UUTISIA

Avaan tv-uutiset: Ovat samoja päivästä päivään: Etelä-Euroopassa läkähdyttävä helle, metsäpalot karkaavat käsistä. Aasiassa tuhoisat tulvat, Afrikassa sadot kuivuvat karrelle. Jäätiköt sulavat.

Kenen syy – kenen vika – kuka käski olla sika?

Äiti-Maan kello raksuttaa ja kertoo, että homosapiens, "viisas ihminen", on ollut Telluksen kamaralla vasta pari minuuttia aikojen alusta mitattuna. Mitä olemme saaneet aikaan? Olemme koheltaneet kuin humalaiset keltiäiset pois heitetyssä olutpullossa. Olemme kehittäneet katastrofin toisensa perään, saaneet aikaan siivotonta sotkua: nälänhätää, teurastusta, saasteita, juonittelua ja valheita.

Hävetkää kanssani veljet ja sisaret!

Tehokkuus maksimoidaan

- jalostetaan sorkaton sika, paisuva lihasäkki,

- kehitetään siivetön siipikarja munimaan vetisiä, itkuisia munia,

- hännätön, sarveton, silmätön lehmä, joka ei ikävöi kasteiselle nyytylle

- ja sieluton ihmisrotu tätä karjaa kaitsemaan.

 

Pillipiipari

Kerran, kun olin vielä tosi pieni, isä nosti minut polvelleen ja kertoi sadun

Pillipiiparista,  joka lumosi lurituksillaan lapset ja rotat.

• Tyttörukka, sinäkin synnyit taikapilli nyrkissäsi, sanoi isä ja rutisti lujasti. – Sait pisaran Pillipiiparin verta.

Nyt katselen mennyttä aikaa ja ymmärrän että isä oli oikeassa. Takkiini takertuivat kulkukissat, nyrjähtäneet ihmislapset, orvot oravat ja jalkapuolipulut, takertuivat kuin hyönteiset kärpäspaperiin.

Murkkuikäisenä löysin alkuperäisen version Hamelnin kaupungin legendasta: rottalaumoja, petos, kosto ja kadonneet lapset. Puistatti.

Joku syntyy tähän maailmaan vasurina, toinen värisokeana, ärrävikaisena, tai kampurajalkana. Vian voi korjata kirurginveitsellä, terapialla, hammasraudoilla -tai sitten ei.

Minun kummallisuuteni ei ole ollut korjattavissa.

 

Unen metsässä

Nukumme kylki kyljessä, me kolme – äiti, minä ja Musti.

Koira haukahtelee ”uh, uh, uh” – pehmeästi, niin pehmeästi.

Syvältä, syvältä unen metsästä, unen kalliolta kaikuu onnellinen haukku.

Mättäällä unilinnun munankuori, koira nuuhkaisee, höyhen tarttuu märkään kirsuun,

Musti sitä puhaltelee phois, phois – aivastaa unissaan.

Etutassut rypyttävät lakanaa juoksun tahtiin ja takakäpälät rummuttavat äidin säärtä vasten.

Neljätoista koiranvuotta pakottaa jäseniä päivisin,

kaihisilmäinen koira törmää puuhun ja häkeltyy,

Mutta öisin villi vallaton uni juoksuttaa.

Maitovana

Eilinen mökkitarina jatkuu:

Minun äitini kertoo:

Kuuntelehan Siukkuseni, kun kerron sinulle, sanoo äiti ja minä heti kuuntelen ja Mustikin kuuntelee korvat hörössä. On kulunut monta vuotta siitä, kun sinut kannettiin tuhisevana käärönä kotiin ja asetettiin sängylle. Olit vauva, mutta Musti oli silloin jo iso koira.

Musti vahti lastenkammarin ovea ja ynisi – hemmoteltu, yhdeksänvuotias roikale. Vauvalle vaarallinen? Sitä ei päästetty huoneeseen.Vaan kuinkas siinä kävikään? Musti rapsutti oven auki käpälällään.

