PAULI - jäinen lapsi, osa 5

Etsin ammattiauttajista apua. Saan hyssyttelyä eiköhän-se-siitä –tyyliin. Onnistun varaamaan Paulille ajan koulupsykologin testeihin katsotaan-nyt-koska –aikataululla. Saan myös sovittua, että kuudesluokkalaiset vahtivat Paulia välituntisin kukin vuorollaan ja aina pareittain. Tehtävä ei ole kiitollinen. Pauli on ikävystyttävä vahdittava – ei puhu, jurottaa paikoillaan ja ottaa silloin tällöin pakonomaisen juoksupyrähdyksen, joka alkaa tyhjästä ja päättyy ei mihinkään.

Pauli on jähmettynyt jääkimpaleeksi. Eikä jää sula sulattamalla, lapsen pitäisi itse murtaa lohkare. Pitelen häntä hartioista ja tuijotan kasvoja – ilmekään ei värähdä. Silmät ovat huurteessa. Raavin jäätä kynsilläni. Etsin sen pinnasta halkeamaa. Jos halkeaman nimi on luottamus, niin miten sen saavutan? Perheessä on kolme orpoa: äiti, isä ja poika. Eikä heillä ole yhteistä kieltä, on vain yhteinen yksinäisyys.  

Lokakuun 10. päivä

Koulua on käyty kohta kaksi kuukautta. On kirjoitustunti, lapset täyttävät ristikoita. Pauli makaa pulpetin suojassa, vain silmät näkyvät. Hän ampuu sormellaan jokaista, joka liikahtaa –vihollisia kaikkialla. Kun käännähdän, tunnen pistoolinpiipun osoittavan ohimoani. Ajatus on epämiellyttävä. Poika painaa liipaisinta ja ampuu. Saa osuman. Luoti tykyttää ohimollani. Koskee.

-       Pauli, miksi ammut meitä?

-       Mulla on oikeus tappaa jokainen, jonka naama ärsyttää, sanoo poika ja katsoo käärmeen silmin.

Menen Paulin pulpetin luo, tartun pyssyä pitelevään käteen ja tokaisen:

-       Ammu vaan, jos se helpottaa. Ei sinun tarvitse pitää opettajastasi, minä kumminkin pidän sinusta. Et voi estää.

Pojan vihailme vaihtuu hämmästyneeksi tuijotukseksi.

PAULI - jäinen lapsi, osa 4

Sammakon nuijapäiden lätäkkö

 ***

Sinä keväänä, jolloin täytin seitsemän, oli minulla sammakonpoikasten lastentarha suuressa hillotölkissä. Tölkin kyljessä irvisteli lasiin upotettu ilves, irvisteli ja näytti kieltään ja ojensi tassua kuin kesy koira. Syksyisin äiti säilöi tölkkiin mustaherukan lehtiin käärittyjä kurkkuja – mausteisen etikkaliemen pökerryttävä tuoksu palaa jälleen sieraimiini.

Kerran toin tölkkiin oudon otuksen, lammesta löytämäni. Sillä oli kaarevat pihtileuat. Kun aamulla heräsin, olivat nuijapäät kadonneet – paitsi yksi. Hirviö oli jseivästänyt sen pihteihinsä ja imi siitä elämännestettä imupilleillään. Poikasen väri haalistui, kunnes se oli läpikuultava harso, joka leijaili hengettömänä yhdeksän sisaruksensa parvessa. Akvaarioni oli muuttunut yhdessä yössä hautausmaaksi. Sammakonpoikasten uimavesi ei tuoksahtanut enää lätäköltä. Tölkistä löyhähti mädän mudan lemu.

Olin tutustunut sukeltajan toukkaan. Katsoin hirviötä lapsen aidolla kauhulla. Toukalla oli oikeus elää, mutta ei minun purkissani. Sen oli palattava takaisin liejulätäkköön.

***

Tyhjiin imetty lapsi… vai onko Pauli pikemminkin itse toukka, joka imee läheisistään elinvoiman. Ensiluokkalaiset ovat tarrapalloja: heitän ilmaan ilonkipinän ja se tarttuu, muuttuu nauruksi, nauru kasvattaa itse itseään. Ei tartu jäälapseen nauru.

