29.11.2017

PAULI - jäinen lapsi, osa 4


Sammakon nuijapäiden lätäkkö


 ***
Sinä keväänä, jolloin täytin seitsemän, oli minulla sammakonpoikasten lastentarha suuressa hillotölkissä. Tölkin kyljessä irvisteli lasiin upotettu ilves, irvisteli ja näytti kieltään ja ojensi tassua kuin kesy koira. Syksyisin äiti säilöi tölkkiin mustaherukan lehtiin käärittyjä kurkkuja – mausteisen etikkaliemen pökerryttävä tuoksu palaa jälleen sieraimiini.
Kerran toin tölkkiin oudon otuksen, lammesta löytämäni. Sillä oli kaarevat pihtileuat. Kun aamulla heräsin, olivat nuijapäät kadonneet – paitsi yksi. Hirviö oli jseivästänyt sen pihteihinsä ja imi siitä elämännestettä imupilleillään. Poikasen väri haalistui, kunnes se oli läpikuultava harso, joka leijaili hengettömänä yhdeksän sisaruksensa parvessa. Akvaarioni oli muuttunut yhdessä yössä hautausmaaksi. Sammakonpoikasten uimavesi ei tuoksahtanut enää lätäköltä. Tölkistä löyhähti mädän mudan lemu.

Olin tutustunut sukeltajan toukkaan. Katsoin hirviötä lapsen aidolla kauhulla. Toukalla oli oikeus elää, mutta ei minun purkissani. Sen oli palattava takaisin liejulätäkköön.
***
Tyhjiin imetty lapsi… vai onko Pauli pikemminkin itse toukka, joka imee läheisistään elinvoiman. Ensiluokkalaiset ovat tarrapalloja: heitän ilmaan ilonkipinän ja se tarttuu, muuttuu nauruksi, nauru kasvattaa itse itseään. Ei tartu jäälapseen nauru.

Otanko riskin, että poika särkyy otteessani? Nyrjähtäneitä lapsia varten ovat psykologit, terapeutit ja erityisopettajien ammattikunta. Heille maksetaan riskinotosta. Roskalapset lakaistaan maton alle pois silmistä, siirretään yhteen läjään. Poikkeavan identiteetti tatuoidaan verinahkaan. Ja kun Roskan murrosikä on kipeimmillään puistellaan matto, pöllytetään rikat yhteiskunnan silmille. Erityisluokalla he ovat oppineet marginaalikansalaisille sopivia taitoja – miten säilyä hengissä laitoskierteessä: vankila, mielisairaala, Pelastusarmeijan yömaja.

Syyskuun 9. päivä

Sytytyslanka kyti kauan eikä panoksen laukeaminen ollut estettävissä ja kuitenkin se yllätti rajuudellaan – niin kuin oksennus yllättää.

Poika on huojentunut. Minä en. Hänen ei enää tarvitse teeskennellä. Tahaton hymy tai tönäisy saa Paulin raivon valtaan, hän hyökkää salakavalasti ja lyö armotta. Hän hyppää uhrinsa selkään takaa päin, kaataa maahan, potkii, kuristaa.

-       Mulla on lupa tappaa jokainen, jonka naama ärsyttää. Mulla on lupa tappaa, ymmärrätkö! hän hokee hampaat kirskuen.

Seuraan pojan jokaista liikettä. Olen hämähäkki, valmiina kaappaamaan tainnuttavaan otteeseeni saaliin, jos se tekee pienimmänkään virheliikkeen.

Koskaan ennen ei mieleeni ole tullut lapsen nujertaminen. Nyt se on varteenotettava vaihtoehto. Jos annan pojan kasvaa vahvaksi, hän käyttää voimaansa pahoinpitelyyn, tappamiseen, harkittuun murhaan. Kun olen eläkkeellä, luen Ilta-Sanomista: ”Nuorukainen häiriköi ostoskeskuksessa ja potki sairaalakuntoon iäkkään naisen”. Saatan itse olla potkittavana. Entä jos lehdessä lukee: ”Mies pahoinpiteli lapsiaan ja ampui päätteeksi vaimonsa seulaksi”. Olen osasyyllinen.




Jokainen pahoinpitelijä, jokainen tappaja on kerran lapsi, tilastollisesti ottaen jyrkän kurin kasvatti. Pauli on menettänyt kuusi vuotta lapsuuttaan – jäljellä seitsemäs, viimeinen tilaisuus muuttua itkeväksi, nauravaksi pikkupojaksi.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!