SININEN HETKI

Uusi päivä, uusi ilta.

Olen yksin. On sininen hetki. Takapihan pyykkinarulla kiikkuu kärjestään kuun kapea sirppi. Kiikkuu kalsareiden ja vaaleanpunaisten pikkuhousujen välissä. Kun iltatuuli kuivattaa pyykin, irrottaa kuu kyntensä narusta, kieppuu ympäri, heittää pari volttia, ottaa vauhtia ja ponnahtaa korkealle.

Sitä ponnahdusta en näe, roikkumisen vain. Torkahdan. Pyykin kuivumisen katsominen likaisen ikkunalasin läpi on väsyttävää.

Tervetuloa kotiin rampa ankka!

Kun suljen silmäni, karkaan lapsuuteen.

Milla tulee kylään. Milla? Kuka on Milla?

- Mä oon sun paras ystäväs, ymmärrätkö Höntti, sanoo Milla karamelliäänellä ja heti minä ymmärrän.

Milla asuu pihanperällä ennenvanhaan talossa: seinät lautaa ja jalat kiveä. Millan isä sanoo, että talon toinen jalka on uponnut saveen persuksiaan myöten, siksi koti seisoo vinossa ja nojailee kallioon.

Millalla on Työkansan Sanomat taiteltuna kainalossa. ”Katsopas Siukku-piukku”, sanoo Milla. ”Nyt luen sulle tiedettä, ettäs viisastut”. Milla alkaa tavata hitaasti venytellen niinkuin sillä olisi suussa purukumia. Niin luetaan sanomalehteä. ”Tietäjä Äks-yy-zeta sa-noooo, että pienet mu-ke-lot on PÖL-JI-Ä. Tunto-merkit: hii-ren-ham-paaat, tuk-ka takus-sa, ei letitet-tyy, kengät vääärissä jaloissaa ja li-kainen mekkooo. Sellainen lapsi ei kelpaa ihmiseksi, mutta kelpaa jotenkuten noidaksi. Älä ala parkua. Mä oon sun paras ystäväs tässä pahassa maailmassa, vaikka olet tommone homekorva- kippuravarvas ja lisäksi pöljä, sanoo Milla hellästi ja narskuttaa hampaitaan. Et sitten konstaile, ymmärrätkö. Sinun pitää totella. Lupaa heti. Vanno vala. Sano perässä: Enkeli tenkeli luudalla lenteli, Aamen plottis! Nyt vielä nielaset kolme pisaraa lohikäärmeen verta.” Milla kaivaa taskunpohjalta pienen pullon ja kengästä vääntyneen lusikan. Hän nuolaise karvat lusikasta ja tiputtaa siihen kolme pisaraa vihreetä verta. Minä nielaisen. ”Tämä on väkevä loitsu”, sanoo Milla pimeällä äänellä. ”Sitä ei voi perua. Nyt sinä olet virallisesti noita tässä matoisessa maailmassa ja taivasten valtakunnassa myös. Älä ala kuule pillittämään, kuka käski mennä vannomaan, sanoo Milla ja irvistää ystävällisesti.

Niin minusta tuli ikiaikainen noita.

OLEN RAMPA ANKKA

Hyvä lukijani, ennen olin jokseenkin järkevien kirjoissa, nyt kirjoitan kummia.

Kaikki alkoi tuikitavallisena päivänä. Vein roskapussia jätekatokseen, kun kaaduin selälleni. Pääkalloni halkesi korvasta korvaan. Siitä alkoi selviytymistarina. Jos sinulla on hetki aikaa, niin vilkaise tämän kesän ensimmäistä blogiani ”Lapset – enkelit ja pikkupirut piirissä pyörii” / 2025.

Sitten ymmärrät.

Toinen yö kotona

Oma sänky, oma yöpaita kirraa tuttavallisesti kainaloista. Sairaalan vaaleanpunaisessa paitulissa minä palelin. Tossut irvistelevät sängyn alla. En ylety niitä sieltä onkimaan. Fairyvedessä odottavat yhä niljakkaat tiskit sitä tyyppiä, joka lähti metsälenkille. Mutta eipä tuo takaisin tullutkaan. Huomenna tulee ystäväni Kaisa. Hän tiskaa.