Otanko riskin, että poika särkyy otteessani? Nyrjähtäneitä lapsia varten ovat psykologit, terapeutit ja erityisopettajien ammattikunta. Heille maksetaan riskinotosta. Roskalapset lakaistaan maton alle pois silmistä, siirretään yhteen läjään. Poikkeavan identiteetti tatuoidaan verinahkaan. Ja kun Roskan murrosikä on kipeimmillään puistellaan matto, pöllytetään rikat yhteiskunnan silmille. Erityisluokalla he ovat oppineet marginaalikansalaisille sopivia taitoja – miten säilyä hengissä laitoskierteessä: vankila, mielisairaala, Pelastusarmeijan yömaja.

Syyskuun 9. päivä

Sytytyslanka kyti kauan eikä panoksen laukeaminen ollut estettävissä ja kuitenkin se yllätti rajuudellaan – niin kuin oksennus yllättää.

Poika on huojentunut. Minä en. Hänen ei enää tarvitse teeskennellä. Tahaton hymy tai tönäisy saa Paulin raivon valtaan, hän hyökkää salakavalasti ja lyö armotta. Hän hyppää uhrinsa selkään takaa päin, kaataa maahan, potkii, kuristaa.

-       Mulla on lupa tappaa jokainen, jonka naama ärsyttää. Mulla on lupa tappaa, ymmärrätkö! hän hokee hampaat kirskuen.

Seuraan pojan jokaista liikettä. Olen hämähäkki, valmiina kaappaamaan tainnuttavaan otteeseeni saaliin, jos se tekee pienimmänkään virheliikkeen.

Koskaan ennen ei mieleeni ole tullut lapsen nujertaminen. Nyt se on varteenotettava vaihtoehto. Jos annan pojan kasvaa vahvaksi, hän käyttää voimaansa pahoinpitelyyn, tappamiseen, harkittuun murhaan. Kun olen eläkkeellä, luen Ilta-Sanomista: ”Nuorukainen häiriköi ostoskeskuksessa ja potki sairaalakuntoon iäkkään naisen”. Saatan itse olla potkittavana. Entä jos lehdessä lukee: ”Mies pahoinpiteli lapsiaan ja ampui päätteeksi vaimonsa seulaksi”. Olen osasyyllinen.

Jokainen pahoinpitelijä, jokainen tappaja on kerran lapsi, tilastollisesti ottaen jyrkän kurin kasvatti. Pauli on menettänyt kuusi vuotta lapsuuttaan – jäljellä seitsemäs, viimeinen tilaisuus muuttua itkeväksi, nauravaksi pikkupojaksi.  

PAULI - jäinen lapsi, osa 3.

Syyskuun 2. päivä

Olemme lähdössä ruokalaan.

-       Ja nyt parijonoon, mars! Kuljetaan tönimättä, tuuppimatta. Eikö vain!

Mikko ja Eppu kinastelevat siitä, kumpi saa olla opettajan parina eli roikkua kädessäni.

-       Riita poikki – ei kumpi, eikä kampi! Luokan ovi avautuu vasta, kun on hiirenhiljaista.

Taion hiljaisuuden seitin lapsiparven ylle. Puhun kuiskaten. Taas temppu tepsii! Ensin kierreportaat alas, ei roikuta kaiteella. Hei, kävellään pystyssä, ei nuohota takamuksella joka porrasta, ei etuilla, ei tönitä, ei, ei, eeeih! Seitti on riekaleina.