Sinä nukuit sängyllä kitisemättä – ihmeen kauan. Kävin kurkkaamassa. Koira makasi oikoisenaan käärö kainalossaan. Pelästyin niin, että huimasi. Karjaisin. Musti hyppäsi hädissään sängyltä ja ryömi eteiseen, hartiat kyyryssä, silmät kyynelissä. Koira peruutti nurkkaan ulko-oven pieleen, istui hännälleen ja sen kurkusta tuli lähes äänetöntä ulinaa kuin vanhoilla mummoilla. Märkä juova jäi lattialle – maitovana, nisistä tihkui maitoa. Koira oli ollut imettämässä lasta. Häpesin. En kehdannut pyytää anteeksi – koiralta. Menin jääkaapille ja otin paketista siivun lauantaimakkaraa. Asetin sen Mustin tassulle. Musti nuuhkaisi, vaan ei syönyt, ei edes nuolaissut. Suru oli makkaransiivua suurempi.

Houkuttelin koiraa ’tseh, tseh!’. Mutta koira murjotti mykkänä. Kaappasin Mustin syliini, kantaa riepotin makuuhuoneeseen ja asetin vuoteelle vauvan viereen. Sinä tuhisit ja tuoksuit lämpimälle röyhtäisylle. Musti nuuhkaisi vauvan niskavilloja ja vekkikaulaa. Asettui sitten varovasti lapsen viereen ja jutteli leppoisasti: uh, uh, uh, u-uuh. Häntä alkoi tomuttaa täkkiä.

Illalla pyyhin eteisen muovimatolta lauantaimakkaran kokoisen rasvaläikän. Olimme sovussa, me kaksi äitiä.

Siitä se sitten alkoi. Vuodet ovat vierähtäneet ja tupakkirullasta on kuoriutunut niittyvillatukkainen tyttö. Minä opettelen yhä äitinä olemista. Tarvitsen avukseni kirjan neuvoja ja silti teen virheitä joka päivä. Musti ei käytä kirjaviisautta eikä harrasta virheitä. Musti ei opettele. Hän tietää tasan tarkkaan miten ollaan emo.

 

Hännällinen enkeli

Maatessani sairaalan sängyssä tajunnan rajamailla luulin olevani pikkulikka rantakalliolla ja syötin Näkille näkkäriä. Jatkan siitä, mihin muistikuvat veivät, sama saari, kallio ja merenranta ("Pako onnistuu" 14.6.2025). https://sirkkupirkku.blogspot.com/2025/.

Taas on kesä. Istutaan mökin rappusilla äiti, Musti ja minä. Ja ilta-aurinko lämmittää. Äkkiä äiti rutistaa koiran kainaloonsa ja sanoo suttuisella äänellä: ”Voi Musti, Musti, miten minä selviäisin tuon merkillisen lapsen kanssa ilman sinua?” Musti katselee äitiä viisailla silmillään ja urahtelee: ”Ei hätää… tässähän minä, uh, uh, uhuuu!”

”Musti on sinun suojelusenkelisi” sanoo äiti. Ja minä ihmettelen: ”Kelpaako Musti enkeliksi, kun sillä on häntä?” ”Kyllä kelpaa, hännästä on vain hyötyä suojelemisessa”.

Enkelin kuonossa on harmaata huurretta ja hännässä pitkiä vaaleita suortuvia, ruskeiden silmien väri on haalistunut kahvitahroiksi, vasemmassa silmässä kermainen kalvo. Toisella vielä näkee hymyillä. Koira ontuu aamuisin vasenta takakoipea.”Vanha koira”, totesi lääkäri ja väänsi jalkaa niin, että koira ulvahti. ”Lonkassa on kulumaa.”

Äiti alkaa puhella Mustille. Musti tietää menneitä. Musti on ollut kauan koiranroikale ja minä vasta vähäsen aikaa parkuva pentu. Eihän pennut muista? Mutta roikaleet kyllä muistaa. Nyt olen iso tyttö, melkein kolme vuotinen ja opettelen kuulemista.

