Koulun kello soi
Ensi viikolla alkaa lasten koulu. Aina kesän lähestyessä loppuaan palaa mieleeni ensitapaamiset pienten koululasteni kanssa. Kaikki on uutta, kutkuttavan jännittävää, yhtäaikaa pelottavaa ja riemastuttavaa.
Luonto vaihtaa akvarellisiveltimen öljyvärituubiin.
Syyskesä maalaa maisemaan horsmaa ja ohdakkeita
– pursottaa väriä rajuin vedoin suoraan tuubista.
Metsätähdet, oravanmarjat ja vanamot on pyyhkäisty pois tärpättitupolla.
Takiaiset ja nokkoset valtaavat maiseman.
Ensimmäinen koulupäivä
Koulutulokkaat ovat kävelleet päivätolkulla tyhjä reppu selässä, riisuneet sen vasta sänkyyn kivutessaan, jos äiti on ollut käskemässä. Tänään aamumurot yskittävät kurkussa, vatsaa pitää painella kaksin käsin.
Kun kello soi, täyttyy luokka lapsi lapselta, äiti äidiltä – isät jäävät ovensuuhun.
Pikkuruinen lettipää vetää perässään koululaukkua. Laukku juuttuu pulpetinjalkaan. Tyttö katsoo kohti, silmät kuin vanhanajan porsliininukella. Marjapuuronpunaisen mekon etumukseen on kirjailtu helmilangalla ’Roosa’ – muistilappu opettajalle.
Haalarihousuinen poika, likaraitoja otsalla, venyttää suupieliään kaksin kourin, irvistää.
Eteeni pelmahtaa kaksi tirskuvaa tyttöä, valitsevat etummaisen pulpetin, saman tuolin ja istuvat solmussa, poski poskea vasten, päät kenossa, kädet toistensa kaulalla. Hyvin mahtuvat. En riuhtaise lapsia irti, en uskalla - vielä. On irrotettava vähitellen säie säikeeltä.
Sitten oviaukon täydeltä silkkiä ja samettia, ylväsryhtinen mustalaisnainen astuu luokkaan helmuksissaan pieni, pimeä poika. Pojalla valkoisuuttaan hohtava pusakka, pari numeroa liian suuri. Hihat on käännetty kaksin kerroin, housunpuntit on tungettu kumisaappaisiin. Lökäpöksy taitaa aloittaa koulun lainatamineissa. Saattajaa ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua mummoksi. Hän on Esiäiti, Matriarkka. Hän tuuppaa pojan matkaan lempeällä eleellä. Lapsi tulee luokseni, raapaisee jalkaa ja kumartaa niin syvään, että on kaatua kumoon, kättelee, katsoo silmiin, esittäytyy Jalmariksi.
Tervetulotoivotukset ja pari sanaa yhteisistä lapsista, ystävyys- ja avunantosopimuksesta. Herkkä hetki. Imelät sanat liimautuvat kitalakeen. Nyt saavat äidit tottua uuteen maailmanjärjestykseen. Tästä lähtien opettaja päättää missä asteessa vesi kiehuu, saastuuko Itämeri, saako napaa kaivaa kynnellä, törmääkö Halleyn komeetta maapalloon ja voiko nappulakenkiä pitää sisällä.
Äidit peruuttavat ovelle vitkastellen, ripsiväri valuu poskille. Napanuorat risahtelevat poikki. Tekee kipeää – sittenkin kipeää, vaikka päiväkoti on jo nirhonut nuorat säikeille.