Kiitos lukijoilleni kärsivällisyydestä!

Olen läkähtyä tähän paperisotkuun. Pöydälläni on kasapäin tarinanpätkiä. Niitä putoilee lattialle ja liukuu sängyn alle; niitä varisee kansioista, mapeista ja kenkälaatikoista. Paperikori pursuaa yli laitojen ja imuri menee tukkoon. Kahvimuki ei enää mahdu keikkumaan pöydänkulmalla.

Kirjoitusvauhtini on ollut tolkuton: joka päivä pätkä tarinaa. Kuka sellaista menoa kestää? En ainakaan minä. Nyt on tarpeen tuumaustauko. Vaivun talviunille.

Kauniita unia meille kaikille!
toivoo Sirkku

KEISARIN KALSARIT, osa 3.

Siis - milloin minä opetan? En osaa antaa yksiselitteistä vastausta.

Rehtorin hämähäkkikammoinen katse harhailee virkatuissa lukinverkoissa. Hän luottaa omiin aisteihinsa, ei selityksiini. Minun on herätettävä hänet. Tarvitaan stiiknafuulioita. Nyt jos koskaan on hyötyä kasvatustieteen opinnoista. Tämän lajin rehtoreihin tepsii ammattislangi, jota he eivät itse hallitse:
- Kuten varmaan jo huomasit, pohjautuu työskenelytapamme konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen. Lapset saavat edetä omassa tempossaan, omien tietorakenteidensa pohjalta. Lapset oppivat oppimaan.

Jo toimii! Seerumia käärmefobiaan, histamiinia hyönteisallergiaan. Rehtori säpsähtää, havahtuu. Lisään keitokseen ripauksen oppimisympäristön merkitystä, raapaisun sosiaalista vuorovaikutusprosessia, lorauksen toimintastrategioita. 

Rehtori huomauttaa olevansa täysin tietoinen metodini tuloksellisuudesta. Hän on kansliansa steriilissä rauhassa syventynyt luokkani testituloksiin. Siistiä! Siellä ei tule tahroja tarkkailijan housunpuntteihin. Rehtori murahtelee tyytyväisenä: edistyksellistä pedagogiikkaa hänen koulussaan, hänen johdollaan.

- Halusimme tai emme, on lapsikeskeinen pedagogiikka valtaamassa peruskoulua, sanon ja kadun jo sanoessani. Miksi säikytän kunnon miestä?

Näen, miten laskuri rehtorin päässä alkaa pyörittää lukuja, laskea vuosia, kuukausia ja päiviä. Ehtisikö hypätä junasta varhaiseläkkeelle vähän ennen lapsikeskeisyyttä?

Rehtorin takakenoinen kävely muuttuu nilkutukseksi. Muovailuvahaklintti on tarttunut kengänkantaan. Mies nojaa opettajanpöydän kulmaan ja kaivaa klönttiä askartelutikulla naama punaisena - verenpaine? Myötätunnon aalto humahtaa lävitseni - muuten niin mukava mies!

Keisarin vaatteet on pelastettu. Vertaus ontuu, kyllä keisari on vaatetettu. No jaa! Voi olla, että housut puuttuvat, mutta muuten!

Päättyy!

Keisarin kalsarit, osa 2

Yllätystarkastus

... Rehtori seisoo kynnyksellä:

- Taidan tulla sopimattomaan aikaan, mies murahtaa hämillään ja ottaa taka-askeleita.

- Ei ollenkaan, ei sinne päinkään, takeltelen ja kömmin pystyyn lattian rajasta.

Vilkaisen ympärilleni ja tajuan mitä ajatuksia rehtori kelaa päässään: Luokassa hallitsematon kaaos! Opettajaraiska on menettänyt otteensa, burn out - ei lähde suosiolla eläkkeelle, anoo jatkoaikaa lukuvuoden loppuun.