Väsyttää, mutta en saa unta. Hyvä niin, sillä sairaalassa aloin nähdä painajaisia. Postilaatikosta kolahtaa sunnuntain Hesari. Konttaan hakemaan lehden - pystyasento on vielä hakusessa. Entä kahvi? Tiskialtaan reunaan on vain muutama askel, kyllä onnistuu. Kävelen kuin rampa ankka. Lorutan kuppiin kylmää kahvia ja alan lukea kuolinilmoituksia - sopivaa luettavaa kallovammaisille.

- Siellä on rauha, siellä on hyvä, ikuinen uni, lämmin syvä / Ovat ahkerat kädet rauenneet ja päättyneet arkiset askareet /Hiljaa saapui noutaja lauha, hellästi irrotti kahleet maan /Virta kohtalon vie, mihin päättyvi tie…

Voi ei tätä alakuloa! Nyt tarvitaan sokerikorppu. Matka keittiön kaapille on lyhyt ja ankka kävelee. Kastan korppua kahviin ja jatkan lukemista:

- Oli sulla sydän lämmin, hellä…

Korpunmurut varisevat yöpaidan kaula-aukosta hikiselle iholle.

- Sammui loiste silmien valon, taukosi sykintä sydämen jalon, herposi käsi auttava, rakkaus kuormia kantava. / Mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit. /Häntä, jota rakastamme kaipaamme aina...

Ja minä kaipaan, jotain suolaisempaan tämän äkkimakean lisukkeeksi. Muistan kerran lukeneeni kuolleita-palstalta seuraavat säkeet:

”Synkkä oll` maallinen matkas

Maan lapsi – vai taivaan

Vai helvettiin viekö sun ties?”

Tuliko hautajaisiin papin lisäksi suntio ja haudankaivaja viran puolesta? Vai kutsuttiinko koko suuri suku peijaisiin? Jään miettimään sitä.

 

KUN KALLO HALKEAA

Hyvä lukijani, 

Olen yrittänyt lopettaa kirjoittamisen

turhana touhuna. 

Ja seitsemän vuotta onnistuin.

Sitten sattui jotain odottamatonta:

 – kaaduin ja kalloni halkesi. 

Herätessäni huomasin:

Olin tullut vanhaksi, eikä minulla ollut tulevaisuutta. Jäljellä oli vain menneisyys.

Aikaisemmissa blogeissa olen kertonut nyrjähtäneistä lapsista opettajan silmin. Nyt kerron myös pienestä haituvatukkaisesta tytöstä, nimeltä Siukku – siis itsestäni, Sirkusta.

Muisti on oikullinen. Se ei noudata aikajanaa. Se ei piittaa päivämääristä. Muistikuvissa on samanaikaisesti nykyhetkeä ja menneisyyttä, vanhuutta, lapsuutta ja keski-ikää. Muisti rikkoo ja paikkaa, repii irti ja liimaa. Se noudattaa alitajunnan lakeja ja poukkoilee minne mieli tekee.

Muistan lapsuuden tapahtumat tarkemmin kuin eilisen. Näen ne lapsen silmin.

Näin tapahtumat alkavat:

Seison hississä roskapussi kädessäni. Vaihdoin jalkaani lenkkitossut. Olen lähdössä metsään. Avaimet on, aurinkolasit, lippis ja repussa kiikari. Kippaan vain jätepussin roskikseen ja jatkan matkaa rannan kautta metsäpolulle. Hissi pysähtyy pohjakerroksessa. Nytkähtää. Pimenee.

Olen perillä. Mutta missä? Koira nuuskii tukkaani. Sehän on Musti, tseh,tseh, Mustihan se. Minun kuollut koirani. Koira nuolaisee poskeani. Sen turkki haisee ja sillä on munankuoria päässä ja kynsissä piimää. Yritän rapsuttaa koirusta, mutta käsi ei liiku. Toisella kädellä saan rutistettua koiraa kaulasta ja etsin sanoja: Älä jätä! Musti tökkii pehmeällä tassulla. Äkkiä käpälä onkin painava ja kynnet raapivat kipeästi. Musti ulvahtelee: uh, uh, u-huu. Sen häntä tamppaa lattiaa. Hiekkainen tomu yskittää. Täällä haisee….oksettaa. Koira repii tukasta… Se yrittää kiskoa minut pois, pois, pois. Musti on vahva ja iso, minä olenkin pieni, pieni kuin patalappu. Tahdon Mustin mukaan. Musti laulaa koiran laulun...uh… uh… u-huu!