Tiikerinpentujen vallaton peuhu ja opettajan kodikas marmatus näyttävät ärsyttävän Paulia. Katson huolestuneena pojan mykkiä kasvoja. Pauli-aikapommi tikittää. Jos aiot räjähtää, älä tee sitä tässä käytävällä, luokassa vasta, pyydän mielessäni. Juuri silloin Tiina tuuppaa jarruttelevaa Roosaa. Tyttö horjahtaa ja tönäisee edessä olevaa Eppua, Eppu Maria... Parijonon harvoja hyötyjä on saada aikaan dominoefekti: palikka kumoon ja kaikki muutkin kaatuvat hyvässä järjestyksessä. Jussi tuuppaa vuorostaan Paulia. Se on stiplu. Pauli syöksyy Jussin kimppuun ja kaataa tämän. Jussi on tukeva ja roteva. Hän pystyisi vaivatta nitistämään hyökkääjän, mutta ei hämmästykseltään ymmärrä puolustautua. Laboratoriorotan rääpäle istuu hajareisin pullean kotikollin vatsalla. Ei ole aikaa nauruun, ei aikaa eikä aihetta. Pauli alkaa takoa Jussin päätä lattiaan. Ehdin ajoissa. Työnnän jalkateräni Jussin kallon ja kivilattian väliin. Otan raivoavan Paulin tiukkaan syliotteeseen. Jussi nousee jaloilleen hämmästynyt ilme kasvoillaan. Kallo ei haljennut. Ponnistelen pystyyn Pauli sylissäni. Syrjäsilmällä näen miten lattialle levinneet dominopalat nousevat ja asettuvat tiukaksi jonoksi. Eppu tarttuu Oskaria hihasta, Visa-Ville kiskaisee rasavillin Riinan vierelleen ja Mamu ja Mimmi irrottavat halailuotteensa. Yleensä, jos poistun paikalta hajaantuvat lapset kuin marmorikuulat, vierivät pitkin käytäviä, pomppivat alas portaita, kieppuvat kaiteella. Se on oikea käytösmalli. En tahdo kieltää lapsilta villiintymisen riemua koulun ensimetreillä. Totteleminen on vaihtotavaraa. Vaihdan vapautta palasen kerrallaan johonkin vielä kiehtovampaan.

Mutta nyt on Tiikeriemo ja yksi pennuista verkkoon tarttuneena. Silloin toimitaan toisin. Luotan laumani orastavaan yhteishenkeen ja jätän heidät käytävälle. Kannan rimpuilevan Paulin lähimmästä ovesta sisään.

Nyt sen tajuan. Tämä lapsi on vaarallinen. Mitä on tehtävissä? Vaikka aloittaisin välittömästi erityisluokkasiirron järjestelyt, olisi vuosi kulunut ennen kuin siirto toteutuisi. Psykologin testeihin on viikkojen jono ja se on vasta esipuhetta. Byrokratian rattaat ratisevat hiekkaisina. Paha lapsi saa jauhautua soraksi, tukehtua tuskaansa. Minun tehtäväni on sammuttaa hänen huutonsa.

Raahaan Paulin opettajainhuoneeseen. Huone on tyhjä. Onneksi! Kaikki ovat tunnilla. Kanslisti kuulee Paulin tukahtuneen voihkinan ja ryntää sivuhuoneesta katsomaan, kuka kiduttaa ketä.

-       Vie ekaluokkalaiset syömään! Ovat jonossa, tuolla. Ole niin kultainen, saan pyydettyä, vaikka ääni katkeilee kurkussa. 

Hän ymmärtää ja poistuu käytävään. Putoan lattialle istumaan rimpuileva poika sylissäni. Jaksanko? Kestääkö selkäni. Poika potkii jalkojani, yrittää purra käsivarsiani. Lapsen terävät kotkankynnet ovat iskeytyneet kämmenselkääni. Kierrän oikean käteni sormet pikkupojan linnunluisten ranteiden ympärille. Sorminivelet loksahtavat lukkoon kuin käsiraudat. Ote pitää. Toisella kädelläni painan lasta otsasta estääkseni puraisut. Poika kamppailee hengenhädässä, tukka märkänä, kylmät hikipisarat kasvoilla. Lapsi haukkoo ilmaa, kuin jäälle nostettu kala, koettaa huutaa, mutta kurkusta purkautuu vain korahduksia.

Kuristusotteeni tulee nostamaan sinelmät lapsen ranteisiin – jos ylipäätään tämän kalpean olennon sisuksissa veri virtaa. Heti kun vähänkin hellitän, hän käyttää tilaisuutta hyväkseen: puree, kynsii, potkii. Tiedän, ettei minulla ole laillista oikeutta estää lasta telomasta itseään.

Istumme siinä sylityksin ikuisuuden. Kellon viisarit mittaavat ikuisuudeksi kaksikymmentä minuuttia. Viimein lapsi väsähtää. Muuttuu jääksi.