Ja äiti kertoo:

- Muistatko, Musti, sen toukokuisen aamun neljätoista vuotta tästä hetkestä takaperin? Naapurin Emma-koira oli synnyttänyt seitsemän pentua. Lähdin valitsemaan pentueesta parhainta ja tyrkkäsivät syliini sinut, pahnanpohjimmaisen. Sanoivat: ”Tämä jäi, ota tai jätä!” Olit kevyt kuin karkkipussi.

Musti urahti ja muisti, nosti kuononsa äidin paljaan jalkaterän päälle, omistavasti. Häntä tomuttiporraspuuta ja ilta-auringon säteet saivat pölyhiukkaset kimmeltämään.

Kului pari viikkoa ja olit kotona. Roikuit lahkeessani kuin takiaispallo, sait farkuista pitävän otteen neulanterävillä lepakon hampaillasi. Minä opettelin uuden kävelytyylin, liu’uin sukkasillani pitkin lattioita jalat harallaan, ikään kuin olisin alkanut käyttää vaippoja.

Ja nyt meillä on yhteinen pentu vahdittavana. Kohta olisi aika syöttää, pestä ja peitellä Siukkunen ennen auringon laskua, sillä hyttysparvi surisee iltaa.

Jatkuu!

Noidannuoli

Hyvä, että on ystäviä,

joiden kouriin voi nakata pikkuharminsa,

sen turhan painolastin taskunpohjalta.

Isot taakat on kannettava itse.

Kyllä ne jaksaa.

Niihin on tottunut, niin kuin liikakiloihin totutaan.

Ei niitä arjessa huomaa.

Mutta uusi harmi saattaa yllättäen rikkoa nivelet,

rampauttaa kuin noidannuoli.

 

Onnellisten maa?

Suomi on maailman onnellisin maa (The World Happiness -raport). Uutiset hehkuttavat onneamme päivästä toiseen. Tilastotietoa on toki uskominen. Uskomme myös vanhan hokeman, että ”on lottovoitto syntyä suomalaiseksi”. Onko sekin totta vai tarua? On ja ei sittenkään ole aina.Talutan eteesi kaksi esimerkkiä ”lottovoitoista”. Ensimmäinen esimerkkilapsi on ”Onnellisten maassa” syntynyt Viljami ja toinen ”Hymyn maasta” paennut  Tung.

on lokakuun 30. päivä parakkikoulussa. Olen hätistellyt ekaluokkalaiaset kotimatkalle, mutta itse jään siistimään pahimpia sotkuja, sillä tällä viikolla opettajan koulutunnit jatkuvat ”vanhempain vartteina”. Vuorossa on Viljamin ja Tungin perheet. Ensin tulee Viljami ja taluttaa äitiään luokkaan. Ovat reilusti myöhässä.

- Tule nyt Mairre, houkuttelee poika äitiään siirappisella äänellä ja kiskoo.
Maire haroo vastaan, tarttuu uhmakkaana oven kamanaan, löytää sitten tasapainon ja siirtelee taas jalkojaan. Kättelemme. Naisen käsi on veltto ja kylmännihkeä. Ohjaan Mairen kyynärpäästä tukien istuimelle. Kiusallista. Onko Maire aina tokkurassa vai eikö hän uskalla tulla koululle selvin päin? Pitääkö kirvelevät koulumuistot ensin hukuttaa? Niin tai näin, mutta palaverin on sujuttava, lapsi ei saa menettää kasvojaan. Naisen katse harhailee hetken seinillä. Sitten hän kuittaa näkemänsä nasevasti:
- Ja paskat!

Pyydän Viljamia istumaan äidin viereen ja alan asiallisimmalla äänelläni kertoa luokan kuulumisia. Näytän nousevana käyränä Viljamin kehityspyrähdykset. Tiedän, ettei nainen tajua puhettani, mutta Viljami kyllä ymmärtää. Pojan posket kuumottavat ja silmissä kiiltää toive tulla kehutuksi. Ja minähän kehun.

- Mairre, hryhdisty ny, kato tahrkkana! Mehän sovittiin, maanittelee poika äänessä hätä.

