennyt mukaan. Hän ynisee ja vahtaa koko ajan. Hän luulee, että luiskahdan. Jos luiskahtaa, niin uppoaa. Se on kuolemista, enkä tiedä onko se kivaa vai mitä, kun en ole vielä yhtään kertaa kuollut.

Minä houkutan Näkkiä lempeällä äänellä: Näk, näk, Näkki, tule, tule, näk… Silloin tulee iso aalto ja nousee kalliolle. Nyt Näkki tulee hakemaan minua. Aalto nostaa minut ilmaan ja imaisee mukaansa. Suu tulee täyteen merenmakua ja liejun. Näin sitä hukutaan! Mutta mekko tarttuu kiinni ja jarruttaa, kuoleminen jää kesken. Näkki valuu mereen ja sen kynnet tarttuu näkkäriin. Se vie leivän mennessään. Harmi. Haukon ilmaa ja yskin vettä, nenässä kirvelee. Vaahtoa on naamassa ja tukassa. Ja  poskessa vihreää töhnää. Ryömin takaperin korkeammalle. Musti roikkuu mekossa, ei irrota. Se tuhma Näkki tahtoi minut ja näkkileivän. Se ymmärsi väärin.

Äiti seisoo rappusilla ja sillä on suu auki niin kuin se huutaisi ja huutaakin, mutta tuuli vie sanat väärään suuntaan kauas merelle, meren taa. Eikä äidin sanat koskaan löydä takaisin. Ei haittaa, minä en välitä kuulla. Musti murisee ja kiskoo mekosta. Nousen seisomaan ja pysyn pystyssä. Pitää kävellä vinossa, kun Musti on kiinni mekossa. Äiti juoksee vastaan, sieppaa syliin ja rutistaa niin, että sattuu. Äiti ei välitä vaikka sen pusero kastuu lätimäräksi ja tissiliivit myös. Äiti tärisee ja on omituinen, kantaa roikottaa, vaikka olen iso tyttö ja minusta tuntuu, että olenkin ostospussukka.

Tuvassa on palaneen pullan käry. Äiti sieppaa kärypullat uunista, kippaa pelliltä tiskipöydälle ja alkaa hinkata minun korvaani pitsipuseron helmalla – ei tiskirätillä. Korvaan on tarttunut  töhnää. Pikkupöksyt on litimärät ja mekko, sunnuntaimekko, puhvihihat ja mansikankuvia. Tulee kahvivieraita naapurisaaresta ja ollaan vieraskoreasti. Ehkä Näkki hermostui siitä näkkileivästä, kun hän olisi halunnut pullaa.

Musti aivastelee ja yökkii. Äiti huomaa, että sillä on hampaan välissä mansikkamekkoa. Mekko on revennyt ja se ainakin on Mustin syytä. Äiti kiskoo Mustin leuasta kankaan suikaletta. Kumma juttu: äiti on siitä mekonrepimisestä onnessaan, sanoo monta kertaa: ”Hyvä koira, hyvä Musti-koirunen”. Mutta varmaan äitiä harmittaa, kun sen naama rypistyy ja äänikin on ruttuinen. Äkkiä äiti alkaakin halata Mustia. Musti seisoo jäykästi ja ulvahtaa. Äiti siitä ymmärtää lopettaa, menee kaapille ja ottaa paketin sinistälenkkiä, pätkäisee siitä ison palan. Ei sano ’anna tassu’, työntää vaan makkaran suoraan koiran kitaan eikä laita sinappia päälle.

Minä alan täristä ja tärinä tarttuu hampaisiin ja muuttuu suussa kalinaksi. Äiti menee etsimään kuivaa vaatetta kammarista, mutta minä kaivan taskusta varapalanäkkärin. Se on märkä ja lätky. Me syödään se Mustin kanssa ja se maistuu itkulle, kerta se iso laine nuolaisi sitä.

Huomenna minä vienkin Näkille makkaraa. Mutta Mustia en kyllä huoli mukaan, kun hän repii mekkoja. Houkuttelen Mustin liiteriin ja panen säpin kiinni. 

Onko Jumalaa olemassa?

Tapahtuu pari viikkoa ennen joulua:

Ekaluokkalaiset leikkelevät paperista joulukuusia ja liimaavat oksille tähtösiä. Kesken iloisen tohinan nousee Annica pystyyn ja julistaa:

-       Meidän äiti ei usko Jumalaan, meidän isä ei usko Jumalaan, Severi-setä ei usko, eikä Saara täti, eikä Julle-eno…

(Hyvä, että Annicalla on suuri suku. Ehdin miettiä vastavetoa, sellaista, josta ärhäkät sukulaiset eivät loukkaannu.)