Huoneeseen on tullut opettaja Riitta Kojo. Hän tietää mehevimmät juorut ja hänen letkautuksilleen ei voi olla nauramatta. Nyt Riitta on hymytön. Hän taputtaa minua olkapäälle, kun kuljetan outoa lasta käytävään ja sanoo:

-       Nostan sinulle hattua, vaikka en totta puhuen ymmärrä onko järkeä. Antaisit olla. Etkö keksi parempaa tekemistä? 

Menemme tyhjään luokkaan. Istutan pojan pulpettiin. Siinä hän on – eloton vahakuva lapsesta. Äskeinen ponnistelu saa minut tuntemaan rajua väsymystä. Vapisen. Tahtoisin juosta ulos parkumaan. 

Ei ole varaa tehdä virheliikkeitä, en saa antaa piiruakaan periksi. Lapsi halveksii itkua tuhertavaa äitiä ja uskoo voittaneensa kamppailun, jos huomaa säikähdykseni.    

-       Miksi hyökkäsit Jussin kimppuun, selitä! kovistan lasta.

-       Tahdon repiä siltä aivot pihalle.

-       Et tarkoita mitä puhut.  

-       Tarkotan. Tahdon nähdä Jussin kasvot haudan pohjalla. Tahdon potkia hiekkaa sen naaman päälle, ja kiviä sen silmiin ja multaa ja kiviä ja kokkareita sen suuhun ja mutaa ja kiviä, hiekkaa…. Mä tapan jokaisen, jonka naama ärsyttää. Mulla on tappolupa.

Olen sanaton. Katson lapsen kasvoja. Vain kireä ääni kertoo raivosta ja tuskasta. Silmät ovat tyhjät.

Edessäni on lapsi, joka puistattaa. Voiko tuollaiseen poikaan kiintyä - siis aidosti,  teeskentely ei riitä? 

PAULI - jäinen lapsi, osa 2

Elokuun 30. päivä

Paulin omakuva: Hän saapuu kouluun laskuvarjolla, puukko toisessa kädessä, toisessa stiletti. Taustalla aseiden piippuja. koulun nurkan takaa tulitetaan. Sisällä taistellaan.

On kotiinlähdön aika. Pauli, aikapommi, tikittää pahaenteisesti. Onneksi tämä päivä on ohi. Tytöt nahistelevat vaatenaulakolla. Paulin äiti etsii lastaan, löytää, ottaa kädestä. Poika tarttuu äitiä ranteesta luisella otteella ja vääntää. Kipu vihloo naisen kasvoilla. Pauli katsoo kylmin silmin.

-       Älä nyt, kulta! Voit juosta edeltä. Onhan sinulla avain tallella?

Etsin paria kuraiselle tarratossulle... halaus… lippis hukassa… Lillin takista katkeaa renksu… vilkutus… Jussin poskipusu osuu korvaan… Saara kulkee takaperin… huiskuttaa… kompastuu Epun reppuun… muksahtaa pyllylleen… Hei, hei, heii!

Paulin äiti seuraa katseellaan lasten lähtöseremonioita. En voi estää häntä näkemästä, en vaikka haluaisin. Toisten äitien lapset oman jääkimpaleen rinnalla – miltä tuntuu?

Nälkiintyneen näköinen nainen, yllä virttynyt poplari, ollut joskus hopeanharmaa, väritön tukka, väritön iho – koiperhonen. Ohut vana naftaliinin tuoksua seuraa perhosnaista. Ohjaan luokkaan, istutan tuolille keskelle iltapäivän kaaosta: piirustuspinoja, värikynäkasoja, muovailuvahamöykkyjä. Ilma on hengitetty moneen kertaan. Lapset lähteneet, jotain jäänyt: hikisten varvasvälien, riehumisesta märkien niskavillojen, makeiden pikku pierujen tuoksahdukset. Avaan ikkunan.

Aloitan jutustelun miltä-nyt-tuntuu –rutiinilla. Varon sanojani, sillä jos pyydystän koiperhosen, hajoaa se hyppysiini jauhomaiseksi pölyksi. Kuluneet kasvot, ylikasvanut permanentti, säkkyrää enää hiusten latvoissa, ei meikkiä… ei tartu kysymyksiini. Nainen kantaa jotain mielessään, jotain uuvuttavan raskasta. Äkkiä tokaisee:

-       Mies käski sanoa, ettei hän anna laittaa poikaa tarkkailuluokalle. Turha yrittää. Sanoo, että siellä kasvatetaan rikollisia.