Mairen rähmäiset silmämunat ovat kuin sylkykupista nostetut. Niillä hän tuijottaa jotakuta, joka ilmeisesti istuu opettajanpöydällä kirjapinon päällä. Tekisi mieli huitaista pikku-ukkoa aapisella. Olen kerännyt valittuja paloja Viljamin piirustuksista. Selailen niitä ja kerron mikä missäkin yllättää iloisesti ainakin opettajan. Maire ei ylläty, toteaa:
- Vituttaa niin perkeleesti!

Viisainta päättää palaveri hyvän sään aikaan, ajattelen ja nousen.
- Kiitos käynnistä! Oli oikein mukavaa tutustua sinuun, Maire, näin kasvokkain. Hyvää kotimatkaa!

Viljami huokaa, tarttuu äitiä kädestä kuin kuritettu koiranpentu. Kätken kaksi kis-kis-karkkia pojan hikiseen nyrkkiin. Katselen, miten Poika taluttaa äitinsä varovasti portaista asfalttipihalle.

Mitä minulle jäi käteen tästä tapaamisesta? – kourallinen kirosanoja, muutama tokkurainen lause ja hapanimelä löyhkä. Siis paljonkin. ’Koulun on kunnioitettava kodin arvoperustaa, sillä vanhemmilla on päävastuu kasvatuksesta’ lukee opetussuunnitelmassa. Sossutädit pönkittivät seteleillä äiti-lapsi -suhdetta. Setelit valuivat nesteinä äitikullan kurkusta.

- Onko järkeä, olen kysynyt sossuilta, sillä Mairea lainatakseni ´vitutti niin perkeleesti´. Ja saanut vastauksen:

-Niin kauan kun pojan koulu sujuu ongelmitta, ei ole syytä huolestua.

Äiti varasti pojaltaan lapsuuden saamatta syytettä rikoksesta. Tosin mitä se olisi hyödyttänyt, sillä Maire oli syyntakeeton kleptomaani.

Jätän oven auki käytävään ja avaan ikkunan. Piirustukset lepattavat läpivedossa. Taulunreunaa koristaa paperinukkeparvi. Reunimmaiselta metsänkeijulta irtoaa hahtuvatukka ja keiju liitää lennokkina opettajanpöydän alle. Eihän se sovi – kaljupäinen keiju! Kumarrun kontilleni ja kurkotan. Silloin kuulen supatusta eteisestä. Vikkelät sanat ryöpsähtelevät, matala ääni ja kaksi helmenkirkasta. Tulivatkin jo!

Kömmin pystyyn. Jään seuraamaan miten pikkuruinen Tung esittelee vanhemmilleen parakin eteistä. Hän on kuin lelulaatikosta nostettu marionetti, kädet viittoilevat, kasvot loistavat. Sanoja en ymmärrä. Mutta ei se mitään! Isä ja äiti Wu huokailevat: Oih, oih! Vanhemmat kumartelevat kuin olisivat tulleet temppeliin. Minäkin alan katsella ihmeissäni käytävää. Näen ovia: yksi vie keittiökopperoon, toinen naapuriluokkaan ja kolmas opettajainhuoneeksi nimettyyn komeroon, jonka lattialankkujen alla lepää rotanraato. Ikkunan sisäruutu on rikki, seinillä kuraläikkiä, katossa vesivaurio, vessanoven maali on lohkeillut, eteisen lattialla märkää, ratisevaa hiekkaa ja pari likaista villasukkaa. Oih, voih! huokaan minäkin.
Kumartelemme. Tung toimii taitavana tulkkina. Kesän aikana tämä merkillinen lapsi on oppinut pihaleikeissä auttavasti suomenkieltä. Nyt hän esittelee vanhemmilleen luokan riemunkirjavaa koristelua. Vaikka käytävässä olikin nähtävissä remontin tarve, niin luokassa ei. Sinitarratahrat, lohkeilleen maalin tummat läikät peittyvät tasan tarkkaan lasten piirustuksilla. Suuret korennot lentelevät katossa, jättiläiskukat ja köynnökset peittävät seiniä. Kuljemme peukaloisina Ihmemaassa.

