Kiitos lukijoilleni kärsivällisyydestä!

Olen läkähtyä tähän paperisotkuun. Pöydälläni on kasapäin tarinanpätkiä. Niitä putoilee lattialle ja liukuu sängyn alle; niitä varisee kansioista, mapeista ja kenkälaatikoista. Paperikori pursuaa yli laitojen ja imuri menee tukkoon. Kahvimuki ei enää mahdu keikkumaan pöydänkulmalla.

Kirjoitusvauhtini on ollut tolkuton: joka päivä pätkä tarinaa. Kuka sellaista menoa kestää? En ainakaan minä. Nyt on tarpeen tuumaustauko. Vaivun talviunille.

Kauniita unia meille kaikille!
toivoo Sirkku

KEISARIN KALSARIT, osa 3.

Siis - milloin minä opetan? En osaa antaa yksiselitteistä vastausta.

Rehtorin hämähäkkikammoinen katse harhailee virkatuissa lukinverkoissa. Hän luottaa omiin aisteihinsa, ei selityksiini. Minun on herätettävä hänet. Tarvitaan stiiknafuulioita. Nyt jos koskaan on hyötyä kasvatustieteen opinnoista. Tämän lajin rehtoreihin tepsii ammattislangi, jota he eivät itse hallitse:
- Kuten varmaan jo huomasit, pohjautuu työskenelytapamme konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen. Lapset saavat edetä omassa tempossaan, omien tietorakenteidensa pohjalta. Lapset oppivat oppimaan.

Jo toimii! Seerumia käärmefobiaan, histamiinia hyönteisallergiaan. Rehtori säpsähtää, havahtuu. Lisään keitokseen ripauksen oppimisympäristön merkitystä, raapaisun sosiaalista vuorovaikutusprosessia, lorauksen toimintastrategioita. 

Rehtori huomauttaa olevansa täysin tietoinen metodini tuloksellisuudesta. Hän on kansliansa steriilissä rauhassa syventynyt luokkani testituloksiin. Siistiä! Siellä ei tule tahroja tarkkailijan housunpuntteihin. Rehtori murahtelee tyytyväisenä: edistyksellistä pedagogiikkaa hänen koulussaan, hänen johdollaan.

- Halusimme tai emme, on lapsikeskeinen pedagogiikka valtaamassa peruskoulua, sanon ja kadun jo sanoessani. Miksi säikytän kunnon miestä?

Näen, miten laskuri rehtorin päässä alkaa pyörittää lukuja, laskea vuosia, kuukausia ja päiviä. Ehtisikö hypätä junasta varhaiseläkkeelle vähän ennen lapsikeskeisyyttä?

Rehtorin takakenoinen kävely muuttuu nilkutukseksi. Muovailuvahaklintti on tarttunut kengänkantaan. Mies nojaa opettajanpöydän kulmaan ja kaivaa klönttiä askartelutikulla naama punaisena - verenpaine? Myötätunnon aalto humahtaa lävitseni - muuten niin mukava mies!

Keisarin vaatteet on pelastettu. Vertaus ontuu, kyllä keisari on vaatetettu. No jaa! Voi olla, että housut puuttuvat, mutta muuten!

Päättyy!

Keisarin kalsarit, osa 2

Yllätystarkastus

... Rehtori seisoo kynnyksellä:

- Taidan tulla sopimattomaan aikaan, mies murahtaa hämillään ja ottaa taka-askeleita.

- Ei ollenkaan, ei sinne päinkään, takeltelen ja kömmin pystyyn lattian rajasta.

Vilkaisen ympärilleni ja tajuan mitä ajatuksia rehtori kelaa päässään: Luokassa hallitsematon kaaos! Opettajaraiska on menettänyt otteensa, burn out - ei lähde suosiolla eläkkeelle, anoo jatkoaikaa lukuvuoden loppuun.

Hetki sitten katselin luokkaani tyytyväisyyttä hyristen, nyt näen lapsilauman rehtorin silmin: Kaksi lasta pelaa noppaa pöydän alla... kolme pikkulikkaa kikattelee nurkassa... Anssi, Saara ja pesuvati - lapset lotraavat hihat käärittyinä, uittavat parsinneulaa, klemmari ja muovailuvahaklönttiä... puinen paloato törmää rehtorin kenkään. Ja mitä tekee opettaja leipänsä edestä: istuu lelunurkassa. Hyvä, ettei viilaa kynsiään tai kaivele varvasvälejään. Unohtunut on 60-luvun aapisen huoneentaulun viisaus: "Opettaja opettaa. Oppilas opin saa".

Koulumme mainostaa itseään perinteitä vaalivana (lue: vanhanaikaisena) opinahjona. 

Rehtorin plankatut kengät - minun raidalliset villasukkani, rehtorin klubitakki, solmio ja housunprässit - minun villapaitani ja tiikeritarra kämmenselässä.
Olen menettänyt todellisuudentajuni. Olenko? En tunnusta. Alan esitellä kaaosta, puran sitä kuin kaalinkerää kerros kerrokselta ymmärrettäväksi - toivon, ettei kaalimatoja osu rehtorin silmiin.

- Nopanheittelijät, Visa ja Mikki, ovat numeroneroja ja treenaavat jo kertotaulua; kikattelijat sepittävät käsinukkenäytelmää - luova prosessi; lotraajilla on menossa vakavasti otettava tieteellinen koe... 

Kutsumme tätä metodia nimellä 'vastuu ja vapaus (VA-VA)'. Pakolliset tehtävät on kirjattu taululle. Ne ovat omalla vastuulla ja loppu onkin vapaasti itse päätettävissä. Lapsi saa valita paikan, tavan, työparin... yksi keskittyy työhön, toinen leikkii sulassa sovussa.