Hetki sitten katselin luokkaani tyytyväisyyttä hyristen, nyt näen lapsilauman rehtorin silmin: Kaksi lasta pelaa noppaa pöydän alla... kolme pikkulikkaa kikattelee nurkassa... Anssi, Saara ja pesuvati - lapset lotraavat hihat käärittyinä, uittavat parsinneulaa, klemmari ja muovailuvahaklönttiä... puinen paloato törmää rehtorin kenkään. Ja mitä tekee opettaja leipänsä edestä: istuu lelunurkassa. Hyvä, ettei viilaa kynsiään tai kaivele varvasvälejään. Unohtunut on 60-luvun aapisen huoneentaulun viisaus: "Opettaja opettaa. Oppilas opin saa".

Koulumme mainostaa itseään perinteitä vaalivana (lue: vanhanaikaisena) opinahjona. 

Rehtorin plankatut kengät - minun raidalliset villasukkani, rehtorin klubitakki, solmio ja housunprässit - minun villapaitani ja tiikeritarra kämmenselässä.
Olen menettänyt todellisuudentajuni. Olenko? En tunnusta. Alan esitellä kaaosta, puran sitä kuin kaalinkerää kerros kerrokselta ymmärrettäväksi - toivon, ettei kaalimatoja osu rehtorin silmiin.

- Nopanheittelijät, Visa ja Mikki, ovat numeroneroja ja treenaavat jo kertotaulua; kikattelijat sepittävät käsinukkenäytelmää - luova prosessi; lotraajilla on menossa vakavasti otettava tieteellinen koe... 

Kutsumme tätä metodia nimellä 'vastuu ja vapaus (VA-VA)'. Pakolliset tehtävät on kirjattu taululle. Ne ovat omalla vastuulla ja loppu onkin vapaasti itse päätettävissä. Lapsi saa valita paikan, tavan, työparin... yksi keskittyy työhön, toinen leikkii sulassa sovussa.

Juuri kun sanon 'sovussa', näen Riina-pirulaisen rohmuavan itselleen kaikki viisikymmentä noppaa ja tajuan Lissukan valmistautuvan parkuun. Lissukka osaa ulvoa kuin palohälytin. Se tästä vielä puuttuu! Ehdin tuskin henkäistä, kun jo ohikiitävä Tuuli tarttuu Riinaa korvista ja sopottaa viidakon lakipykäliä suusta-suuhun - menetelmällä niin, että nenät litistyvät yhteen.

- Ehkä vaikea uskoa, mutta tämä menetelmä, mittatilaustyönä näiden lasten taidoille mitoitettuna, on työskentelytapana tehokas, siis erittäin tehokas, uskottelen rehtorille. 
Rehtori ei usko, ei kuuntele, vaan tokaisee:

- Sitä minä vain, että milloin sinä opetat oppilaitasi? 

Jatkuu...

Keisarin kalsarit, osa 1.

Maaliskuun 4. päivä

Missä on minun kirppusirkukseni! Päivän viimeinen tunti ja lapset ovat korviaan myöten uppoutuneet tehtäviinsä. Ovatko nämä samoja lapsia - syksyn vipeltäjiä, villikissoja, herhiläisiä, tai niinkuin Jesse asian osuvasti ilmaisisi 'perskärpäsiä'.

Jussi neuvoo möreällä äänellä Veeruskaa kertolaskuissa. Pojan pulleat sormet niputtavat tikkuja pulpetinkannella: 
- Hyvä Veera, just silleen, ei oo vaikeeta! Varmana osaat.

Matkii! Tunnistan omat äänenpainoni. Tuollaista lässytystä lapset siis joutuvat kestämään. Ja sittenkin - olisipa opetukseni edes nimeksi noin taidokasta. Lapset selättävät mennen tullen opetustaidossa opettajansa - minut, kokeneen ja koulutetun. Tiedän miten opetetaan, mutta lapset tietävät tasan tarkkaan miten opitaan. Minun ja opittavan asian välillä on viidenkymmenen vuoden mittainen aikamatka.