-       Petteri-serkku ei usko Jumalaan, jatkaa tyttö, eikä Allu…

Ennen kuin pääsemme pikkuserkkuihin, nousee Teemu seisomaan ja huutaa möreällä äänellä:

-       Älkää kuunnelko Annicaa, älkää välittäkö Annicasta. Hän ei ole uskovainen, hän on uskomaton.         Eihän Annica usko edes joulupukkiin!

Siis – mikä olikaan todistettava!

Joulukuun alussa alkoi väittely siitä, onko joulupukkia olemassa. Ehdotin suljettua lippuäänestystä. Opettajallakin oli yksi ääni. Joulupukki voitti ylivoimaisesti äänin 18/7. Päätimme uusia äänestyksen vuoden kuluttua, mutta siihen asti meidän luokkamme siis uskoo joulupukkiin. Demokraattinen ratkaisu toimi hyvin. Voisiko Jumalan olemassaolosta äänestää? 

Stephen Hawking lähestyy Jumalaa tiedemiehen viisaudella käyttäen järjen instrumentteja tv-dokumentissa ’Suuri suunnitelma’. Miksi emme sitten mekin yrittäisi. Jos Sinä, lukijani, keksit joulunpyhinä oikean vastauksen ensiluokkalaisten tarpeiksi, kerro ihmeessä!

Sinulle mielenrauhaa joulunpyhiksi toivottelee

Sirkku

Pissaa paistinpannulla

Näin joulun lähestyessä palaavat mieleeni lapsuuden muistot. Nehän ovat niin kultaisia! Vai ovatko sittenkään? Seuraava muistikuva on ajalta, jolloin olin noin viisivuotias. Rouva Rimpeliinin noitataidot nostavat yhä ihoni kananlihalle. Tältä tuntuu olla lapsi - ainakin minusta silloin muinoin. Nyt aikahyppy: 

                                        

- Mä oon sun kaikesta paras ystäväs, ym-mär-rät-kö, HÖNTTI, sanoo Milla karamelliäänellä ja minä ymmärrän.

Millan koti on ennenvanhaantalossa, seinät lautaa ja jalat kiveä. Millan isä sanoo, että talon toinen jalka on uponnut saveen persuksia myöten, siksipä se koti seisoo vähäsen vinossa ja nojailee kallioon. 

Milla asuu kodissa, mutta minä asun huoneistossa: B-rappu, viides kerros, parveke ja vessa eikä mikään huussi. Kun kivutaan pihalta kiviportaat, semmoiset niljakkaat, ollaankin puistossa. Se puisto on niin suuri, ettei sitä ehdi leikkiä yhdessä päivässä, ei vaikka miten kiireesti leikkisi. Millan kotitalo on turvassa ison puiston kainalokuopassa. 

Mutta keskellä sitä vaahteraista puistoa on pienenpieni linna. Ei yhtään ikkunaa! Sitä minä ihmettelen. Äiti sanoo, että se on muuntaja ja täynnä sähköä. Mutta Milla tietää paremmin:

-       Ei sähköä vaan noituutta.

Milla ymmärtää asioita, kerta hän käy koulua. Milla on lukenut Hesarista, että viisivuotiaat on pöljiä. Minä olen viisi. Siellä kivilinnassa asuu rouva Rimpeliini.

-       Oikeesti se on velho, vitunpaska-persesuti-noita-akka ja varsinkin satiainen, kuiskaa Milla hitaasti.

Linna yrittää olla pienesti, mutta onkin iso. Milla tietää, kerta rouva Rimpeliini kutsui hänet yhren kerran hörppäämään kahvikupposta. Siellä on kivinen sali ja salissa räkäiset öglöseinät, seinillä seitsemän jääpeiliä – taikapeilejä.

-       Tajuut sä, Torvi? kysyy Milla ystävällisesti.

Lattialla on kalanruotomatto ja katossa roikkuu lepakoita. Jos katsoo ylöspäin, ne kusee naamalle.

-       Pakko uskoa, kun mä käsken, houkuttelee Milla ja heti minä uskon.

Mutta kaameinta kumminkin on ne silmät. Rimpeliini pyydystää öisin kissoja, muljauttaa niiden päästä vasemman silmän, mutta ei koskaan oikeeta, repäisee irti ja ripustaa kiilumaan seinälle. Milla panee silmänsä viiruiksi ja sanoo hiipivällä äänellä:

-       Nautitaan seitsemän pisaraa viattoman ihmislapsen verta kolmasti päivässä – ei tyhjään vatsaan.

Minä olen Millan suojeluksessa ja Juuso. Juuso on sen veli. Meillä ei ole hätäpäivää. Ja me palvellaan häntä palkaksi.