Juuri kun sanon 'sovussa', näen Riina-pirulaisen rohmuavan itselleen kaikki viisikymmentä noppaa ja tajuan Lissukan valmistautuvan parkuun. Lissukka osaa ulvoa kuin palohälytin. Se tästä vielä puuttuu! Ehdin tuskin henkäistä, kun jo ohikiitävä Tuuli tarttuu Riinaa korvista ja sopottaa viidakon lakipykäliä suusta-suuhun - menetelmällä niin, että nenät litistyvät yhteen.

- Ehkä vaikea uskoa, mutta tämä menetelmä, mittatilaustyönä näiden lasten taidoille mitoitettuna, on työskentelytapana tehokas, siis erittäin tehokas, uskottelen rehtorille. 
Rehtori ei usko, ei kuuntele, vaan tokaisee:

- Sitä minä vain, että milloin sinä opetat oppilaitasi? 

Jatkuu...

Keisarin kalsarit, osa 1.

Maaliskuun 4. päivä

Missä on minun kirppusirkukseni! Päivän viimeinen tunti ja lapset ovat korviaan myöten uppoutuneet tehtäviinsä. Ovatko nämä samoja lapsia - syksyn vipeltäjiä, villikissoja, herhiläisiä, tai niinkuin Jesse asian osuvasti ilmaisisi 'perskärpäsiä'.

Jussi neuvoo möreällä äänellä Veeruskaa kertolaskuissa. Pojan pulleat sormet niputtavat tikkuja pulpetinkannella: 
- Hyvä Veera, just silleen, ei oo vaikeeta! Varmana osaat.

Matkii! Tunnistan omat äänenpainoni. Tuollaista lässytystä lapset siis joutuvat kestämään. Ja sittenkin - olisipa opetukseni edes nimeksi noin taidokasta. Lapset selättävät mennen tullen opetustaidossa opettajansa - minut, kokeneen ja koulutetun. Tiedän miten opetetaan, mutta lapset tietävät tasan tarkkaan miten opitaan. Minun ja opittavan asian välillä on viidenkymmenen vuoden mittainen aikamatka.

Oppiminen on eräänlainen syyhy. Se tarttuu, tuntuu kihelmöivänä kutinana, jota ei malta olla raapimatta, vaikka tietää sen siitä yhä yltyvän. Sivutuotteena on muodikasta tehokkuutta - oppimisen vimmaa.

Istahdan lelunurkkaan, jossa Tuuli ja Pilvi kertovat toisilleen satua karvattomasta jäniksestä. On aikaa kuunnella. Olen tehnyt itseni pala palalta tarpeettomaksi.

Kuulen takanani oven narahduksen. Rehtori seisoo kynnyksellä. YLLÄTYSTARKASTUS!

Jatkuu ...

MIRO - susilapsi, osa 11

Toukokuussa lapset kirjoittivat itselleen juhlalliset työtodistukset varustettuna omakuvalla. Näin Miro luonnehti edistymistään koululaisena :

                                                                TYÖTODISTUS

                                                       Mä oon ihmeissäni tästä koulusta
                                                       Opsku on erilainen ja kavereita on.

                                                       Ennen mä olin raju ja kirjotin siansaksaa.
                                                       Nyt mä oon ihan hulluna matikkaan.

                                                       Enää en kiusaa.
                                                       Mä osaan olla tavallinen.
                                                       Ja mä oon oppinu jo kaiken.

                                                       Mulla on hyvä olo.
                                                       Mä oon tyytyväinen itteeni.

                                                       MIRO

Tarina päättyi tähän!

MIRO - susilapsi, osa 10

Oli aika käydä käsiksi ongelman ytimeen: äitiin. Äiti oli vaiettu puheenaihe. Elisan herättäminen kuolleista tuntui Miikasta turhalta - eihän pojalla ollut edes muistikuvia äidistä. Mutta paranemiseen tarvittiin äitiä ja kuollutkin äiti oli äiti. Miikan tehtäväksi tuli kaivaa esiin komeroista kuvia Elisasta ja esineitä, jotka olivat kuuluneet tälle. Se ei ollut yksinkertaista, sillä Miika oli ahtanut jätesäkkiin surun ja raivon puuskassa mitä hyvänsä nurkista löysi Elisalle kuulunutta. Hän oli säkittänyt kaiken mikä edes haisi sille naiselle. 

Jotain sentään löytyi ullakon perältä: punaiset, linttaan astutut korkokengät, kulahtanut T-paita, puuterirasia ja lohkeilleet lasihelmet. Sitten oli loruiltava yhteisestä elämästä mitä mieleen juolahti, mukavaa ja arkisen epämukavaa:

- Oli maaliskuun kuudestoista päivä, tai pikemminkin yö, kun sinä päätit syntyä. tuli kiire Naistenklinikalle. Toiset lapset putkahtavat maailmaan pää edellä, mutta sinä et. Synnyit jalat edellä valmiina kirimään karkuun. Niin kova oli vauhti, ettet tahtonut pysyä hoitopöydällä. Ja kätilö sanoi, että tästä pojasta tulee maratoonari. Äitisi oli läkähtyä onnesta, kehui, että olet koko osaston paras parkuja.

- Äiti tanssitti sinua sylissään, törmäili huonekaluihin, löi päänsä lampunkupuun ja hoilasi: 'puhelin langat laulaa ja taivaalla loistaa kuu...'. Kun Elisa oli pikku maistissa, te porasitte kilpaa: 'Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...'