Oppiminen on eräänlainen syyhy. Se tarttuu, tuntuu kihelmöivänä kutinana, jota ei malta olla raapimatta, vaikka tietää sen siitä yhä yltyvän. Sivutuotteena on muodikasta tehokkuutta - oppimisen vimmaa.

Istahdan lelunurkkaan, jossa Tuuli ja Pilvi kertovat toisilleen satua karvattomasta jäniksestä. On aikaa kuunnella. Olen tehnyt itseni pala palalta tarpeettomaksi.

Kuulen takanani oven narahduksen. Rehtori seisoo kynnyksellä. YLLÄTYSTARKASTUS!

Jatkuu ...

LAURI - lasinen lapsi, osa 3.

 Nousen mennäkseni auttamaan Katia, kun Lauri viittaa ja kysyy: 
- Onko taivaatta kultaitet poltit?

Poliisi menee hämilleen ja unohtaa Katin. Ei vastaa. Vaihtaa puheenaihetta ja alkaa opettaa suojatien merkkejä.
- Selittäkää mitä merkitsevät katuun maalatut valkoiset poikkijuovat? 

Vain Laurin käsi nousee. Poliisi lankeaa ansaan.
- Tinä et vielä keltonut, onko taivaatta kultaitet poltit.

(Lauri sekoittaa poliisin ja papin virka-asut. Nyt on hänen tilaisuutensa kysyä asiantuntijalta, joka kumma kyllä, on perin haluton antamaan vastausta. Mutta Lauri ei luovuta.)

Virkavallan edustaja ei tunnu olevan kovin oppivaista laatua. Hän antaa yhä uudestaan Laurille puheenvuoron. Taivaan kultaiset portit - niistä ei puhuttu mitään poliisiopistolla. Poliisi tuijottaa hymyttömänä lapsia. Kukaan ei naura. Olemme sopineet, että suhtaudumme vakavasti kysymykseen, joka on sellaiseksi tarkoitettu. Poliisi vilkaisee minun kasvojani kuin kysyen, kuka tässä on hullu. Katson häntä järkähtämättömän vakavana vastausta odottaen. Rutinoitu ohjelma on sekaisin. Kahdeksan vuoden rautainen kokemus takertuu taivaanportteihin. Kellon soiminen pelastaa ilmaa haukkovan kytän.

Minä, ilkimys, ryntään vessaan. En olisi pystynyt hetkeäkään pidempään pidättämään naurua. Nauran kippurassa, nauran ja nikottelen.

Seuraavalla tunnilla emme lue uskontokirjasta rakkaasta isästä, joka pieksee Markuksen lauantaisin, emmekä armaasta äidistä, joka katkoo käsiä. Minä lupaan Laurille kultaiset portit. Lupaan jokaiselle juuri sellaiset, kuin he toivovat, sillä taivasten valtakunnassa toiveet toteutuvat.

Me piirrämme taivaanportteja, monenmoisia: pieniä kotiveräjiä, koristeellisia linnanmuureja, ruusuköynnöskaaria, lumiportteja, kultaisia pilareita.

Ja minä muistelen  sammaloitunutta risuaitaa, kukkivia nokkosia ja kissankelloja. Kuvittelen itseni kipuamassa aidan yli paljain jaloin, paidanhelmaa autellen, pyrkimässä taivasten valtakuntaan ilman sairausvakuutuskorttia, kuolintodistusta, pääsylippua, luottokorttia, maahantuloviisumia, henkilöllisyyspapereita.


***
Taivaan portilla on ruuhkaa. 
Mitä olemme ansainneet?
Standardisoidun joukkokäsittelyn: 
Sielulle koukku leukaan kuin teurastamon
ruhoille ja ketjussa heiluen lajittelukeskukseen.
Siellä sitten leima pakarassa liukuhihnalla nytkähdellen
oikealle ja vasemmalle, helvettiin tai taivaaseen.