Kipu herättää. Otsani on tulessa. En ole patalappu, en lapsi. Täytin toissapäivänä 84 vuotta. En rutista koiraa, rutistan roskapussia. Se on revennyt syliini. Makaan selälläni kylmällä kivikäytävällä täytekakun jäämiä kaulallani, kermavaahtoa, kahvinporoja ja munankuoria … haisee, oksettaa… Viekää pois! Jotain märkää valuu kainalooni… Yritän nostaa kättä. Käsi ei liiku. On oudon pimeää. Pääni on revetä. Haukon henkeä. Suuhun pulahtaa oksennusta. Terävää puukkoa työnnetään syvälle korvaan.

- Rouva, älkää liikkuko, sanoo joku. Ambulanssi on tulossa, ei saa nousta, täytyy kuvata, kuvata.

Kuvata, mitä kuvata … koiraako? Ihmisiä onkin monta. Paksu mies naapurista huutaa, sillä on suu auki, mutta en kuule ääntä. Pimenee.

- - - - -

Makaan sängyssä, en käytävän lattialla. Kuka nosti? Miksi? Yököttää. Kipu kouraisee. Auttakaa. Sammuttakaa se valo! Häikäisee.

- No, niin, sitä ollaan vihdoin hereillä, sanoo ammattiääni vuoteen päädyssä. Rouva, olette sairaalassa. Kohta olo helpottaa.

Minut on riisuttu, puettu vaaleanpunaiseen sairaalapaitaan. Ammattiääni kertoo, että pääkalloni on kuvattu tietokonetomografiassa, takaraivoni on haljennut korvasta korvaan.

- Onni onnettomuudessa, selittää lääkäri. Aivoissa ei ole repeämiä.

Ajattelen miltä sotkulta säästyttiin: Minun aivoni lattialla. Jonkun olisi pitänyt luututa rätillä se hyytelömassa.

Muistijäljet ovat poissa, pätkä filmiä on poikki ja alitajunta on paikannut tyhjän pätkän koiralla. Outo valinta.

Kun paiskauduin kivikäytävälle, särkyi kalloni. Samalla meni sirpaleiksi aikaikkuna. Olin lukinnut saranat tiukasti. Lasi oli niin likainen, etten nähnyt sen läpi, vaikka olisin halunnut. Enkä minä halunnut. Mutta nyt on lasi rikki, sirpaleet lojuvat käytävän lattialla. Päätäni pakottaa ja kipu kouraisee kurkussa. Pyristelen pakoon aikaikkunasta...

 

PAKO ONNISTUU

Missä minä nyt olen? Tunnen kylmän viiman kasvoillani. Olen sinkoutunut aikajanalla ensimmäisiin muistikuviini. On aamu ja on Musti-koirunen.

Seison rantakalliolla. Naapurisaaren setä soutelee ja nostaa verkkojaan. Sitten se koukkaa rannemmaksi ja huutaa:

- Hei pikku-likka, kipuapas ylemmäksi sieltä vesirajasta tai Näkki tulee, tarttuu nilkkaan ja kiskaiseen mereen!

Minä olen se pikku-likka. Huudan:

- Totellaan, totellaan!

Mutta ensin minä syötän sille Näkille näkkäriä. Meri on pahalla päällä. Se murisee. Muriskoon vaan, ei tämä tyttö pelkää. Näkki makaa merimudassa ja puhaltelee kuplia. Se on piilossa. Kukaan ei sitä näe. Mutta sen valokuva on yhdessä kirjassa: sammakon räpylät ja ahvenen nahka. Minä meinaan houkuttaa Näkin esille.

Pitää varoa vesirajaa. Siinä on niljakas rantu. Mustan päälle jos astuu, niin kyllä luisuu ja lujaa. Aallot yrittää kiivetä kalliolle säikyttelemään, mutta niiden kynnet luistaa ja ne sylkevät vaahtoa kiukuspäissään. Minulla on pala näkkäriä nyrkissä ja toinen pala taskussa. Makaan mahalteen, niin Näkki ei ylety kiskaisemaan nilkasta. Kyllä minä yhden Näkin kesytän.

Musti on ängennyt mukaan. Hän ynisee ja vahtaa. Hän luulee, että luiskahdan. Jos luiskahtaa, niin uppoaa. Se on kuolemista, enkä tiedä onko se kivaa vai mitä, kun en vielä ole yhtään kertaa kuollut.