- Olit äidin ikioma ikiliikkuja. 

- Mutta sitten Elisa sairastui, eikä se ollut sinun syytäsi, eikä minun... ei äidinkään... joskus vain käy niin...

***
Niin alkoi kotitekoinen terapia. Äitikuvatuksen kuvan tarkentumisen tahtiin harvenivat sudenulvahdukset. Vähitellen ne muuttuivat kesykoiran haukahduksiksi.

Jatkuu...

MIRO - susilapsi, osa 9

Ennen kesytystä oli Miron tapoihin kuulunut yritys kynsiä luokkatovereiden kasvoja, jos oma tahto ei kiroilulla mennyt perille:

- Selitä miksi kynsit?
- No kato pakko, ymmärrätkö?
- En ymmärrä. Mikä pakko?
- No, toi vitun homo ei muuten tajuu!
- Mitä ei tajua?
- Että mä haluun ton - heti paikalla!
- Minkä ton?
- No ton hajukumin.

Laitoin pojalle tumput käteen ja kiinnitin ne hakaneuloilla puseron hihoihin. Oikean käden lapanen poistettiin kirjoittamisen ajaksi. Toimivaa!

Aloimme heti tammikuussa 'isän kotitehtävät'. Elämä kotona oli helvetillistä kaaosta. Kehitimme keinoja karsia kiukunpuuskia. Sitten potan potkimisen Miika-isä  oli myötäillyt lapsihirviönsä oikkuja ja pelännyt tämän naurunräkätystä. Pojasta oli kätevää, että hänellä oli hyytelö-isä, harmiton potkittava, ei sattunut varpaisiin.

Otimme käyttöön tarkat päivärutiinit. Joka aamu kello 7.30 syödään puuroannos. Poika saa valita kahdesta vaihtoehdosta (aina vain kahdesta) esim. kaura / riisi, mehukeitto / voinappi. Illalla otetaan esille seuraavan päivän vaatteet tyyliin: punainen pusero / sininen raitapaita, farkut / haalarit. Ahtaat säännöt olivat epämukavia, mutta kun viikko oli sinnitelty, riitely ja kinaaminen vähenivät merkittävästi. 

Jatkuu...

MIRO - susilapsi, osa 8

Miro käyttäytyi kuin kaltoin kohdeltu eläin, pelkäsi kosketusta. Yritin keksiä kiertotien:

- Kuulehan Miro, sinä jännität hartioitasi, kun kirjoitat. Jännitys siirtyy niskasta hartioihin, käsivarsiin ja sormiin. Käsialasta tulee kömpelöä. Annahan, kun minä hieron. Se rentouttaa!

Pääsin ensimmäistä kertaa koskettamaan poikaa. Aluksi Miro vääntelehti kiusaantuneena ja nauraa räkätti suu ammollaan niin, että kitarisat loistivat. Päiväkausien sinnikkään harjoittelun tuloksena kiemurtelu väheni, mutta jännitys jäi. Pojan niskanikamat tuntuivat sormissani leegopalikoilta. Niitä palikoita minä asettelin uuteen järjestykseen. Vähitellen sain sipaista tukkaa ja hivellä poskia. Kului kolme viikkoa ja tunsin äänetöntä kehräystä kämmeneni alla. Poika ei enää pelännyt kosketusta.

Sivutuotteena Miron käsiala parani ja luokan muiden lasten tuli kehnommaksi. Viimein Juuso tokaisi:

- Hei Opsku, etkö näe? Mun kirjaimet ei pysy enää riveillä, ne roikkuu. Ne on kuule kamalan rumia. Mulla taitaa olla jäykät hartiat.

Siispä koko luokka tarvitsi rentouttavaa hierontaa. Korvasin aamunavauksen 'pilvilennoilla'. Vaihdoin loisteputkien keinovalon kynttilöiden tuikkeeseen ja laitoin taustamusiikiksi merenaaltojen loisketta. Sitten lapset painoivat päänsä käsien varaan pulpetinkannelle:

- Sulje silmäsi... kuulet meren kohinaa... olet pilvi, lennät pehmeänä untuvapallerona korkealla aaltojen yläpuolella...

Minä hiivin sukkasillani luokassa, hieroin Rikun linnunluisia käsivarsia, rapsutin Viljamin hikisiä niskavilloja, taputtelin Samun hartioita, silitin Matleenan otsaa ja paijasin Ellua muuten vain... Kun kaikki lapset oli käsitelty, sammutin kynttilät, loisteputket syttyivät säristen... taikuus katosi.

Jatkuu...

MIRO - susilapsi, osa 7

Katselin Miroa: pienikokoinen ruipelo, pitkät sirot sormet, ranteet mustelmilla, rohtuneet huulet, leuka ruvella ja likaraita kaulalla. Miro käänsi päätään, huomasi, että tarkkailin häntä ja tuijotti takaisin. Tunsin katsovani kaleidoskoopin linssin läpi: lapsen silmissä irtonaisia lasinsiruja koko ajan vaihtuvassa järjestyksessä. Äkkiä katse sammui. Jäljelle jäivät mustikansiniset vesiväriläikät, jotka olivat pieniin kasvoihin aivan liian suuret. 

En ymmärtänyt yhtälöä: sekasikiön kasvot - yhtäaikaa enkelin ja paholaisen: läpikuultava iho, valkoiset ripset, ohimolla arpi kuin kalanruoto, ikivanhan ihmisen ilme.

