Etsin ammattiauttajista apua. Saan hyssyttelyä eiköhän-se-siitä –tyyliin. Onnistun varaamaan Paulille ajan koulupsykologin testeihin katsotaan-nyt-koska –aikataululla. Saan myös sovittua, että kuudesluokkalaiset vahtivat Paulia välituntisin kukin vuorollaan ja aina pareittain. Tehtävä ei ole kiitollinen. Pauli on ikävystyttävä vahdittava – ei puhu, jurottaa paikoillaan ja ottaa silloin tällöin pakonomaisen juoksupyrähdyksen, joka alkaa tyhjästä ja päättyy ei mihinkään.
Pauli on jähmettynyt jääkimpaleeksi. Eikä jää sula sulattamalla, lapsen pitäisi itse murtaa lohkare. Pitelen häntä hartioista ja tuijotan kasvoja – ilmekään ei värähdä. Silmät ovat huurteessa. Raavin jäätä kynsilläni. Etsin sen pinnasta halkeamaa. Jos halkeaman nimi on luottamus, niin miten sen saavutan? Perheessä on kolme orpoa: äiti, isä ja poika. Eikä heillä ole yhteistä kieltä, on vain yhteinen yksinäisyys.
Lokakuun 10. päivä
Koulua on käyty kohta kaksi kuukautta. On kirjoitustunti, lapset täyttävät ristikoita. Pauli makaa pulpetin suojassa, vain silmät näkyvät. Hän ampuu sormellaan jokaista, joka liikahtaa –vihollisia kaikkialla. Kun käännähdän, tunnen pistoolinpiipun osoittavan ohimoani. Ajatus on epämiellyttävä. Poika painaa liipaisinta ja ampuu. Saa osuman. Luoti tykyttää ohimollani. Koskee.
- Pauli, miksi ammut meitä?
- Mulla on oikeus tappaa jokainen, jonka naama ärsyttää, sanoo poika ja katsoo käärmeen silmin.
Menen Paulin pulpetin luo, tartun pyssyä pitelevään käteen ja tokaisen:
- Ammu vaan, jos se helpottaa. Ei sinun tarvitse pitää opettajastasi, minä kumminkin pidän sinusta. Et voi estää.
Pojan vihailme vaihtuu hämmästyneeksi tuijotukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!