Unen metsässä

Nukumme kylki kyljessä, me kolme – äiti, minä ja Musti.

Koira haukahtelee ”uh, uh, uh” – pehmeästi, niin pehmeästi.

Syvältä, syvältä unen metsästä, unen kalliolta kaikuu onnellinen haukku.

Mättäällä unilinnun munankuori, koira nuuhkaisee, höyhen tarttuu märkään kirsuun,

Musti sitä puhaltelee phois, phois – aivastaa unissaan.

Etutassut rypyttävät lakanaa juoksun tahtiin ja takakäpälät rummuttavat äidin säärtä vasten.

Neljätoista koiranvuotta pakottaa jäseniä päivisin,

kaihisilmäinen koira törmää puuhun ja häkeltyy,

Mutta öisin villi vallaton uni juoksuttaa.

Maitovana

Eilinen mökkitarina jatkuu:

Minun äitini kertoo:

Kuuntelehan Siukkuseni, kun kerron sinulle, sanoo äiti ja minä heti kuuntelen ja Mustikin kuuntelee korvat hörössä. On kulunut monta vuotta siitä, kun sinut kannettiin tuhisevana käärönä kotiin ja asetettiin sängylle. Olit vauva, mutta Musti oli silloin jo iso koira.

Musti vahti lastenkammarin ovea ja ynisi – hemmoteltu, yhdeksänvuotias roikale. Vauvalle vaarallinen? Sitä ei päästetty huoneeseen.Vaan kuinkas siinä kävikään? Musti rapsutti oven auki käpälällään.

Sinä nukuit sängyllä kitisemättä – ihmeen kauan. Kävin kurkkaamassa. Koira makasi oikoisenaan käärö kainalossaan. Pelästyin niin, että huimasi. Karjaisin. Musti hyppäsi hädissään sängyltä ja ryömi eteiseen, hartiat kyyryssä, silmät kyynelissä. Koira peruutti nurkkaan ulko-oven pieleen, istui hännälleen ja sen kurkusta tuli lähes äänetöntä ulinaa kuin vanhoilla mummoilla. Märkä juova jäi lattialle – maitovana, nisistä tihkui maitoa. Koira oli ollut imettämässä lasta. Häpesin. En kehdannut pyytää anteeksi – koiralta. Menin jääkaapille ja otin paketista siivun lauantaimakkaraa. Asetin sen Mustin tassulle. Musti nuuhkaisi, vaan ei syönyt, ei edes nuolaissut. Suru oli makkaransiivua suurempi.

Houkuttelin koiraa ’tseh, tseh!’. Mutta koira murjotti mykkänä. Kaappasin Mustin syliini, kantaa riepotin makuuhuoneeseen ja asetin vuoteelle vauvan viereen. Sinä tuhisit ja tuoksuit lämpimälle röyhtäisylle. Musti nuuhkaisi vauvan niskavilloja ja vekkikaulaa. Asettui sitten varovasti lapsen viereen ja jutteli leppoisasti: uh, uh, uh, u-uuh. Häntä alkoi tomuttaa täkkiä.

Illalla pyyhin eteisen muovimatolta lauantaimakkaran kokoisen rasvaläikän. Olimme sovussa, me kaksi äitiä.

Siitä se sitten alkoi. Vuodet ovat vierähtäneet ja tupakkirullasta on kuoriutunut niittyvillatukkainen tyttö. Minä opettelen yhä äitinä olemista. Tarvitsen avukseni kirjan neuvoja ja silti teen virheitä joka päivä. Musti ei käytä kirjaviisautta eikä harrasta virheitä. Musti ei opettele. Hän tietää tasan tarkkaan miten ollaan emo.