Alkoi kesyttäminen. Kun susi ulvoi, luokan elämä pysähtyi. Totuimme taukoihin. Odotimme niitä. Ulvoessaan Miro oli poissa, jossain kaukana. Hän ei nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut kosketusta. Hän ei säpsähtänyt, vaikka tartuin häntä hartioista ja huusin nimeltä. Ulvonta alkoi kuin epilepsiakohtaus - äkkiarvaamatta. Sitä ei voinut estää, sitä ei voinut kieltää, eikä siitä voinut lasta rangaista. Poika oli painekattila. Ulvahdukset purkivat sisäistä painetta ja estivät lasta räjähtämästä riekaleiksi.

Miro säikkyi nopeaa liikettä ja pysyi visusti käden ulottumattomissa. Jos yritin tarttua poikaa kädestä, hän väisti ja luiskahti karkuun. Miro pelkäsi kuin eläin.

Jatkuu...

MIRO - susilapsi, osa 6

Omakuva

Sovimme isän kanssa ehdoista. Saisin käyttää kaikkia keinoja, kummallisiakin. Kohtelisin Miroa kuin omaa lastani - siis ohittaisin ohjesäännöt. Pitelisin poikaa tiukassa syliotteessa pelkäämättä mustelmia. Mutta yksin en selviä. Tärkeintä on yhteispeli ja pelin pitää olla avointa. Tarvitaan koko luokan tuki. Lapsille on kerrottava missä mennään. Luokka on voimavara. Kun minä väsyn, ja varmasti niinkin käy, luokkakaverit jaksavat uskoa.
Isäparka hyväksyi mitkä tahansa ehdot.

Ja luokka nielaisi syötin 'sudenpentu tiikerilauman kasvattina' - ei mikään Pikku-Paha-Hukka, vaan sudenroikale:

- Miro koettaa esitellä metkujaan ja yrittää saada teidät mukaan kaiken maailman kolttosiin. Älkää olko huomaavinanne. Mutta jos hän tekee jonkun asian oikein, vaikka vahingossa, huomatkaa heti. Onko sovittu?
- JOOO, kiljuivat lapset arvaamatta mihin olivat ryhtymässä.

En sitä arvannut itsekään, mutta jostain oli aloitettava. Kokemuksesta tiesin, että mikä hyvänsä keino tepsii, jos saan narrattua luokan mukaan.

Niin tuli Miro luokkaan. Poika roikkui isän käsivarressa kaksin käsin kynnet syvällä miesparan lihassa. Isä laahasi lasta pitkin käytävää ja yski hämillään, sai sitten nostettua pojan kuin matkalaukun kynnyksen yli.

- Terve Miro! Sinua on jo odotettu. Hauskaa, että päätit tulla Viidakkoluokkaan. Tästä päivästä lähtien sinä olet tiikeri ja tämä on sinun kotikolosi.

Isä lähti ja Miro jäi käppyrään lattialle. Miro peitti päänsä käsillään. Odottiko hän, että joku tulee ja alkaa potkia? Naputin tyhjän pulpetin kantta. Siinä komeili Miron nimilappu jättikirjaimin. 

Jatkoin satua 'Oletko noitien sukua?'. Tarina kutitti lasten nauruhermoja ja paperille ilmestyi noidan lemmikkejä - mitä merkillisimpiä otuksia. Luokan huoleton käytös ei vastannut Miron odotuksia. Hän hivuttautui hämillään pulpettiaan kohti ja istui paikalleen. Minä hyrisin tyytyväisyyttä, ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat onnellisesti ohi. 

Miro makasi otsa pulpetin kannella ja kurkki luokkatovereitaan katseessa epäluuloa ja halveksuntaa. Sitten pojan vasemman käsivarren alta työntyi oikean käden etusormi. Hän antoi sarjatulta ja ampui rivi riviltä luokkatoverinsa. Pojalla oli aseessaan äänenvaimennin, mutta huulet papattivat. Äkiarvaamatta poika heitti selkänsä kireälle kaarelle ja päästi suden ulvahduksen. 

(Miro on jo toinen 'sarjamurhaaja-lapsi', joka joutuu vastuulleni. Sormi ei tee reikää otsaan, mutta enteilee pahaa. On viime hetket kääntää kasvun suuntaa. Ehdinkö ajoissa?)

Jatkuu...

MIRO - susilapsi, osa 5

Lehmä, Miron piirros 5 vuotiaana

Kaikki alkoi tammikuun 10. päivänä.

Oli syntymäpäiväni. Edellisenä iltana leivoin ison toskakakun vietäväksi opettajainhuoneeseen. Tuntien jo päätyttyä rehtori tuli luokkaan ja vitsaili:

- Lähettivät opetusvirastosta syntymäpäivälahjan - juuri sinulle räätälöidyn, jos vain kelpaa. Virastosta tuli pyyntö, että tunnustelisin noin alustavasti... He sitten soittavat sinulle...
Kyse on erityisluokan oppilaasta, joka on jo kerran tuplannut ja taas on edessä luokalle jääminen. Poika ei testien mukaan ole tyhmä, mutta sitäkin haasteellisempi, siis mahdoton. Poika joutaa kierrätykseen. Isä siirsi tarhasta toiseen, aina kun tädit uhkasivat testeillä.

Kun koulu alkoi, vaihtuivat opettajat tiuhaa tahtia ja nykyinen erityisopettaja (on muuten mies) sanoo, ettei kestä - joko hän tai poika lähtee. Arvannet kumpi! Tämä Miro villitsee muut oppilaat, konttaa lattioita, puree, potkii ja paiskoo tavaroita, ei pysy pulpetissa. Opetusvirasto ehdottaa, että ottaisit pojan joksikin aikaa, kunnes seuraava paikka löytyy. Sen siitä saa, kun pitää luokallaan noita erikoisuuksia, sanoo rehtori vahingoniloa äänessään.