Herra Wu on tukeva, kuukasvoinen mies: puku, solmio ja kiillotetut kengät, rouva Wu taas pieni siro posliininukke, kapea hamonen ja kimonopuseron helmassa käsin kirjottuja jasmiininkukkia. Pikku Wu’lla on kouluasu vaihtunut juhlatamineisiin. Kiskaisen pusakkani suoraksi, potkaisen tossuni opettajanpöydän alle piiloon. Juuri kun ymmärrän hävetä omaa olemustani, saan kuulla olevani parasta kaikessa. Isä Wu ojentaa minulle rapisevaan paperiin käärityn silkkihuivin. Äiti Wu asettaa pöydän kulmalle rasian itse leipomiaan kevätkääryleitä. Kumartelemme. Olen oppinut tänään mandariinikiinaa, osaan huudahtaa ”Oih!”.
Saan selville, että Tung kertoo joka päivä perheen päivällispöydässä koulusta kaiken, aivan kaiken. Poika ehti käydä koulua Hongkongissa puolisen vuotta kesken pakomatkan. Nyt Tung tulkkaa:
- Kuliaisesti kävin, minä hyvä poika, muta opetaja lyö kepilä. Pelko suri. Ei leikiä, ei hauska, ei hyvä. Suomi eri tapa, paljo onnen aika. Opetaja on rakas, pelko pois, ystäviä on, kaiki ystäviä. Se hyvä. Ei mikään vika, kaiki hyvä, oikein hyvä. Kitos!

Joskus on onni syntyä Suomessa, joskus ei. ’Kaiki hyvä, ei mikään vika’ on emävale. Sosiaaliturvan verkossa on lapsen mentävä repeämä, eikä sitä opettajan parsinneulalla kursita.

Kun suljen parakin oven, lehahtaa tilhiparvi lentoon marjojen täplittämästä pihlajasta ja hyinen usva hiipii avo-ojasta nurmikolle.

Haluatko tietää saiko Viljami katkaistua napanuoran äitiinsä? Paljastan sen verran tapahtumien käänteistä, ettei napanuoran katkaisuun tarvittu lastensuojelun tätejä. Tarvittiin uutuuttaan kiiltävä, terävä leipäveitsi. Se riitti.

Tarkemman tiedon voit lukea aikaisemmasta blogista: 22.10.2015 ”Varastettu lapsuus”

 

Nokkosnoita

Olen toipilas. Olen yksinäinen vanhus. Toipilaat saavat masentua. Oikeastaan se on velvoillisuuteni. Vanheneminen on osa olemassaolon murhenäytelmää.

Aika on kovertanut sisikuntani tyhjäksi, niin kammottavan tyhjäksi, että kaikuu. Se siitä sielusta, joka minulla kerran oli! Jäihän siitä tositteeksi roskakorillinen paperisilppua pois heitettäväksi.

Sammutan valon ja olen taas lapsen taikapiirissä. Olen nokkosnoita. Villiintynyt puutarha talon takana kasvaa vatunvartta ja nokkosta. Minä poimin marjoja.

- Nokkonen ei polta noitaa, sanoo Milla ja minä uskon. Poimin lämpimiä, kämmenelle putoavia vattuja tuokkoseen ja nokkosten kukinnot tuoksuvat pääni yläpuolella. Olen hyvin matala ja katoan nokkosviidakkoon. Lumoava tunne olla noita, nokkosnoita, värisyttävän kaamea lapsi, nokkoslapsi.

Milla houkuttelee naapuripihan lapsia katsomaan noitaa. Poimin nokkosia paljain käsin syli täydeltä. Lapset katsovat epäuskoisina. Milla kerää pääsymaksuja, vähänpureskeltuja purukumeja Ameriikan sota-apua Suomen köyhille lapsille. Minä en ole köyhä, enkä saa lahjoja Ameriikan rikkailta rouvilta. En tiedä, miten tullaan köyhäksi. Naapuritalon lapset osaavat olla köyhiä. Niillä on suuret silkkirusetit lettinauhoina ja ihania marmorikuulia taskussa. Minun tukassani on vaan narunpätkiä ja taskun pohjalla kiviä.