Minä houkutan Näkkiä lempeällä äänellä: Näk, Näk-kiii, tule, tule Näk-kiii… Silloin tulee iso aalto ja nousee kalliolle. Nyt Näkki tulee hakemaa näkkäriä. Aalto imaisee minut mukaansa. Suu tulee täyteen merenmakua ja liejun. Näin sitä hukutaan! Mutta mekko jarruttaa, kuoleminen jää kesken. Näkki valuu mereen ja vie leipäpalan mennessään. Harmitus! Haukon ilmaa ja yskin merta, nenässä kirvelee. Vaahtoa on naamassa ja tukassa ja poskessa vihreää töhnää. Ryömin takaperin korkeammalle. Musti roikkuu mekossa, ei irrota. Se tuhma Näkki tahtoi minut ja näkkärin. Se ymmärsi väärin.

Äiti seisoo rappusilla ja sillä on suu auki niinkuin hän huutaisi ja huutaakin, mutta tuuli vie sanat väärinpäin kauas meren taa. Eikä äidin sanat koskaan löydä takaisin. Ei haittaa! Musti ulvahtelee ja kiskoo mekosta. Nousen seisomaan ja pysyn pystyssä. Pitää kävellä vinossa, kun Musti on kiinni mekossa. Äiti juoksee vastaan, sieppaa syliin ja rutistaa niin, että sattuu. Äitiä ei harmita, että sen pusero kastuu lätimäräksi ja tissiliivit myös. Äiti tärisee ja on omituinen, kantaa roikottaa, vaikka olen iso tyttö ja minusta tuntuu, että olenkin ostospussukka.

Tuvassa on palaneen pullan käry. Äiti sieppaa kärypullat uunista, kippaa pelliltä tiskipöydälle ja alkaa hinkata minun korvaani pitsipuseron helmalla – ei tiskirätillä. Korvaan on tarttunut töhnää. Pikkupöksyt on litimärät ja mekko, sunnuntaimekko, puhvihihat ja mansikankuvia. Tulee kahvivieraita naapurisaaresta ja ollaan vieraskoreasti. Ehkä Näkki hermostui siitä näkkäristä, kun hän oisi tahtonut pullaa.

Musti aivastelee ja yskii. Äiti huomaa, että sillä on hampaan välissä mansikkamekkoa. Mekko on revennyt ja ainakin se on Mustin syytä. Äiti kiskoo Mustin leuasta kankaanrepaletta. Kumma juttu: äiti on siitä mekon repimisestä onnessaan ja sanoo: ”Hyvä koira, hyvä Musti-koirunen”. Mutta varmaan äitiä harmittaa, kun sen naama rypistyy ja äänikin on ruttuinen. Äkkiä äiti alkaakin halata Mustia. Musti seisoo jäykästi ja ulvahtaa. Äiti siitä ymmärtää lopettaa, menee kaapille ja ottaa paketin sinistälenkkiä, pätkäisee siitä ison palan. Ei sano ”anna tassu”, työntää vaan makkaran koiran kitaan eikä laita sinappia päälle.

Minä alan täristä, tärinä tarttuu hampaisiin ja muuttuu suussa kalinaksi. Äiti menee etsimään kuivaa vaatetta kammarista, mutta minä kaivan taskusta varapalanäkkärin. Se on märkä ja lätky. Me syödään se Mustin kanssa ja se maistuu itkulle, kun se iso laine nuolaisi sitä.

Herään. On tokkurainen olo ja suussa karvas maku. Kieli on kuiva käpy, nieleskelen leivänmurusia. Kipulääke kuivattaa suuta. Keinun unen ja valveen välimailla. Uniolo jäi kesken. Mutta Kun kipulääke menettää tehonsa, minä karkaan takaisin lapsuuteen. Ymmärrän olevani vanhus, hupsu vanhus, joka juttelee kuolleelle koiralle:

- Kuulehan Musti-koirunen, jos olisit antanut aallon pyyhkäistä minut mereen, en nyt makaisi tässä sairaalan sängyssä. Olen särkynyt sätkynukke, porsliininen pääni on haljennut ja langat katkeilevat. En pysty tanssimaan tahdissa, Kuka on tanssittajani?

Aina kun pelkään, koirani ilmestyy uneen. Painajainen katoaa ja oloni muuttuu turvalliseksi. Tällä kertaa lähtö jäi puolitiehen. Mutta ehkä ensi kerralla? Tule silloin hakemaan! Ei häiritä enkeleitä. En ole taivaskelpoinen. Antaisivat lentimiksi vain siiventyngät ja nekin eriparia. Vie minut koirien taivaaseen. Siellä riittää häntiä hännättömille.

Ajatusleikki jää kesken, sillä hoitaja tahtoo mitata kuumeen.