Pauli - jäinen lapsi, osa 7

Toukkalasten kehto tuomipuun kainalossa

Lokakuun 22. päivä

Voiko päivä surkeammin alkaa. Tähän asti on Pauli selvinnyt välitunneista ihmeen ja tiikereiden turvaverkon avulla. Paulia ei ole jätetty yksin. Mutta sitten:

Olen opettajainhuoneessa kuppi kädessä, vohveli hampaiden välissä, kun Röytiö, ulkovalvoja, syöksyy sisälle sinertävät läikät poskipäillä. Katson naista kuin näkisin ensimmäistä kertaa: hyvin istuva jakkupuku, kultainen lehti rinnuksessa. Hän on aikuiseen makuun hillityn tyylikäs – ja sitten tuo naakan ääni:

-       Minä en salli tällaista! Kuka vastaa seurauksista, jos me annamme mielenvikaisten pesiä normaaliluokissa, Röytiö sulkee oven niin että vitriinilasi särähtää ja jatkaa:

-       Se A-luokan häirikkö, se ei kuulu tähän kouluun – sellainen epänormaali.

Nainen, joka Jeesuksen nimessä ja veressä on aina hallinnut käytöksensä, menettää malttinsa, eikä Jeesus riennä avuksi.

-       Kyllä te tiedätte, mitä siitä seuraa, jos rikollinen aines käy koulua tavallisten lasten joukossa!

Niin, mitä seuraa? havahdun ajattelemaan. Ehkä sitä, että ’rikollinen aines’ parin vuoden viiveellä ei enää ole rikollista ainesta. Toisaalta voihan siitä seurata muutakin, vähemmän viehättävää.

-       Ei meidän tarvitse sietää oppilaitten taholta epäkunnioittavaa käytöstä, Röytiö kimittää kasvot kiukunkirjavina.

Kiusallista myöntää, että Röytiö on oikeassa. Mutta tarkoittaako se, että minä olen väärässä?

Haistattelun sietäminen edellyttää likaisen työn lisää. Erityisopettajat saavat vituttelubonuksia, emme me. Syyllisyys saa hartiani lysähtämään. Kahvikuppi painaa, enkä saa nieltyä vohvelinmuruja. En minä pyytänyt Paulia luokalleni, rehtori hänet talutti. Hän kuului Annan luokalle.

***

Tapasin Annan ennen koulun alkua: enkelikasvoinen tyttö, hymykuopat poskilla. Jututin. Voi miten nuori voi tuore opettaja olla, nuori ja jalat irti maasta. Noin nuori en itse ole voinut koskaan olla. Minussa heräsi äkillinen suojeluvaisto: Noukin itselleni B-luokan listalta kolme potentiaalista ongelmalasta. Tiedän, että mokoma kollegiaalisuus ei kuulu koulumaailmaan. Tässä koulussa pätevät viidakon lait. Nuorin, viimeksi koululle tullut, saa kootun kokoelman ’riskilapsia’, muun rupusakkinsa lisäksi, sillä ’parhaat’ on poimittu päältä.

Kun itse olin keltanokka, kiikutettiin juuri minulle haasteelliset lapset. ’Ota sinä, kun nuorempana jaksat’ –selityksin. Ja niin minä jaksoin. Nelikymppisenä ’olin juuri sopivan kypsässä iässä osatakseni kantaa vastuuta’. Ja niin minä osasin. Nyt minulle on kertynyt tätä kokemusta. Totta sekin. Ongelmalapsia ei tarvitse itse etsiä. Niitä lähettää koulupsykologi diagnoosilapulla varustettuna. Saan  esitiedot ja ennusteen  – vain hoito-ohje puuttuu.

***

Ikä ei ratkaise onnistumista opettajana. Siinä missä nuori selvittää solmut sorminäppäryydellä,  siinä kokenut käyttää harkiten saksia ratkoessaan takkuja.

Raija Röytiö herättää minussa kunnioitusta kuten relikti-ilmiöt herättävät – hyvin säilynyt jäänne kansakouluajoilta. Uskonnollinen vakaumus takaa varmuuden oikeasta tavasta kasvaa ja kasvattaa. Lapset tekevät äkkijarrutuksia ja lakoavat sivuun tiiliseinää vasten, kun hän lähestyy käytävällä.

Röytiö oli nähnyt lasten riehuvan. Kaksi poikaa, kolmasluokkalainen Ossi ja puolta pienempi Pauli, olivat käsirysyssä. Ossi osasi selittää tapahtumien kulun: Pauli oli käynyt  kimppuun äkkiarvaamatta ja ilman syytä.

-       Kun yritin raahata sitä Paulia tänne, se kimpaantui ja alkoi potkia – minua, opettajaa! Potki ja huusi: ”Vittu, päästä irti!” Sanoin sille, että noin käyttäytyvät oppilaat lähetetään tarkkailuluokalle. Jonkunhan se oli sille sanottava! Ja sanoin minä muutakin. Silloin se karkasi käsistä.

Naisen ääni särkyy ja hän syöksyy rehtorin kansliaan.

Voi Pauli-pirulainen, minkä teit! ”Max ja Moritz jauhettiin jyviks, kun eivät tulleet hyviks!” Nyt saadaan taas pussillinen jyviä, yhden häirikön verran katkeria jauhoja, joukossa torajyviä ja hiekkaa.