Jäin miettimään miten voisin onnistua ja ylipäätään voisinko? Miten kesytetään poika 25 oppilaan luokassa, kun erityisopettaja kahdeksan oppilaan pienryhmässä ei onnistunut? Ehkä avain onkin juuri siinä: lauman paineessa, mallioppimisessa. On pirun vaikeaa olla luokan ainoa ilkimys. Ehdotus oli niin kutkuttavan älytön, että tartuin tilaisuuteen.

Tarvittiin jotain uutta, odottamatonta. Tavalliset puitteet, pulpetti ja opettaja eivät toimisi. Tarvittiin taikuutta, aimo annos huijausta ja siinä minä olen mestari.

- "Tämä huone ei ole mikään tavallinen luokka, ilmoitin Mirolle. Tämä on  tiikerinpentujen pesäkolo ja minä olen emotiikeri - muistakin se."


Kului kaksi päivää ja tapasin Miika-isän. Kuulin tarinan:

- Miro oli rasittava jo vauvana: imi tissiä tunnin, spuglasi, nukkui tunnin, parkui tunnin, söi ja spuglasi... vuorokaudet ympäri. Kun Miro vielä konttasi vaipoissa, äiti, Elisa, otti ja kuoli. 

Ei siitä naisesta äidiksi ollut. Sitä piti vahtia, pudotti pojan pari kertaa eteisen klinkkerilattialle ja muuta sellaista. Talonmies löysi Elisan yhtenä aamuna rappukäytävästä oksennukseen tukehtuneena. Se oli saanut avatuksi ulko-oven ja limajuovasta päätellen ryöminyt portaita kolmannen kerroksen tasanteelle. Siihen kotioven eteen se sitte sammui. Oli se yrittänyt raapia ovea, mutta ei ylettänyt ovikelloon. 

Miro siirtyi pulloruokintaan ja lopetti parkumisen, vikisi vain. Naapurin eukko kävi välillä vahtimassa poikaa. Se kysyi: josko olin pannut merkille, ettei Miro jokellellut niin kuin sen ikäisten tapana on? 
Silloin huomasin, ettei pojasta lähtenyt pihahdustakaan. Siitä oli tullut Elisan kuollessa kiltti kertaheitolla, sellainen rääpäle, helppo hoitaa, ei tapellut vastaan edes haalareita puettaessa. 

Kerran Miro keikkui tuolilla ja putosi selkänojalta, ranne murtui ja otsaan tuli paukura. Pojalta pääsi räkättävä rekkakuskin nauru, sylki lensi ja housut kastui, mutta silmät ei. Naurunräkätys jatkui sairaalan hoitopöydälle nostettaessa. Poika veti vaan välillä henkeä ja jatkoi räkätystä, kun hoitaja väänsi kättä. Ihmettelivät potilaan reippautta. Lääkärikään ei huomannut, että nyrjähtänyt se poika oli, työnsi vaan käteen tikkukaramellin ja pörrötti tukkaa. Naapurin eukko oli ainoa, joka sanoi suoraan, että lapsen päästä irtosivat saranat jengoiltaan, kun siltä äiti kuoli. Se eukko ymmärsi, mikä oli homman nimi, kun sillä oli itsellään viisi enemmän ja vähemmän epäkelpoa jälkeläistä. 

Kun Miro täytti kolme vuotta, kutsuttiin kummit kakkukahveille. Miro istui mykkänä potalla ja ähki, nousi sitten, katseli tutkivasti pökäliä ja potkaisi potan kumoon. Sisältö valui olohuoneen matolle. Poika potki pottaa kuin jalkapalloa ja karjui: "gagga daadana" - pojan ensimmäiset sanat. Ei ollut aikaisemmin asiaa. 

Mikään ei enää kelvannut sille kakaralle. Mukit, muusit, autot, ketsupit, kengät, mehut, legopalikat lensivät seinille ja poika karjui: daadanan gagga, daadana... Yhtä saatanan kakkaa poika on ollut siitä asti.

Isä nielaisi, puhe pysähtyi. Tuliko jo kaikki? Mies vain tuijotti täriseviä käsiään ja sai viimein yskittyä suustaan:
- Tultiin sitten tänne, tänne näin... sanoivat, että sinä osaat tehdä sille jotain.. osaathan?
- Yritän, mutta en takaa osaavani. Tässä työssä ei anneta takuita.

Jatkuu... 

MIRO - susilapsi, osa 4

Miron hirviö

Päivän viimeinen tunti

Lapset ovat valinneet työparin. Edes Miroa, ja varsinkaan Miroa, ei jätetä yksin. Lapset puuhaavat nyt kuka mitäkin. Tehtävä on vapaavalintainen. Miro ja Mikko ovat luokan perällä kyykkysillään. Lattialle on levitetty Afrikan tähti. Väärä valinta, enteilee myrskyä! Peli vaatii pitkää pinnaa ja Mikko on luokan kingi, vielä syyslukukaudella räjähdysaltis kaveri, isokokoinenkin vielä. Miro näyttää Mikon rinnalla tosi ruipelolta. Mutta Miron peli sujuu kuin rasvattu. Pojalla on kourassaan nippu seteleitä. Nyt hän kääntää seuraavan pahvinappulan: ROSVO! RYÖSTÖ! Rahat meni!