Mutta Lauri, Lauri astelee hopeasantatietä, taivasten
valtakunnan avain kanttinauhassa iloisesti heiluen,
astelee kultaista porttia kohti. Avaa portin hiukan 
varpistaen, vaivattomasti kuin kerrostalon oven
omalla avaimellaan ja astuu iloon. 
- Lauri, lasinen lapsi.

Päättyy

LASSI - lasinen lapsi, osa 2.

Koulussa on kyttä!

Laillisuuskasvatusta ja liikenneopetusta yksi viikkotunti vuodessa. 
- Varokaa, kirkuvat lapset, - koulussa on kyttä!

Niinpä niin, poliisit ovat tärisyttävän ihania. Mutta tämä! Tällä on kahdeksan vuoden rautainen kokemus koulujen kiertämisestä kyttänä ja lyijynharmaat elottomat silmät.

Menen luokan perälle seuraamaan tunnin kulkua. Poliisi jakaa lapsille monisteet ja selostaa:
- Älä tartu kynään. Kuuntele ensin ohjeet. Sinun tulee piirtää katkoviivaa pitkin reitti oppilaan kotiportilta kuvan vasemmasta yläkulmasta kouluun, paperin oikeaan alakulmaan. Saat aloittaa!

Kati suttaa hätäisesti sotkuista takkua keskelle ajoväylää. Poliisin jäähileinen katse löytää Katin.
- Sinä et malttanut kuunnella riittävän tarkasti ohjetta. Viivan on kuljettava jalkakäytävällä eikä ajoradalla.

Kati valahtaa pulpetin turvaan. Näkyy enää niiskutuksesta märkä käsi, joka suttaa viivaa yhä 
surkeammaksi sotkuksi.

Poliisi ei anna myöten.

(Minun on kai puututtava tilanteeseen. Ei Kati näe jalkakäytävää tuossa viivasokkelossa. Ei hän ymmärrä virkavallan kapulakieltä. Ei lasta saa kiusata. Jos Kati pelästyy, tarvitaan varahousuja. Onkohan yläkaapissa tallella?)

Jatkuu...

LAURI - lasinen lapsi, osa 1.

Toivon sinun tutustuvan Lauriin. Hän ei suostu pysymään muistojeni pölyisessä pahvilaatikossa, vaan tunkee uniini.
Ehkä hänellä on kerrottavaa sinullekin. (Lauri on ajalta, jolloin koulussa kuului oppia lastenlaulu 'Tiedän paikan armahan'.)

***
Ensimmäisessä pulpetissa istuu pikkuinen Lauri, kalpea poika, kuin maitolasista muovattu. Lauri ei hymyile. Eikä hän itke. Ei osaa. Katselee vain metsäneläimen silmillään, aitaukseen eksyneen, kesyttömän eläimen silmin. Katselee totisena opettajaa. Kummallinen lapseni. Ymmärtääkö niin mitään?

Sitten eräänä päivänä Lauri viittaa.
On lokakuu. Uskontotunnin aiheena koti ja laulussa sanat: "Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan, siell' on isä rakkahin, siellä äiti armahin."

Lauri viittaa ja huutaa: 
- Mulla on äiti. Mä muihtan mun äilin. 
- Nii-in Lauri, Kaikilla lapsilla on äiti, vaikka äiti ei voi aina hoitaa omaa lastaan.

Lauri haukkoo henkeä:
- Mä muihtan mun äilin. Mä olin kolme vuatta, mut mä muihtan.
- Hyvä, että muistat. On aika tärkeää muistaa, millainen oma äiti on.
- Te katkati multa tän kälen, äiti katkati tähtä kohlahta näin, tähtä naalmun kohlahta. Titten te lähti. Mä en taanut ovea auki.