Milla jakaa ystävilleen vattuja minun mukistani. Ja silloin pitää liiskata purukumit kyökin kaiteelle odottamaan. Kerran yksi purukumi tarttui tiukasti ja minä kävin illalla raapimassa sen irti. Sain tikkuja kynnen alle. Eikä se edes venynyt enää. Harmittaa ettei Milla anna minulle pääsymaksuja. Milla selittää, ettei noitia saa lahjoa. Katsos kun ne muuten ylpistyy.

Vihdoin naapuritalojen lapset kyllästyvät nokkosnäytöksiin ja purukumit loppuvat Millalta. Hän keksii uuden houkuttimen: noidat nielevät kastematoja, varsinkin nokkosnoidat. Madot solahtavat vatsaan pureskelematta, kun osaa oikealla tavalla nieleskellä – yksitellen, noidan urheudella. Mutta karvamatoja en henno nielaista. Piilotan ne poskeeni takimmaisen hampaan taakse ja kaivan litistyneinä kämmenelle, kun näytös on ohi. Pyörittelen ja kierittelen ne taas pulleiksi palleroiksi, silitän ja asetan nokkosen lehdelle syöpöttelemään.

Sitten tulee paha juttu! Milla ei päästä poikia piiriin. Sekös niitä harmittaa. Ja ne laulelevat äidille noitanäytöksistä. Äiti suuttuu ja sanoo Millalle, ettei pienille saa syöttää törkyä, ei ainaskaan myrkyllistä törkyä, sillä kastematojen keltainen vyö on myrkyllinen.

Näytökset jatkuvat, mutta Milla näpsii kynsisaksilla keltaisen vyön pois. Minä joudun syömään kaksi puolikasta ja suolista pursuu pahaa makua. Äiti ei ole noitien ystävä!

Muistan miltä madot maistuivat, mutta vieläkään en tiedä polttivatko nokkoset.

Uusi päivä, uusi ilta.

Olen yksin. On sininen hetki. Takapihan pyykkinarulla kiikkuu kärjestään kuun kapea sirppi. Kiikkuu kalsareiden ja vaaleanpunaisten pikkuhousujen välissä. Kun iltatuuli kuivattaa pyykin, irrottaa kuu kyntensä narusta, kieppuu ympäri, heittää pari volttia, ottaa vauhtia ja ponnahtaa korkealle.

Sitä ponnahdusta en näe, roikkumisen vain. Torkahdan. Pyykin kuivumisen katsominen likaisen ikkunalasin läpi on väsyttävää.

Tervetuloa kotiin rampa ankka!

Kun suljen silmäni, karkaan lapsuuteen.

Milla tulee kylään. Milla? Kuka on Milla?

- Mä oon sun paras ystäväs, ymmärrätkö Höntti, sanoo Milla karamelliäänellä ja heti minä ymmärrän.

Milla asuu pihanperällä ennenvanhaan talossa: seinät lautaa ja jalat kiveä. Millan isä sanoo, että talon toinen jalka on uponnut saveen persuksiaan myöten, siksi koti seisoo vinossa ja nojailee kallioon.

