Miro -susilapsi, osa 2

Kaikki alkoi tammikuun 10. päivänä.

Oli syntymäpäiväni. Edellisenä iltana leivoin ison toskakakun vietäväksi opettajainhuoneeseen. Tuntien jo päätyttyä rehtori tuli luokkaan ja vitsaili:

"Lähettivät opetusvirastosta syntymäpäivälahjan – juuri sinulle räätälöidyn, jos vain kelpaa. Virastosta tuli pyyntö, että tunnustelisin noin alustavasti… He sitten soittavat sinulle… Kyse on erityisluokan oppilaasta, joka on jo kerran tuplannut ja taas on edessä luokalle jääminen. Poika ei testien mukaan ole tyhmä, mutta sitäkin haasteellisempi, siis mahdoton. Poika joutaa kierrätykseen. Isä siirsi lasta tarhasta toiseen, aina kun tädit uhkailivat testeillä. Kun koulu alkoi, vaihtuivat opettajat tiuhaa tahtia ja nykyinen erityisopettaja (on muuten mies!) sanoo, ettei kestä – joko hän tai poika lähtee. Arvannet kumpi! Tämä Miro villitsee muut oppilaat, konttaa lattioita, puree, potkii ja paiskoo tavaroita, ei pysy pulpetissa. Opetusvirasto ehdottaa, että ottaisit pojan joksikin aikaa, kunnes paikka löytyy vaikka sairaalasta. Puhelinsoitto virastoon ja kokeilu päättyy. Sen siitä saa, kun pitää luokallaan noita erikoisuuksia, sanoo rehtori vahingoniloa äänessään."

Näin lastensuojelun rattaat toimivat: Häiriintynyt lapsi siirtyy luokasta toiseen, opettajalta opettajalle, sille, joka suostuu ottamaan ja aina lapsi kokee tulleensa hylätyksi.

Jäin miettimään miten voisin onnistua ja ylipäätään voisinko? Miten kesytetään poika 25 oppilaan luokassa, kun erityisopettaja kahdeksan oppilaan pienryhmässä ei ole onnistunut? Ehkä avain onkin juuri siinä: laumapaineessa, mallioppimisessa. On pirun vaikeaa esittää luokan ainoaa ilkimystä. Ehdotus oli niin kutkuttavan älytön, että tartuin tilaisuuteen.

Tarvittiin jotain uutta, odottamatonta. Tavalliset puitteet, pulpetti ja opettaja eivät toimisi. Tarvittiin taikuutta, aimo annos huijausta ja siinä minä olen mestari. ”Tämä huone ei ole mikään tavallinen luokka, ilmoitin Mirolle. Tämä on tiikerinpentujen pesäkolo ja minä olen emotiikeri – muistakin se.”

Kului kaksi päivää ja tapasin Miika-isän. Kuulin tarinan:

- Miro oli rasittava jo vauvana: imi tissiä tunnin, spuglasi, nukkui tunnin, parkui tunnin, söi ja spuglasi … vuorokaudet ympäri. Kun Miro vielä konttasi vaipoissa, äiti, Elisa, otti ja kuoli.

Ei siitä naisesta äidiksi ollut. Sitä piti vahtia, pudotti pojan pari kertaa eteisen klinkkerilattialle ja muuta sellaista. Talonmies löysi Elisan yhtenä aamuna rappukäytävästä oksennukseen tukehtuneena. Se oli saanut avatuksi ulko-oven ja limajuovasta päätellen ryöminyt portaita kolmannen kerroksen tasanteelle. Siihen kotioven eteen se sitte sammui. Oli se yrittänyt raapia ovea, mutta ei ylettänyt ovikelloon. Miro siirtyi pulloruokintaan ja lopetti parkumisen, vikisi vain. Naapurin eukko kävi välillä vahtimassa poikaa. Se kysyi, olinko pannut merkille, ettei Miro jokellellut niin kuin sen ikäisten tapana on? Silloin huomasin, ettei pojasta lähtenyt pihahdustakaan. Siitä oli tullut Elisan kuollessa kiltti kertaheitolla, sellainen rääpäle, helppo hoitaa, ei tapellut vastaan edes haalareita puettaessa. 

Kerran Miro keikkui tuolilla ja putosi selkänojalta, ranne murtui ja otsaan tuli paukura. Pojalta pääsi räkättävä rekkakuskin nauru, sylki lensi ja housut kastui, mutta silmät ei. Naurunkäkätys jatkui sairaalassa hoitopöydälle nostettaessa. Poika veti vaan välillä henkeä ja jatkoi räkätystä, kun hoitaja väänsi kättä. Ihmettelivät potilaan reippautta. Lääkärikään ei huomannut, että nyrjähtänyt se poika oli, työnsi vaan käteen tikkukaramellin ja pörrötti tukkaa. Naapurin eukko oli ainoa, joka sanoi suoraan, että lapsen päässä irtosivat saranat jengoiltaan, kun siltä äiti kuoli. Se eukko ymmärsi, mikä oli homman nimi, kun sillä oli itsellään viisi enemmän ja vähemmän epäkelpoa jälkeläistä. 