Olen hämilläni.

-       Vai käski sanoa. Miksi hän ei tullut itse sanomaan?

-       Parempi, että minä toimin välikätenä, parempi ettei Erikille kerrottaisi kaikkea. Erik uskoo, että kurittamalla… ja minä pelkään, että...

-       En ole siirtämässä Paulia erityisluokalle. Niinkin saattaa käydä – aika näyttää. Toistaiseksi poika käyttäytyy kuten pitääkin – kovasti pinnistelemällä. Sitten kun hän ei enää jaksa jännittää, muuttuvat ongelmat näkyviksi. Mutta yhdessä olemme kova kasvattajapari: äiti ja opettaja.

Naisen katsetta peittää kiiltävä kalvo. Hyvin hitaasti alkaa vettä norua nenänvartta pitkin ylähuulelle. Hän ei häkelly. Itkee eleettömästi. Menen kaapille ja kiskasen vessapaperirullasta pätkän. Ojennan naiselle. Hän tarttuu käteeni ja rutistaa. Olen jotain mihin tarrata. Olen oljenkorsi.

          -   Mitä suinkin voit kertoa, kerro. Se auttaa minua välttämään virheliikkeitä.

              Ja nainen kertoo. Paulia yritettiin pari kertaa totuttaa päiväkotiin. Mies otti pojan pois, kun                  tädit ehdottivat perheneuvolaa. Pauli saa pikkuasioista raivokohtauksia, on pelottavan                          synkkä.

-       Pahinta on se ’mä tapan itteni’ -jankutus. Ja minä nyt olen tällainen hermoheikko kahden vahvan välissä, isän ja pojan. Lääkkeistä tulee tokkurainen olo, mutta ilmankaan en selviä. Yritän peittää itkut pojan silmiltä. Välillä se onnistuu aika hyvin. Vollotan vessassa pyyhe naamalla, niin ei kuulu.

-       Itke peittelemättä kun itkettää. Pitemmän päälle se on parasta. Muista, että sinun tehtäväsi on pitää huolta myös itsestäsi.

JATKUU...

Ennuste ei ole hyvä. Tiedätkö miten voi välttyä kohtauksilta?

PAULI - jäinen lapsi

Ensin on tarpeen muutama selittävä sana sinulle, joka vasta tänään hyppäät mukaan tarinaan ja sinulle, joka olet autuaasti unohtanut menneet jutustelut. Ilman vihjeitä saatat eksyä ison koulun käytävillä väärään luokkaan. Luokkani ovella lukee isoin tikkukirjaimin VII-DAK-KO-LUOK-KA ja lukutaidottomille vinkiksi siinä köllöttelee metrin mittainen tiikeri. 

Minulla on ollut tapana aloittaa koulunkäynti hyppysellisellä taikatomua siltä varalta, että joukkoon olisi eksynyt lapsi, jota koulun alku pelottaa.

Elokuun 15. päivä, koulutulokkaiden toinen oppitunti

Olen piirtämässä pitkää häntää jättitiikerille, kun kuulen ovelta määrätietoista koputusta. Liitu kirskahtaa, katkeaa, ja putoaa. Rehtori astuu sisään. Tajutessaan lapsilauman tuijotuksen hän vääntää kasvoilleen teatterihymyn. Rehtorin leveän selän takana on lapsi.

-       Tässä olisi vielä Pauli, sanoo rehtori makealla äänellä ja vetää pojan luokan nähtäväksi kuin käsinuken viitan laskoksista.

Lapsi katsoo minua hievahtamatta jäisin silmin – käärmeen katse. 

-       Hetkonen, ehdin väliin. Nyt on jokin erehdys, sanon ja selaan papereitani. Poika ei ole listallani. Hän kuuluu B-luokan kiintiöön.

-       Tiedän, toteaa rehtori. Ajattelin kuitenkin, että näin olisi parempi, kun sinulla on tuota   kokemusta. Anna, nuorena opettajana, olisi vaikeuksissa. Sinähän ymmärrät!

Ymmärränhän minä – oikein ja kohtuullista.

