 |
| Toukkalapset ovat järsineet emopuunsa paljaaksi. Vielä on nälkä. Matka jatkuu nurmikolle. |
Opettajainhuoneessa on hämmentynyt hiljaisuus. Harvinaista! Tiedän, ettei se kauaa kestä. Minulla on kymmenen sekuntia aikaa kadota. En jää odottamaan kommentteja. On löydettävä Pauli. Kun suljen oven perässäni, käynnistyy keskustelu – välittömästi.
Juoksen käytävää niin kuin painajaisessa juostaan. Käytävä on tänään kilometrin mittainen, ehdin ajatella. En pysty tätä lasta kesyttämään – se on nujerrettava. En pääse ongelmiin käsiksi ilman avaimia ja Pauli on ne piilottanut – tai mitään avaimia ei ole. Olen turhaan etsinyt.
Löydän Paulin luokan nurkasta, karttatelineen taakse kätkeytyneenä. Luuranko roikkuu niskanikamistaan telineessä ja poika kykkii rangon pahvivarpailla – ne katkeilevat ja taas tarvitaan teippiä. Poika vapisee, liidunvalkoisilla kasvoilla on kylmää hikeä. Istun lattialle lapsen viereen. Mikä on siirtoni? Keksin vaivatta sata ja yksi tapaa toimia väärin, mutta en ainuttakaan oikeaa. Riisun villatakkini lapsen tutiseville hartioille, kierrän käsivarteni pojan ympärille – kimppu teräviä linnunluita. Poika on jäykkä, mutta ei pure, ei potki.
Kun likistän lujasti, alkaa pojan suusta purkautua ilmeetöntä konekieltä:
- Tahdon, että äiti tappaa… ei isä, vaan äiti, äiti.… en tahdo, että isä tappaa… ei isä… tahdon, että äiti… isä lyö remmillä… sitten henki lähtee.
- Entä äiti?
Poika havahtuu, miettii hetken ja sanoo:
- Kai se ampuu tai jotain silleen.
Pikkupoika potkaisee ja vituttelee. Opettajainhuoneessa aikuiset päivittelevät työnsä vaarallisuutta ja labyrintin toisessa lokerossa lapsi langettaa itselleen kuolemantuomion.
Poika kelaa tapahtunutta, puhuu kuin olisi unessa, hajanaisia katkelmia, irrallisia sanoja, kiristelee hampaantynkiään niin, että vihloo.
- Liskohirviö, se oli liskohirviö, hokee poika.
Mitä hän näki? Muodonmuutoksen, liskokasvoisen opettajan? Hallusinaation? Minulla ei ole psykiatrin kirjaviisautta, mutta osaan kasvaa pieneksi. Muistan miltä pelko haisi, kun olin lapsi, miten se vei tunnon jäsenistä, puudutti sormet ja nousi karvaana makuna suuhun kuin oksennus.
Tämä outo lapsi on kyyryssä jäälohkareen sisällä ja tarkkailee meitä jään lävitse. Rosoinen seinämä vääristää ihmisten kasvot, muuttaa liikkeet uhkaaviksi. Poika palelee ja pelkää.
- Liskohirviö, hokee poika, liskon kaula… se sylkee… haisee.
Pojan kasvoja viiltää kipu. Konekieli pysähtyy. Poika kivettyy. Kesyttäjä ja kesytettävä sylikkäin kylmällä lattialla, kouluyhteisön unohtamina. Sietämättömintä avuttomuus.
Aamutuimaan lapset lauloivat enkelilaulua. Taulun kulmalla on äitelä kuva Maankorvessa-enkelistä ja kahdesta hyvinsyöneestä lapsesta. Valkosiipi hätistelee suojattejaan sortuvalle sillalle. Kuvaa ympäröi kakkupaperisiipisten enkeleiden parvi. Likistän Paulia kainalossani ja tapailen säveltä:
Maan korvessa kulkevi lapso-o-se-en tie. Hänt´ iihana enkeli ko-ti-i-hin vie...
Maankorpea on tässä yhden lapsen tarpeiksi. Voi Sinua Jumala! Jakelet suosikeillesi valkeita varjelijoita. Muille saa kelvata mustat lepakkokummajaiset. Minkälainen risasiipi Paulia saattelee?
Haaranasta pettää ja luurangon käsi irtoaa. Sen nivelsormet takertuvat tukkaani. Säpsähdän ajatuksiani: Olen sotkemassa tähän kitkerään keitokseen kimpaleen taivaallista armottomuutta. Ei käy! On pysyttävä ammattitaitoisen pedagogin roolissa. Jos menen mukaan lapsen hätään, en auta. On ajateltava järjellä, sydäntä vain mausteeksi mukana. Otan välimatkaa, olen tarkkailija.
Tunteet ovat hermosolujen välisiä impulsseja, ei sen kummempaa. Niitä tämä lapsi ei hallitse. Hänen raivonpuuskansa ovat kuin epileptikon kohtauksia. Aivot joutuvat paniikkiin. Normaalisti otsalohkon kuorikerros reagoi suodattimena. Poikapieni on säilynyt hengissä rakentamalla aivoihinsa läpäisemättömän esteen tunteille. Kun tulee ylikuormitus, murtuu pato. Paulilla ei ole urautuneita ratoja purkausten hallitsemiseksi. Pakokauhu johtaa oikosulkuun aivoissa ja poika on valmis tappamaan tai tulemaan tapetuksi.
Minun tehtäväni on muuttaa Paulin otsalohkon panssarilasi säleiköksi, joka päästää lävitseen tunteita. Minun on poltettava lujat juotokset virtapiirien solmukohtiin, syövytettävä käyttäytymiskaavat ihmislapsen tajuntaan. Olen jälleen mukana pojan synkässä lintu-vai-kala –leikissä. Etsin avainta. Ennen kokematonta: Opettaja, joka tarvitsee avaimen! Poika on tottunut, että ovet potkitaan auki.
- Pauli, kukaan ei saa satuttaa sinua, ei isä eikä äiti. Ei kukaan!
- Mutta, mutta …se ta-ta-tarrkkis, poika saa oksennettua sanan kurkustaan.
- Ei ’tarkkista’ tarvitse pelätä. Siellä on mukavaa – luokassa vain kymmenen oppilasta ja opettajalla aikaa auttaa jokaista.
Mielessäni pohdin, miten Pauli voisi kylvää erityisluokkaan koko joukon torajyviä, jotka eivät ota itääkseen meidän luokassamme. Ja vastavuoroisesti, miten paljon pahaa Paulin mieleen vielä mahtuisi. Hän on valmis imemään ahnaasti joka myrkkypisaran.
- En tahdo! parkaisee poika. Tahdon olla tiikeri!
- Hyvä on. Sinä olet tiikerinpentu. Tässä on sinun viidakkokotisi. Minä olen sinun tiikeriemosi, enkä päästä sinua tassuistani. Mutta minun on tiedettävä, milloin sinulla on paha olo. Sinun on puhuttava. Ymmärrätkö? Äsken puhuit. Jos et puhu, en voi sinua auttaa. Kukaan ei voi!
Poika nyökkää. Ensimmäistä kertaa näen Paulin silmissä katseen, kuin salamanvälähdyksen, jonka poika sammuttaa – pelästyi itsekin.
- Sovitaanko, että minä autan sinua ja sinä autat minua auttamaan sinua.
JATKUU!
(Tunsin olevani surkimus. Kasvatustieteen kirjat eivät tulleet avuksi. Olin pattitilanteessa. Miten sinä olisit toiminut?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!