Riina - sähisevä kekäle, osa 4

Tammikuun 25. päivä

Riina on elänyt puunukkena runsaat kolme kuukautta. Taika tepsi. Tuhma Riina muuttui koko luokan rakkaaksi kauhukakaraksi ja sitten, kuin huomaamatta, kesyksi riiviöksi. Lapsi, jonka leiskuvia tunteita säikyttiin, jonka seuraa kartettiin, on nyt kaikkien hellimä puunukke, villi, mutta vaaraton. Riina kellii onnellisessa olossa kasvot nukenhymyssä. 

Ja omantunnon ääni voimistuu päivä päivältä. Samu-sirkat ovat kohta työttömiä. Viisi ensimmäistä viikkoa lapset käskivät, kielsivät, kiittivät ja Riina totteli kuin vieteriukko. Marraskuun lopulla lapset eivät enää antaneet valmista toimintaohjetta – sovimme niin. He sanoivat vain: ”Riina, käske Riinaa!” Ja Riina joutui etsimään päästään oikeat käskyt. Nyt tyttö pysäyttää itse itsensä pahanteosta. Harmi vain, ettei Riinan omatunto siritä. Ei, se karjuu, kirkuu ja sähisee, miten milloinkin, omistajansa temperamentilla. Loisteputket helisevät, kun Riinan omatunto tuohtuu. 

-       Rakas, kulta, Omatunto, voisitko pitää pienempää meteliä, ehdotan.

-       Pakko karjua, ymmärrätkö. Ei Riina muuten tottele Riinaa, selittää tyttö.

-     No, aikansa tätäkin!

Toivoin omatunto-leikin opettavan tavattomalle lapselle tapoja, en muuta. Vaan kuinkas siinä kävikään? Opettaessaan Riinaa oppivatkin lapset itse viidakkoluokan pelisäännöt opettajan nipottamatta. He kieltävät, käskevät, kun tarve vaatii ja vain silloin. Säännöt venyvät ja paukkuvat kuin purukumi, mutta pitävät.

Ainoa ongelma on, ettei Riina pysy paikoillaan yhtä siunattua hetkeä, vaan vaeltelee päämäärättä. Kokeilen uutta keinoa: Otan kaapista nelimetrisen villalanganpätkän.

-       Katsohan Riina, tämä punainen lanka kertoo oletko kulkemassa hukkateille. Sidon langan toisen pään pulpetin jalkaan ja toisen sinun ranteeseesi. Jos palaat paikallesi eikä lanka katkea, olet taitava. Jos se katkeaa, tehdään solmu. Päivän päätteeksi lasketaan montako solmua langassa on. Kun solmuja on nolla, saat käydä aarrearkulla.

Ajatus on Riinasta ihana. Kukaan muu ei ole narulla sidottu pulpettiinsa, punaisella narulla, mutta hän on! Sopii pikku narsistille.

Aarrearkku , korea kenkälaatikko, on pullollaan houkutuksia: hajukumeja, soivia hyrriä, ilmapalloja, pehmotarroja ja tulitikkurasiaan mahtuvia tiimarileluja. Sieltä saa sitten koukata silmät ummessa, mitä sormiin tarttuu – pistää pinnistelemään niin pirusti. Lahjontaa? Niin on.

Tammikuun 30. päivä

Asperiina on tänään ensi kertaa avulias. Oskari piirtää vihkoonsa kulmikkaita, ryppyisiä kirjaimia. Yleensä kynä kulkee omia reittejään Oskarista välittämättä. Pojalla on diagnosoitu jo päiväkodissa hienomotoriikan häiriöitä. Asperiina seuraa Oskarin tuskaista aherrusta ja kannustaa pikkuvanhalla äänellä:

-       Yritä tosissas. Kantsii opetella. Kato sitte kun osaa, voi kirjottaa kiroviestejä.

Vetäisen tulitukkatyttöni vikkelästi sivummalle.

-       Kertoisitko millaisia ne kiroviestit ovat?

-       Ne on sellasia: ’Vittu mä inhoon sua, SIKA’  ja  ’moi Pirtelöaivo’. ’Persesutikin’ on hyvin sanottu ja ’paskanmarjat’. Yleensä kato vaan pojille, tajuut sä, että sillai, Riina selittää tietäväinen ilme naamallaan.

Helmikuun 6. päivä 

Välitunti on päättynyt, lapset rynnänneet sisälle. Riehakas meteli kaikuu vielä käytävällä. Harpon viimeiset askelmat kierreportaita ja silloin näen: luokan ovensuulla lapsiparvi tuijottaa kattoa, yksi lapsista seisoo avoimen oven päällä, suorana, kädet levällään – Asperiina! Tytön velhonlahjat huomasin jo toisena koulupäivänä, mutta en arvannut, että hänestä on lentoliskoksi.

Miten saadaan lapsi katonrajasta ehjänä alas? Aikaa ei ole hukattavissa. Käytävän viistokatto on oven kohdalla korkealla, mutta korkealla on Riinakin, lapsen hiukset hipovat loisteputkia. Jos putoaa toisten niskaan…? Kertaan oppimaani: Älä käske, älä kiellä – huijaa!

-       Pois tieltä, lapset! Opettaja irrottaa tämän oven ja vie vahtimestarille. Saranat ovat vääntyneet. Riina, tuletko ensin alas?

Kumarrun ja työnnän kämmeneni oven alle.

-       Nyt lasken kolmeen ja sitten ovi kaatuu.

-       Odota vähäsen, kiljaisee Riina.

Tyttö kyykistyy, takertuu sormillaan oven yläreunaan, pudottautuu. Nappaan lasta nilkoista, saan sitten otteen vyötäisiltä. Tutkimme yhdessä saranat. Hyvä etteivät ehtineet vääntyä. Ei tätä ovea tarvitsekaan kantaa vahtimestarille.

Menemme luokkaan. Yritän olla tavallisen oloinen, vaikka sydämeni nyrjähti kauhusta. Oli täpärällä. Tarvitsen aikaa hengähtää. Laitan lapset kirjoittamaan. Asperiinakin sepittää tarinaa ja tuo sen minulle:

-       Huomaat sä? Tolla mimmillä on sama nimi mun kaa, sanoo tyttö ja painaa peukalolla suurin koukerokirjaimin riipustettua RIINAA.

             OLIPA KERRAN PIENI TYTTÖ JOKA OLI AINA VIHAINEN JA ÄRSY

             TYTTÖN NIMI OLI RIINA MUTTA TÄTÄ KUTSUTIIN NIMELÄ RÄÄKY MIMMI

             TYTTÖN VANHEMMATKIN PELKÄSIVÄT SITÄ

             HÄN PURI OPETAJAA.

-       On se hyvä, ettet sinä ole Rääky-Mimmi, vaan pikku Riina, sanon ja pörrötän Asperiinani aniliinin punaista tukkaa. Saan palkaksi makean hymyn.

Helmikuun 15. päivä

Näsäviisas pikkuneiti, naapuriluokan kasvatti, käy kantelemassa. Riina on haukkunut häntä rumilla sanoilla. Otan Turkinpippurini puhutteluun. Riina irvistelee ja kimittää kuin päästäinen:

-        Se tyyppi, se vitumainen salapaska! Ensin se lupas leikkii mun kaa, jos mä kerron, mitä Jere teki diskossa… sillee niinku juoru, juu sii. Sit se meni kertoon Jerelle. Eikä leikkiny, mut mä saan turpiin.

Kiukun kyyneleet roiskuvat kasvoille. ’Salapaska’, voiko asian selkeämmin ilmaista.

Jatkuu...