Nyt minä menen niille leikkimään. Milla on saanut Kallelta muovailuvahapötköjä, kerta se on sen setä. Me istutaan porstuan lattialla ja tahdotaan haistella niitä pötköjä, mutta Millan äiti alkaa määräillä: Meidän pitää vahdata pikkuveljeä, kun se itse menee torille ostamaan kalaa. Ja me vahdataan.

Keittiö on suuri ja lämmin. Siellä haisee kotoisasti paistetun sipulin käry. Keskellä keittiötä on hella, klapeilla lämpiävä ja kolho. Hellan päällä roikkuu narussa kuivumassa Juuson pöksyjä ja sukkia. Se on vielä pissiäinen. Minä tykkään vahdata pikkumukeloita. Milla ei tykkää. Minä nuuhkin Juusoa, kun hänessä on vielä vähäsen vauvan hajua, mutta Milla sanoo, että kuselta se haisee. Juusolla on taikinanaama ja pehmeät tahmatassut. Oikeastaan Juuso on kokonaan taikinasta niin kuin Pullapoika. Ero on siinä, että Pullapoika on paistettu, mutta Juuso on vasta peltipulla. Juusoa on kiva rutistella, kun se on niin taikinainen. Sillä on kaulassa taikinamakkarat ja niitä minä leikilläni nuoleskelen. Milla sanoo: Yäk, se on spuglannut! Ja onkin – kaikki pienet spuglii. Siitä lapsi tulee piimänmakuiseksi. Minä tykkään piimästä ja piimäspuglista myös.

Nuoleskelu kutittaa ja Juusolle tulee hikka. Hikka naurattaa ja nauru hikatuttaa. Juuso tarttuu taikinatassuilla minua korvista ja tahtoo pussata märkä suu auki. Kellahdan kumoon siitä pussauksesta. Sitten me kieritään keittiön lattialla pöydän alle ja tukkaan tarttuu tahmeita makaroonipätkiä, kun niillä oli tänään makaroonilaatikkopäivä. Minä kikatan ja Pullapoika hekottaa suu auki ja kuola valuu.

-       Pyh, ääliöt, mua oksettaa, pyh, pyh, pyhhittelee Milla. Me harmitetaan sitä.

Kauhistus! Juuson nenä onkin punainen ja verta poskella. Nyt se on kyllä kolauttanut nenunsa tuolinjalkaan. Minun syy! Mutta se onkin ketsuppia ja taas me nauretaan. Juuson tukka on kihara ja hikinen, niin silkkisensulonen. Ja Juuson silmät kiiltävät kuin nuolaistut palttoonnapit.

Minä pyydän, että Milla antaisi Juuson minulle pikkuveljeksi. Lupaan hyvin hoitaa. Mutta Milla sanoo, että ei anna, kun hän itse omistaa Juuson, mutta voi kyllä vuokrata sitä karkkipalkalla.

Äkisti Milla jättää minut yksin vahtaamaan pikkuveikkaa, kun kerta tykkään siitä. Milla menee pyytämään, ettei Rimpeliini söisi meitä, vaikka onkin vitunpaska. Sitten Milla alkaa ilmeillä ja sanoo pimeellä äänellä: 

-       Tietäkää, ettei ole varmaa onnistuuko lepyttely, kerta te hölmöt ootte suututtaneet sen naisen. Mutta mä yritän kerta mä oon hyvä ihminen. Ja muistakaakin, että rouva Rimpeliini osaa taikoa itsensä vaikka kenen näköseksi, vaikka äirin. Että varokaa vaan. Keneenkään ei voi luottaa.

  

Me ei enää kikateta eikä luoteta. Minä roikotan Juusoa mahasta, että hän ylettyy näkemään ikkunasta Millan menemistä. Me odotetaan ja pelätään.

Ovi kiskaistaan äkisti auki. Rimpeliini! Hän on kiukkuinen ja Millan kokoinen, irvistelee, on myös Millan näköinen. Hyvin loihdittu, mutta vähäsen väärin. Rimpeliinillä ei ole Millan ääntä. Sillä on se satiaisen ääni. Se puhuu hitaasti ja kamalasti:

-       Noituutta… noituutta!

Niin sanoo ja solmuilee tiukemmaksi hapsuhuivia, Millan äidin huivia. On varaskin vielä.

-       Noituutta, sanoo Rimpeliini taas ontolla äänellä.

Hänellä on rupiset posket, laikukkaan punaiset niin kuin pakkanen olisi purrut. Siitä sen tietää noidaksi, kun mansikan siemeniä on tarttunut naamanahkaan kiinni – velhovoidetta. Rimpeliini karmentaa äänensä käheäksi kurlaamalla kissanpissaa ja nuuskaamalla kärpäsenraatoja, Milla on kertonut.