Kun Miro täytti kolme vuotta, kutsuttiin kummit kakkukahveille. Miro istui mykkänä potalla ja ähki, nousi sitten, katseli tutkivasti pökäliä ja potkaisi potan kumoon. Sisältö valui olohuoneen matolle. Poika potki pottaa kuin jalkapalloa ja karjui: ”gagga daadana” – pojan ensimmäiset sanat! Ei ollut aikaisemmin asiaa. Mikään ei enää kelvannut sille kakaralle. Mukit, muusit, autot, ketsupit, kengät, mehut, leegopalikat lensivät seinille ja poika kiljui: daadanan gagga, daadana... Yhtä saatanan kakkaa poika on ollut siitä asti.

Isä nielaisi, puhe pysähtyi. Tuliko jo kaikki? Mies vain tuijotti täriseviä käsiään ja sai viimein yskittyä suustaan:

- Tultiin sitten tänne, tänne näin…sanoivat, että sinä osaat… tehdä sille jotain?

-Yritän, mutta en takaa onnistuvani. Tässä työssä ei anneta takuita.

Sovimme ehdoista. Saisin käyttää kaikkia keinoja, kummallisiakin. Kohtelisin Miroa kuin omaa lastani – siis ohittaisin ohjesäännöt. Pitelisin poikaa tiukassa syliotteessa pelkäämättä mustelmia. Mutta yksin en selviä. Tärkeintä on yhteispeli ja pelin pitää olla avointa. Tarvitaan koko luokan tuki. Lapsille on kerrottava missä mennään. Luokka on voimavara. Kun minä väsyn, ja varmasti niinkin käy, luokkakaverit jaksavat uskoa.

Isäparka hyväksyi mitkä tahansa ehdot.

Luokka nielaisi syötin ’sudenpentu tiikerilauman kasvattina’ – ei mikään Pikku-Paha-Hukka, vaan sudenroikale:

-  Miro koettaa esitellä metkujaan ja yrittää saada teidät mukaan kaiken maailman kamaluuksiin. Älkää olko huomaavinanne. Mutta jos hän tekee jonkun asian oikein, vaikka vahingossa, huomatkaa heti. Onko sovittu?

- JOOO, kiljuivat lapset arvaamatta mihin olivat ryhtymässä.

En sitä arvannut itsekään, mutta jostain oli aloitettava. Kokemuksesta tiesin, että mikä hyvänsä keino tepsii, jos luokka siihen uskoo ja jos samaa rataa vedetään johdonmukaisesti.

Niin tuli Miro luokkaan. Poika roikkui isän käsivarressa kaksin käsin kynnet syvällä miesparan lihassa. Isä laahasi lasta pitkin käytävää ja yski hämillään, sai sitten nostettua pojan kuin matkalaukun kynnyksen yli.

 - Terve Miro! Sinua on jo odoteltu. Hauskaa, että päätit tulla Viidakkoluokkaan. 

Isä lähti ja poika jäi käppyrään lattialle. Miro peitti päänsä käsillään. Odottiko hän, että joku tulee ja alkaa potkia? Naputin tyhjän pulpetin kantta. Siinä komeili Miron nimilappu jättikirjaimin. 

Jatkoin satua ’Oletko noitien sukua?’. Tarina kutitti lasten nauruhermoja ja papereille ilmestyi noidan lemmikkejä, mitä merkillisimpiä otuksia. Luokan huoleton käytös ei vastannut Miron odotuksia. Hän hivuttautui hämillään pulpettiaan kohti ja istui paikalleen. Minä hyrisin tyytyväisyyttä, ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat onnellisesti ohi. Poika makasi otsa pulpetin kannella ja kurkki luokkatovereitaan katseessa epäluuloa ja halveksuntaa. Sitten pojan vasemman käsivarren alta työntyi oikean käden etusormi. Hän antoi sarjatulta ja ampui rivi riviltä luokkatoverinsa. Pojalla oli aseessaan äänenvaimennin, mutta huulet papattivat. Äkkiarvaamatta poika heitti selkänsä kireälle kaarelle ja päästi suden ulvahduksen. Minulle tuttu tilanne. Olin jälleen saanut vastuulleni ’sarjamurhaajalapsen’. Sormi ei tee reikää otsaan, mutta enteilee pahaa. On viime hetket kääntää kasvun suuntaa. Ehdinkö ajoissa?

Katselin lasta: pienikokoinen ruipelo, pitkät sirot sormet, ranteet mustelmilla, rohtuneet huulet, leuka ruvella ja likaraita kaulalla. Miro käänsi päätään, huomasi, että tarkkailin häntä ja tuijotti takaisin. Tunsin katsovani kaleidoskoopin linssin läpi: lapsen silmissä irtonaisia lasinsiruja koko ajan vaihtuvassa järjestyksessä. Äkkiä katse sammui. Jäljelle jäivät mustikansiniset vesiväriläikät, jotka olivat pieniin kasvoihin aivan liian suuret. En ymmärtänyt yhtälöä: sekasikiön kasvot – yhtaikaa enkelin ja paholaisen: läpikuultava iho, valkoiset ripset, ohimolla arpi kuin kalanruoto, ikivanhan ihmisen ilme.

Miron tarina jatkuu osassa 3.