Miro ulvahtaa, tarttuu pelipahvin reunoihin ja heittää nappulat, setelit, nopat korkealle. Sieltä ne hetken leijailtuaan ropisevat lattialle. Miro jäykistyy kyyryyn rautalankahäkkyräksi ja alkaa järsiä terävin hampain rannettaan. Surkea susi istuu häntänsä päällä, pelkää piiskaniskuja, odottaa potkuja. Mikon silmiin kihahtavat harmin kyyneleet. Hän huokaa syvään ja sanoo:

- Kuule, älä välitä. Ei haittaa. Mä ymmärrän ton jutun. Tommonen mäkin olin ennen joulua. Pelataanko???

Mikko konttaa lattialla, kerää kamat kasaan ja peli alkaa alusta.

Katson ihmeissäni. Kuka muu pystyisi Susilasta paremmin auttamaan kuin toinen Iso-Paha-Hukka, kesyyntynyt sellainen.

Jatkuu ...

MIRO - susilapsi, osa 3

Miron kirjoitus:

"Se Reiska se entinen opsku suttui kun mä hain kaupasta sille pullapitkon ja ostin tahalteen väärän pötkyn . Reiska karjaisi . taatanan miro kyllä minä sulle näytän!!! ostit väärän pulapitkon . ope heiteli mua korvista . Huusin tätä sinä kadut taatana ja löin sitä pulapitkola päähän . siitä vasta opetaja suttui ja iski mut seinään . luoka nauroi . olin yltä päältä veresä ja juoksin käytävään . Rehtori tuli vastan ja sanoi täälä ei juosta . opetaja juoksi perästä ja raahasi luokaan.

Siellä moinen nyrkisota oli . mä otin pitkon ja löin opetajaa pähän kaksi kertaa . Reiska löi hampat yhteen . silmät otsala Reiska tuijoti ja löi mua tuolila pähän veri lensi . sitten Reiska pökertyi. 

Seuravana päivänä tuli kouluun kanan muna sota opetajia heitettiin munila kaikki luokat oli sodasa mukana . Ja kanan munat lopui silloin otettiin apelsiineja sotaan opetajat juoksi karkun ja koko koulu rikotiin . Ikunat potkitiin sisään . Silloin vrashälytin soi . Poliseja alkoi tulla silloin maito tölkit oli tarpeesa. Niin koulu tuhoutui koknaan lamput tipui itsestään kuin vesi tipuisi taivasta."

***

Mikä tuhovimma, mikä lumovoima! Mirossa on ainesta vapaustaistelijaksi, ääriryhmän ääniharavaksi, joukkomurhaajaksi ja bestsellerkirjailijaksi. Kenen vastuulla on sudenpenikan tulevaisuus - minunko? En saa kiitosta, jos onnistun kesyttämään suden koiraksi, mutta syntipukiksi kyllä kelpaan, kun hän raatelee lähimmäisensä. 

Jatkuu ...

MIRO - susilapsi, osa 2

Nyt Miro maata rötköttää pulpetillaan ja pätkii hampaillaan kynästä säleitä, syljeskelee lastut lattialle.

- Miroo, herätys - alahan kirjoittaa!
- En kirjota.
- No syö sitten kyniä. Kaapissa on laatikollinen lisää. Kirjoitetaan yhdessä koulun jälkeen.
- En kuule kirjota, en vaikka mitä tekisit.
- Mietitään sitä vasta, kun kello on kaksi.
- En tule kouluun, jos käsket kirjottaa.
- Paha juttu! Sinulla ei ole kotiopettajaa ja Suomessa on oppimispakko.
- No kirjotetaan, kirjotetaan! Oma syysi, jos et saa selvää.

Ja Miro kirjoittaa. Uhmaa, niskoittelua? Vielä mitä - kommunikointia. Opettaja ja oppilas keskustelevat yhteisymmärryksessä. Ja lapsi tottelee. Tästä on enää kukonaskel 'tavalliseksi tapaukseksi'.

Miron käsiala on tahallisen töhryistä ja samalla tietoisen luettavaa. Äkkiä kynä pysähtyy ja poika ulvahtaa, ponkaisee sitten vauhtiin, kirjoittaa vimmalla, ei lopeta, vaikka kello pirisee. Kun viimein kaikki tarpeellinen ja tarpeeton on paperilla, poika puraisee rannettaan. Se on merkki muodonmuutoksesta. Peitän korvani. Susi alkaa ulvoa selkä kaarella. Ranteeseen jäävät pedon hampaanjäljet.

Jatkuu... 

MIRO - susilapsi, osa 1

omakuva

Maaliskuun 20. päivä

Sataa räntää. Hiutaleet valuvat noroina ikkunalasia pitkin. Luokassa on unelias tunnelma. Lapset kirjoittavat, sana on vapaa, otsikoita ei tyrkytetä. Äkkiä ovi temmataan auki. Miro! Ja taas myöhässä, ties missä on luuhannut. 

Poika seisoo hetken kynnyksellä, mulkoilee pahaenteisesti, syöksyy sitten paikalleen, jättää oven auki käytävään. Ulkovaatteiden ja märkien villasukkien lemahdus tunkeutuu luokkaan. Vetää! Pari kuukautta takaperin poika oli pitelemätön räyhähenki, nyt harmittava känkkäränkkä, toukokuussa toivottavasti 'tavallinen tapaus'.

- Hei Miroo, sulkisitko oven perässäsi, kiiitosss!
- Viime tunnilla suljin ja sanoin sulle: Tää on kuule vika kerta, kun suljen.
- Jos kumminkin sulkisit?
- Enkä kuule sulje. Mä en tule kouluun, jos pitää sulkea ovia, sanoo Miro ja pamauttaa oven kiinni. Katon loisteputket särähtävät.