Millalla on Työkansan Sanomat taiteltuna kainalossa. ”Katsopas Siukku-piukku”, sanoo Milla. ”Nyt luen sulle tiedettä, ettäs viisastut”. Milla alkaa tavata hitaasti venytellen niinkuin sillä olisi suussa purukumia. Niin luetaan sanomalehteä. ”Tietäjä Äks-yy-zeta sa-noooo, että pienet mu-ke-lot on PÖL-JI-Ä. Tunto-merkit: hii-ren-ham-paaat, tuk-ka takus-sa, ei letitet-tyy, kengät vääärissä jaloissaa ja li-kainen mekkooo. Sellainen lapsi ei kelpaa ihmiseksi, mutta kelpaa jotenkuten noidaksi. Älä ala parkua. Mä oon sun paras ystäväs tässä pahassa maailmassa, vaikka olet tommone homekorva- kippuravarvas ja lisäksi pöljä, sanoo Milla hellästi ja narskuttaa hampaitaan. Et sitten konstaile, ymmärrätkö. Sinun pitää totella. Lupaa heti. Vanno vala. Sano perässä: Enkeli tenkeli luudalla lenteli, Aamen plottis! Nyt vielä nielaset kolme pisaraa lohikäärmeen verta.” Milla kaivaa taskunpohjalta pienen pullon ja kengästä vääntyneen lusikan. Hän nuolaise karvat lusikasta ja tiputtaa siihen kolme pisaraa vihreetä verta. Minä nielaisen. ”Tämä on väkevä loitsu”, sanoo Milla pimeällä äänellä. ”Sitä ei voi perua. Nyt sinä olet virallisesti noita tässä matoisessa maailmassa ja taivasten valtakunnassa myös. Älä ala kuule pillittämään, kuka käski mennä vannomaan, sanoo Milla ja irvistää ystävällisesti.

Niin minusta tuli ikiaikainen noita.

OLEN RAMPA ANKKA

Hyvä lukijani, ennen olin jokseenkin järkevien kirjoissa, nyt kirjoitan kummia.

Kaikki alkoi tuikitavallisena päivänä. Vein roskapussia jätekatokseen, kun kaaduin selälleni. Pääkalloni halkesi korvasta korvaan. Siitä alkoi selviytymistarina. Jos sinulla on hetki aikaa, niin vilkaise tämän kesän ensimmäistä blogiani ”Lapset – enkelit ja pikkupirut piirissä pyörii” / 2025.

Sitten ymmärrät.

Toinen yö kotona

Oma sänky, oma yöpaita kirraa tuttavallisesti kainaloista. Sairaalan vaaleanpunaisessa paitulissa minä palelin. Tossut irvistelevät sängyn alla. En ylety niitä sieltä onkimaan. Fairyvedessä odottavat yhä niljakkaat tiskit sitä tyyppiä, joka lähti metsälenkille. Mutta eipä tuo takaisin tullutkaan. Huomenna tulee ystäväni Kaisa. Hän tiskaa.

Väsyttää, mutta en saa unta. Hyvä niin, sillä sairaalassa aloin nähdä painajaisia. Postilaatikosta kolahtaa sunnuntain Hesari. Konttaan hakemaan lehden - pystyasento on vielä hakusessa. Entä kahvi? Tiskialtaan reunaan on vain muutama askel, kyllä onnistuu. Kävelen kuin rampa ankka. Lorutan kuppiin kylmää kahvia ja alan lukea kuolinilmoituksia - sopivaa luettavaa kallovammaisille.

- Siellä on rauha, siellä on hyvä, ikuinen uni, lämmin syvä / Ovat ahkerat kädet rauenneet ja päättyneet arkiset askareet /Hiljaa saapui noutaja lauha, hellästi irrotti kahleet maan /Virta kohtalon vie, mihin päättyvi tie…

Voi ei tätä alakuloa! Nyt tarvitaan sokerikorppu. Matka keittiön kaapille on lyhyt ja ankka kävelee. Kastan korppua kahviin ja jatkan lukemista:

- Oli sulla sydän lämmin, hellä…

Korpunmurut varisevat yöpaidan kaula-aukosta hikiselle iholle.

- Sammui loiste silmien valon, taukosi sykintä sydämen jalon, herposi käsi auttava, rakkaus kuormia kantava. / Mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit. /Häntä, jota rakastamme kaipaamme aina...

Ja minä kaipaan, jotain suolaisempaan tämän äkkimakean lisukkeeksi. Muistan kerran lukeneeni kuolleita-palstalta seuraavat säkeet:

”Synkkä oll` maallinen matkas

Maan lapsi – vai taivaan

Vai helvettiin viekö sun ties?”

Tuliko hautajaisiin papin lisäksi suntio ja haudankaivaja viran puolesta? Vai kutsuttiinko koko suuri suku peijaisiin? Jään miettimään sitä.