Katson Paulin liidunkalpeita kasvoja. Lapsi tajuaa olevansa kiistakapula. Ei hyvä!

-       Tervetuloa viidakkoluokkaan!

Elokuun 28. päivä

Koulua on käyty kaksi viikkoa. Päivä päivältä viidakko valtaa alaa likaisenharmaalta luokkahuoneelta. Silkkipaperiköynnökset kipuavat ikkunanpieliä, hyönteisparvet lentelevät särisevien loisteputkien valossa, lepakot roikkuvat kynsistään karttatelineessä ja lasten tiikerinraidat tummenevat. Pauli istuu ensimmäisessä pulpetissa. Poika tuijottaa ilmeettömin silmin toisten viidakkoleikkiä. Tyhjä katse saa minut kavahtamaan. Jos silmät ovat sielun peili, ei tällä lapsella ole sielua. Ei ole totta. Ei voi olla. Tietenkään ei. Vaalea tukka liimattuna jakaukselle, huolitellut vaatteet: kauluspaita, neuleliivi, taskussa viikattu nenäliina, silitetty, kiillotettu, desinfioitu lapsi. Kaiken järjen mukaan tämä lapsi on viehättävä. Mutta minä en löydä hänestä kontaktipintaa, on vain jäätä, lasinsileää jäätä. Lapsi kiristelee hampaitaan niin, että kuulen ilkeän vihlovan äänen, kuin vedettäisiin liitua lappeellaan taulunpintaa vasten. Maitohampaat, koko sarja vielä tallella, ovat hioutuneet pieniksi tyngiksi. Lapsen jokainen liike on laskelmoidun tarkka. Ei virhettä, ei väärää elettä. Kourassani on käsikranaatti, josta varmistin on irtoamassa. Milloin lapsi räjähtää?

Se että murhenäytelmät ovat elämän alkumetreillä harvinaisia, johtuu lasten voimien ja keinojen vähäisyydestä. Ei siitä, etteikö epätoivoa riittäisi äärimmäisiin tekoihin.

Jatkuu...

Kysymys: Oletko tavannut jäälapsia? Miten heitä lähestytään?

EI SIITÄ SUKKAA TULLUTKAAN!

Unen avanto

Rakas Lukijani!

Tarinani ovat värjötelleet unen avannossa kohta kaksi vuotta. Kirjoitin aluksi läkähdyttävällä vauhdilla kokemuksiani 'enkelten ja pikku pirujen paimenena' kunnes huomasin kertovani vain itselleni, omaksi huvikseni. Lukijoita ilmaantui kourallinen. Väsähdin. Päätin ruveta kunnon kansalaiseksi ja ryhdyin kutomaan villasukkia. Minulla oli vinttikomerossa kopallinen lankakeriä ja kimppu puikkoja, mutta taitoni sukankutojana ei ole hääppöinen. Kantapää oikutteli ja jos yhden sukan teinkin, oli toinen jo eriparia. Olisi pitänyt laskea silmukoita, kerroksia, kavennuksia, levennyksiä, noukkia puikoille karkulaiset jne. Minä saan näppylöitä kaikenkarvaisista ohjeista. Mutta kunhan yritin. 

Eipä niistä siis sukkia tullutkaan, tuli OTUKSIA. Aloitin etukäpälästä, hännännipukasta, takamuksesta tai viiksivilloista. Minulla ei ollut aavistustakaan lopputuloksesta. Arvasin vain, ettei siitä sukkaa tulisi. Syntyi monenmoisia olioita.

Näytekappale Otuksesta nimeltä
 Villasukka

Oikeastaan näiden tekeleiden tekeminen on monessa suhteessa samanlaista kuin blogien kirjoittaminen. Niistäkin tulee mitä sattuu sana sanalta, silmukka silmukalta. Mutta kertomusteni lapset ovat sentään totisinta totta, Luojan luomia - vaikka tekeleitä ovatkin. Luojalle sattuu kömmähdyksiä, puikot putoavat, lankaan tulee soluja. Niitä me opettajat sitten työksemme puramme, harsimme ja kursimme kokoon. 

Päätin vaihtaa puikot taas kynään - ainakin toistaiseksi.

Aloitan tutulla teemalla, talutan eteesi yhden lapsistani, jääkylmän Paulin.