Miro on tarkkailusta toimitettu. Olemme tunteneet toisemme kohta kolme kuukautta, ja minä alan uskoa ihmeisiin. Siirron piti olla väliaikainen hätäratkaisu, mutta, mutta... onko järkeä heitellä kytevää kekälettä opettajalta toiselle? Sain kopin - en pudota ja vaikka hyppysiä polttaa, en passita takaisin sekundalasten joukkoon.

jatkuu...

LAURI - lasinen lapsi, osa 3.

 Nousen mennäkseni auttamaan Katia, kun Lauri viittaa ja kysyy: 
- Onko taivaatta kultaitet poltit?

Poliisi menee hämilleen ja unohtaa Katin. Ei vastaa. Vaihtaa puheenaihetta ja alkaa opettaa suojatien merkkejä.
- Selittäkää mitä merkitsevät katuun maalatut valkoiset poikkijuovat? 

Vain Laurin käsi nousee. Poliisi lankeaa ansaan.
- Tinä et vielä keltonut, onko taivaatta kultaitet poltit.

(Lauri sekoittaa poliisin ja papin virka-asut. Nyt on hänen tilaisuutensa kysyä asiantuntijalta, joka kumma kyllä, on perin haluton antamaan vastausta. Mutta Lauri ei luovuta.)

Virkavallan edustaja ei tunnu olevan kovin oppivaista laatua. Hän antaa yhä uudestaan Laurille puheenvuoron. Taivaan kultaiset portit - niistä ei puhuttu mitään poliisiopistolla. Poliisi tuijottaa hymyttömänä lapsia. Kukaan ei naura. Olemme sopineet, että suhtaudumme vakavasti kysymykseen, joka on sellaiseksi tarkoitettu. Poliisi vilkaisee minun kasvojani kuin kysyen, kuka tässä on hullu. Katson häntä järkähtämättömän vakavana vastausta odottaen. Rutinoitu ohjelma on sekaisin. Kahdeksan vuoden rautainen kokemus takertuu taivaanportteihin. Kellon soiminen pelastaa ilmaa haukkovan kytän.

Minä, ilkimys, ryntään vessaan. En olisi pystynyt hetkeäkään pidempään pidättämään naurua. Nauran kippurassa, nauran ja nikottelen.

Seuraavalla tunnilla emme lue uskontokirjasta rakkaasta isästä, joka pieksee Markuksen lauantaisin, emmekä armaasta äidistä, joka katkoo käsiä. Minä lupaan Laurille kultaiset portit. Lupaan jokaiselle juuri sellaiset, kuin he toivovat, sillä taivasten valtakunnassa toiveet toteutuvat.

Me piirrämme taivaanportteja, monenmoisia: pieniä kotiveräjiä, koristeellisia linnanmuureja, ruusuköynnöskaaria, lumiportteja, kultaisia pilareita.

Ja minä muistelen  sammaloitunutta risuaitaa, kukkivia nokkosia ja kissankelloja. Kuvittelen itseni kipuamassa aidan yli paljain jaloin, paidanhelmaa autellen, pyrkimässä taivasten valtakuntaan ilman sairausvakuutuskorttia, kuolintodistusta, pääsylippua, luottokorttia, maahantuloviisumia, henkilöllisyyspapereita.


***
Taivaan portilla on ruuhkaa. 
Mitä olemme ansainneet?
Standardisoidun joukkokäsittelyn: 
Sielulle koukku leukaan kuin teurastamon
ruhoille ja ketjussa heiluen lajittelukeskukseen.
Siellä sitten leima pakarassa liukuhihnalla nytkähdellen
oikealle ja vasemmalle, helvettiin tai taivaaseen.

Mutta Lauri, Lauri astelee hopeasantatietä, taivasten
valtakunnan avain kanttinauhassa iloisesti heiluen,
astelee kultaista porttia kohti. Avaa portin hiukan 
varpistaen, vaivattomasti kuin kerrostalon oven
omalla avaimellaan ja astuu iloon. 
- Lauri, lasinen lapsi.

Päättyy

LASSI - lasinen lapsi, osa 2.

Koulussa on kyttä!

Laillisuuskasvatusta ja liikenneopetusta yksi viikkotunti vuodessa. 
- Varokaa, kirkuvat lapset, - koulussa on kyttä!

Niinpä niin, poliisit ovat tärisyttävän ihania. Mutta tämä! Tällä on kahdeksan vuoden rautainen kokemus koulujen kiertämisestä kyttänä ja lyijynharmaat elottomat silmät.

Menen luokan perälle seuraamaan tunnin kulkua. Poliisi jakaa lapsille monisteet ja selostaa:
- Älä tartu kynään. Kuuntele ensin ohjeet. Sinun tulee piirtää katkoviivaa pitkin reitti oppilaan kotiportilta kuvan vasemmasta yläkulmasta kouluun, paperin oikeaan alakulmaan. Saat aloittaa!

Kati suttaa hätäisesti sotkuista takkua keskelle ajoväylää. Poliisin jäähileinen katse löytää Katin.
- Sinä et malttanut kuunnella riittävän tarkasti ohjetta. Viivan on kuljettava jalkakäytävällä eikä ajoradalla.

Kati valahtaa pulpetin turvaan. Näkyy enää niiskutuksesta märkä käsi, joka suttaa viivaa yhä 
surkeammaksi sotkuksi.

Poliisi ei anna myöten.

(Minun on kai puututtava tilanteeseen. Ei Kati näe jalkakäytävää tuossa viivasokkelossa. Ei hän ymmärrä virkavallan kapulakieltä. Ei lasta saa kiusata. Jos Kati pelästyy, tarvitaan varahousuja. Onkohan yläkaapissa tallella?)