Rouva Rimpeliini ottaa hellan kulmalta rautaisen paistinpannun, tarttuu siihen kaksin käsin ja ähkäisee. Hella haisee ruosteelta ja mäntysuovalta. Nyt se on kylmä, kun makaroonilaatikko lämmitettiin sähköuunissa. Ei haittaa. Noidat ei tarvii klapeja –  taikuutta vaan.

Rouva Rimpeliini tuijottaa pimeesti ja lupaa paistaa ensin pienemmän namupalan. Minä yritän huutaa lujaa, mutta hampaat loksahtaa lukkoon ja kieli jää väliin. Veren makua tihkuu kurkkuun, niellä voi, mutta ei huutaa. Ihan kuin olisi pihkaa hampaiden välissä. Ikkunaverhon punaiset ruuturaidat liukenevat ja valuvat lattialle. Minua huojuttaa kummasti. Kaikki pysähtyy eikä kello raksuta. Värit on poissa ja äänet. Vain rouva Rimpeliinissä on väriä ja meteliä.

Rouva  riisuu Juusolta kengät ja sukat ja nostaa hänet paistinpannulle seisomaan. Juuso seisoo pannulla kiltisti, mutta kirkuu, että ’poppaa’ ja kipristelee varpaitaan. Sillä on hengenhätä. Juuson naama tulee parkumisesta kirjavaksi ja räkäisistä kyynelistä märäksi. Räkää valuu ylähuulelle, eikä Juuso ennätä sitä nuolla, kerta hän paistuu.

Minussa on lumous ja jähmettyminen. Jalat ovat muuttuneet kalikoiksi. Karkuun ei voi juosta kalikoilla. Eikä minusta tule ääntä, vaikka huudan suu auki. Mutta silmät näkevät ja niitä voi räpsyttää. On pakko odottaa. Kun Juuso on käristynyt ruskeaksi ryynimakkaraksi, nousen vuorostani paistinpannulle. Olisi ollut parempi, jos minä olisin paistunut ensiksi ja Juuso olisi jälkiruoka. Voisi niinkin käydä, että Rimpeliini tulisi minusta täyteen, röyhtäilisi, eikä viitsisi paistaa Juusoa.

Minä ihmettelen: syökö rouva Rimpeliini ryynimakkaran, jolla on lökäpöksyt jalassa ja ruutupaita vai riisuuko ensin? Entä, jos rouva riisuu minutkin? Siitä minä en tykkää. Kyllä pikkukakrut voi olla nakuina, mutta minä olen jo iso. Jos riisuu, niin pyydän, että vasta makkarana.

Mutta Juuso ei ala paistua, vaan siltä tulee pissat housuun. Pissa valuu löysästä lahkeesta paistinpannulle – kato kun ei ole sukkaa. Ja rouva Rimpeliini suuttuu.

-       Minä olen arvokas velho. En suostu syömään likasta ruokaa… hyi hitto!… en pissaisia lapsia… yäk!… enkä räkää, en, en, en!

Suuttuu niin kovasti, että äkisti lähtee. Lumous haihtuu. Kintuissa pistelee niin kuin kävelisi neulatyynyn päällä. Juuso on taas lapsi, eikä raaka ryynimakkara.

Minä kapuan klapilaatikon päälle ja nostan Juuson paistinpannulta. Hän seisoo jäykkänä, niin kuin olisi halko. Halkoa on vaikea nostaa hellalta, kun se ei ota kaulasta kiinni. Me muksahdetaan lattialle. Juuso on läkähtyä räkäisiin kyyneliin. Minä likistän sitä, paijaan sen päätä ja suukottelen, enkä välitä vaikka räkää tarttuu korvaan ja kaulaan ja mekko tulee pissamäräksi.

Hetken päästä tulee Milla. On tohkeissaan ja heti tietää kaiken ja heti haukkuu meitä.

-       Siitäs saitte, raukkikset. Oikein teille! Mä oisin työntänyt sen noita-akan uuniin, paistanut ja syönyt siltä silmät ja kielen. Pahalle täytyy olla paha. Muuten joutuu pahan pauloihin.

Sitten Milla marmattaa, kun paistinpannulla on pissaa ja Juuson housut on kusessa. Sellainen marmattaminen tuntuu turvalliselta.

Vasta illalla tulee itku. Juuri kun putoan uneen alkaa tärinä. Minä vapisen niin kuin paleltaisi. Olen peiton alla ja minulla on syntinen olo. Hoidin huonosti Juusoa, kun oli se lumous. En pelastanut