Matleena - tynnyrissä kasvanut tyttö, osa 3 /

Koulua oli käyty seitsemän päivää. Olin välituntivalvoja.

Matleena seisoi yksin ruvelle tallatulla nurmikolla. Tyttö ei liikahtanut, luuli sulautuvansa nurmikon kuraläikkiin kuin jäniksenpoika, koetti olla näkymätön ja juuri se teki tytöstä koulupihalla huutomerkin. Parvi tyttöjä lähestyi, piiritti, varoivat koskettamasta, vaisto sai kaihtamaan outoa. Sitten yksi uskalsi tuupata Matleenan liikkeelle. Matleena siirtyi sivummalle jalat harallaan niin kuin liikkuisi liukkaalla jäällä. Tönijä matki varjona selän takana ja toiset säestivät tirskumalla. Matleena oli eksyksissä suurella pihalla, huulet väpättivät. Hän yritti hämmentyneenä juosta, mutta kompastui jalkoihinsa. Parvekkeella ei juoksutaitoa opetella. Matleena oli kuin luotu puruleluksi koiralaumalle. Hän odotti kyyryssä potkuja.

***

Harlowin reesus-lapsista ei koskaan kehittynyt kelvollisia apinoita. Lauman muut jäsenet eivät hyväksyneet kummajaisia joukkoonsa. Tarvittiinko tähänkin päätelmään eläinkokeita? Miksi Harlow ei kävellyt koulupihalle? Täällä on nähtävissä yhteiskunnan siunaamat kokeilut aidoilla ihmislapsilla.

Suunnittelin oman koeasetelmani: Tynnyrityttö vastaan luokallinen "julmia" lapsia. (Olimme sepittäneet yhteisen leikin, jossa lapset olivat tiikerinpentuja ja luokka pesäkolo.) Nyt alkoi sadutus, jossa Matleena oli sadun sankari.

- Matleena on tiikerinpentu niin kuin te kaikki olette, samanlainen ja kuitenkin erilainen, sillä Matleenalta puuttuvat raidat. Tiikerit tarvitsevat raitoja, raidat ovat tiikeritaitoja. Matleena on pahassa pulassa viidakossa – raidaton tiikeri. Eihän se käy päinsä! Kuka tulisi apuun?

Ekaluokkalaiset ovat helposti narutettavissa. Auttajista ei ole pulaa. Lapset keksivät mitä kummempia keinoja opettaakseen pentueen raidattominta. Niin tuli Matleenasta luokan maskotti.

Leikki jatkuu ja jatkuu. Lapsetko julmia? He juoksuttavat, laskettavat, naurattavat maskottiaan, hukuttavat tämän tarroihin, kiltsikoihin ja hajukumeihin. On kuperkeikkaa ja ruutuhyppelyä, loruremputukset ja entten-tenttenit notkistavat Matleenan kieltä enemmän kuin opettajan tukiopetukset yhteensä. Kustannustehokasta – ei maksa mitään!

Raita raidalta tyhjä tyttö saa tatuointia pintaansa. Seitsemän vuotta purkitettuna yhteen kouluvuoteen. Alan epäillä, onko Matleena sittenkään Jumalan armosta henkisesti jälkeenjäänyt. Nyt kun tynnyrinvanteet on katkottu rautasaksin, karkaa lapsi mummin kynsistä. Jonkinlaiset vanteet seuraavat häntä läpi elämän. Entä sitten? Onhan meillä kaikilla jonkinlainen kaulapanta. Yksi kulkee kesynä remmissä, toinen protestoi, kolmas vaihtaa pannan ketunrautoihin, laahaa niitä jalassaan. Painolasti tekee hänen kulkunsa vakaammaksi.

Maanantai, huhtikuun 7. päivä.

Vielä on aamuja, jolloin Matleena ei osaa kävellä. Maanantaisin tyttö tulee kouluun kontaten, kiipeää kierreportaat kyyryssä, laahautuu luokkaan ja käpertyy mykkänä sykkyränä pulpetin alle. Hän ei kuule, vaikka kutsun, houkuttelen ja maanittelen. Korvat kieltäytyvät vastaanottamasta ääniä, silmät ovat tyhjät kuvista. Niiden pohjalla on särkynyttä, ei uhmaa – vain rikkinäistä. 

Ensimmäinen tunti on kulunut. Muu luokka mellastaa pihalla. Irrotan sormi sormelta tytön otteen pulpetinjaloista ja vedän hänet syliini. Kämmeneni alla kylkiluiden häkissä tykyttää – me kaksi luokan hiekkaisella lattialla sylikkäin. En kysele. Jos sanon sanan, lapsi jännittyy kaarelle ja pyrkii pakoon pulpetin alle.

Ja silloin, kesken mielipahan, pikkuruinen, musta kärsäkäs, hapsenkakkiainen kai, horroksesta herännyt, vielä tokkurassa, kiipeää säärelleni, oikoo siinä jalkojaan, heittää reittä, kutkuttaa. Vatsassani alkaa nauru, vaikka pääni itkee. Tärinä tarttuu. Tunnen kämmenilläni lapsen hyrisevän rintakehän. Kehräystä?

Lapsuus on kertakäyttötavaraa. Jos ensimmäinen käyttökerta epäonnistuu,

ei sitä voi jonain päivänä ottaa uusiksi. Vai voiko sittenkin?