Jatkuu...

LAURI - lasinen lapsi, osa 1.

Toivon sinun tutustuvan Lauriin. Hän ei suostu pysymään muistojeni pölyisessä pahvilaatikossa, vaan tunkee uniini.
Ehkä hänellä on kerrottavaa sinullekin. (Lauri on ajalta, jolloin koulussa kuului oppia lastenlaulu 'Tiedän paikan armahan'.)

***
Ensimmäisessä pulpetissa istuu pikkuinen Lauri, kalpea poika, kuin maitolasista muovattu. Lauri ei hymyile. Eikä hän itke. Ei osaa. Katselee vain metsäneläimen silmillään, aitaukseen eksyneen, kesyttömän eläimen silmin. Katselee totisena opettajaa. Kummallinen lapseni. Ymmärtääkö niin mitään?

Sitten eräänä päivänä Lauri viittaa.
On lokakuu. Uskontotunnin aiheena koti ja laulussa sanat: "Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan, siell' on isä rakkahin, siellä äiti armahin."

Lauri viittaa ja huutaa: 
- Mulla on äiti. Mä muihtan mun äilin. 
- Nii-in Lauri, Kaikilla lapsilla on äiti, vaikka äiti ei voi aina hoitaa omaa lastaan.

Lauri haukkoo henkeä:
- Mä muihtan mun äilin. Mä olin kolme vuatta, mut mä muihtan.
- Hyvä, että muistat. On aika tärkeää muistaa, millainen oma äiti on.
- Te katkati multa tän kälen, äiti katkati tähtä kohlahta näin, tähtä naalmun kohlahta. Titten te lähti. Mä en taanut ovea auki.

Sanat syöksyvät suusta toisiinsa takertuen. Totiset kasvot pysyvät ilmeettöminä.
- Titten mulle tuli nälkä. Entin mä töin näkkileipää ja vettä ja titten kaulalyynejä ja vettä. Ja itkin ja itkin ja huutin ja huutin ja itkin.
- Tuliko äiti sitten takaisin?
- Ei, naapulin täti tuli ja poliiti tuli.

Me emme jatka laulua. Ehkä ei olekaan kovin tärkeää muistaa, millainen on oma äiti.

Jatkuu...

Markus - luokkaan teljetty poika, osa 3.

Sitten eräänä lokakuisena aamuna alkaa tapahtua. Lapset piirustelevat kiemuraista viivaa, joka kulkee sokkelikossa ja johdattaa hiirulaisen juustopalan luo, jos johdattaa. Pysähdyn Markuksen olan taa. Kynä on nyrkissä, viiva ei noudata ohjeita, tahallisen mustaa ja takkuista. Uhmaa. Mutta paperi on suora. Se on pulpetilla eikä lattialla. Sitä ei ole revitty.

Koetan keksiä jotain kiittävää, mikä ei kuulostaisi typerältä. Osoitan viivan parasta kohtaa, kun Markus iskee hampaansa peukalonhankaani. Terävät maitohampaat pureutuvat syvälle ihoon, ja villit, ilkeät silmät tarkkailevat häikäilemättä kasvojeni ilmettä.

Mitä teen? Tiedän joutuneeni pojan omatekoiseen testiin: 
- Aikuiset lyövät. Minä saan sinut lyömään. Pakotan sinut lyömään. Piruvie pakotan. Lopeta tuo ällöttävä teeskentely. Vittu, perkele, lyö!

Väärä liike, ja peli on menetetty. Pikku prinssini siirtyy tarkkailuun tai laitoshoitoon vain hiukan sairaampana kuin luokkaan tullessaan; etäpesäkkeen nimi on "suhde opettajaan".

Mutta miten toimia oikein, kun hampaat pureutuvat lihaan yhä syvemmälle? Koetan kuumeisesti päätellä; poika odottaa aikuiselta kahta käyttäytymismallia: suuttumista tai pelkäämistä. En siis saa näyttää ilmeelläni kumpaakaan niistä. Rapsutan Markuksen niskavilloja vapaalla kädelläni ja puhelen:
- Markus, laske jo irti. Tiedät oikein hyvin, että pureminen koskee.

Ei elettäkään luopumisesta. En voi jättää kättäni pidemmäksi aikaa pojan hampaiden likistykseen. En voi vetää kättäni pois. Kämmenestä jäisi pala pojan suuhun. On sentään yksi vaihtoehto:
- Markus, älä pelästy. Tämä ei yhtään koske. En halua satuttaa sinua. Otan nenästäsi kiinni. Silloin sinä avaat suusi, jotta voisit hengittää. Ja minä saan kuin saankin käteni vapaaksi.

Tartun pojan pieneen räkäiseen nokkaan ja painan sieraimet yhteen. Poika hellittää otteensa, ei pakene. Olen läpäissyt testin, olen ansainnut lapsen luottamuksen.

Välitunnin ajan liottelen turvonnutta, sinistä kämmentäni hanan kylmässä vedessä ja katselen pienten hampaiden koristeellista tatuointia ihollani.

Seuraavana päivänä Markus päästää eläimellisen riemunkiljunnan. Nauru vääristää pikku prinssin kasvot luonnottomiksi. Poika heittäytyy lattialle, kieppuu villissä hurmoksessa. Hän on suoriutunut ensimmäisestä koulutehtävästään. Hän on laskenut sivun laskukirjaan.

Poika palaa paikalleen. Oikea hymy vääntelehtii vielä hetken pikku prinssin kasvoilla. Sitten hän on taas totinen ihmislapseksi muuttunut ja sellaiseksi jää.

Päättyy!