Sanat syöksyvät suusta toisiinsa takertuen. Totiset kasvot pysyvät ilmeettöminä.
- Titten mulle tuli nälkä. Entin mä töin näkkileipää ja vettä ja titten kaulalyynejä ja vettä. Ja itkin ja itkin ja huutin ja huutin ja itkin.
- Tuliko äiti sitten takaisin?
- Ei, naapulin täti tuli ja poliiti tuli.

Me emme jatka laulua. Ehkä ei olekaan kovin tärkeää muistaa, millainen on oma äiti.

Jatkuu...

Markus - luokkaan teljetty poika, osa 3.

Sitten eräänä lokakuisena aamuna alkaa tapahtua. Lapset piirustelevat kiemuraista viivaa, joka kulkee sokkelikossa ja johdattaa hiirulaisen juustopalan luo, jos johdattaa. Pysähdyn Markuksen olan taa. Kynä on nyrkissä, viiva ei noudata ohjeita, tahallisen mustaa ja takkuista. Uhmaa. Mutta paperi on suora. Se on pulpetilla eikä lattialla. Sitä ei ole revitty.

Koetan keksiä jotain kiittävää, mikä ei kuulostaisi typerältä. Osoitan viivan parasta kohtaa, kun Markus iskee hampaansa peukalonhankaani. Terävät maitohampaat pureutuvat syvälle ihoon, ja villit, ilkeät silmät tarkkailevat häikäilemättä kasvojeni ilmettä.

Mitä teen? Tiedän joutuneeni pojan omatekoiseen testiin: 
- Aikuiset lyövät. Minä saan sinut lyömään. Pakotan sinut lyömään. Piruvie pakotan. Lopeta tuo ällöttävä teeskentely. Vittu, perkele, lyö!

Väärä liike, ja peli on menetetty. Pikku prinssini siirtyy tarkkailuun tai laitoshoitoon vain hiukan sairaampana kuin luokkaan tullessaan; etäpesäkkeen nimi on "suhde opettajaan".

Mutta miten toimia oikein, kun hampaat pureutuvat lihaan yhä syvemmälle? Koetan kuumeisesti päätellä; poika odottaa aikuiselta kahta käyttäytymismallia: suuttumista tai pelkäämistä. En siis saa näyttää ilmeelläni kumpaakaan niistä. Rapsutan Markuksen niskavilloja vapaalla kädelläni ja puhelen:
- Markus, laske jo irti. Tiedät oikein hyvin, että pureminen koskee.

Ei elettäkään luopumisesta. En voi jättää kättäni pidemmäksi aikaa pojan hampaiden likistykseen. En voi vetää kättäni pois. Kämmenestä jäisi pala pojan suuhun. On sentään yksi vaihtoehto:
- Markus, älä pelästy. Tämä ei yhtään koske. En halua satuttaa sinua. Otan nenästäsi kiinni. Silloin sinä avaat suusi, jotta voisit hengittää. Ja minä saan kuin saankin käteni vapaaksi.

Tartun pojan pieneen räkäiseen nokkaan ja painan sieraimet yhteen. Poika hellittää otteensa, ei pakene. Olen läpäissyt testin, olen ansainnut lapsen luottamuksen.

Välitunnin ajan liottelen turvonnutta, sinistä kämmentäni hanan kylmässä vedessä ja katselen pienten hampaiden koristeellista tatuointia ihollani.

Seuraavana päivänä Markus päästää eläimellisen riemunkiljunnan. Nauru vääristää pikku prinssin kasvot luonnottomiksi. Poika heittäytyy lattialle, kieppuu villissä hurmoksessa. Hän on suoriutunut ensimmäisestä koulutehtävästään. Hän on laskenut sivun laskukirjaan.

Poika palaa paikalleen. Oikea hymy vääntelehtii vielä hetken pikku prinssin kasvoilla. Sitten hän on taas totinen ihmislapseksi muuttunut ja sellaiseksi jää.

Päättyy!