Kesytetty Riina, osa 5

Eletään jo huhtikuuta. On tullut aika lopettaa Asperiinan tarina. Jos olisin kirjailija, keksisin uskottavan lopun. Mutta kun en ole! Olen kirjuri ja siksi minun on pitäydyttävä tosiasioissa, vaikka ne tuntuisivat makeilulta. Olen oppinut elämän myötä, että onnellisia loppuja on vain saduissa ja koulumaailmassa, sillä satuolennot ja lapset ovat sukua toisilleen.

Siis: Kuinkas sitten kävikään?

Huhtikuun 9. päivä

Päivä on päättynyt. Selvitän paperikekoa. Kotiviesteihin on vastattava, tiedote ensi viikon tapahtumista suunniteltava. Kuuntelen, miten käytävämelu vähitellen vaimenee, portaikko tyhjenee. Kohta on hiljaista.

Silloin luokkaan palaa Visa-Ville ja ilmoittaa yltiöasialliseen tyyliinsä:

-       Opettaja, sinun olisi viisainta tulla käytävään.

Korrekti äänensävy ei hämää minua. Asia on tärkeä, ehkä ainutkertainen. Visa-Ville jaksaa vielä tähän aikaan päivästä tarkkailla hoopompiaan. Nousen ripeästi, vaikka ristiselkää jomottaa. Kun olen ovella, näen Asperiinan istumassa lattialla ja kuulen, miten Tuuli ja Pilvi supattavat tälle tohkeissaan, selittävät jotain, kyykyllään hekin.

Vaatenaulakko on tyhjä, vain unohtunut lippis nuokkuu koukussa. Kengät juosseet pois lasten kintuissa, hiekanmurut jääneet muistuttamaan äskeisestä melskeestä.

Olen ryntäämässä selvittämään tätä päivän viimeistä ihmissuhdesotkua, kun Visa-Ville pysäyttää minut kädellään. Tajuan, on maltettava katsella ja kuunnella. Silloin huomaan: Puunukke itkee! Riina istuu lattialla kuin naulakosta pudonnut suojapuku, silmistä vierivät kyyneleet. Hän kuuntelee tyttöjen selitystä:

-       Tänään et voi tulla meille leikkimään, kun äiti on kieltänyt tuomasta kavereita kylään. Mutta huomenna saat leikkiä mun kaa, puhelee Tuuli muumimamman äänellä.

-       Ja mun, Pilvi henkäisee.

Kaiken järjen mukaan Asperiinan pitäisi potkia lattiaa, kirkua ja huutaa, kyynelten pitäisi suihkuta kuin vesipistoolilla ammuttuina. Tämä ei ole Asperiina!

Hiivin varoen Riinan luo, pelkään taian särkyvän, otan syliin ja kerron, miten iloinen olen, kun näen hänen itkevän.

-       Opettaja,  mulla on omituinen olo. Ei kirkumisolo, eikä räyhäolo. Vaan muuta. Onko tämä se pahamieli, se mitä lohdutetaan. Onko?

-       Se, juuri se, ja minä lohdutan sinua. Nyt sinä voit saada oikeita ystäviä, etkä vain leikkikavereita. Nyt kun tiedät, mitä on mielipaha.

-       Riina ei enää kelpaa nukeks, töksäyttää Tuuli.

-       Ei se haittaa, Pilvi hätääntyy, Riina kelpaa kyllä Riinaks.

Autan Riinalle repun selkään, napitan takin, pyyhin kyynelten uurtamat likavanat poskilta ja hoputan kotimatkalle. Pilvi ja Tuuli ryntäävät halaamaan Riinaa sellaisella vauhdilla, että kolmikko kaatuu kumoon ja kierii väkkyränä portaikon kaidetta vasten. Siinä sitten oiotaan helmat ja nykäistään pipot ojennukseen. Kolme onnellista ihmislasta loikkii pitkiksi venähtänein kintuin kierreportaat ja pihalle. 

      

Visa-Ville ja minä katsomme toisiamme – selityksiä ei tarvita. Tänään meistä kummastakin tuntuu, että ymmärrämme pirun hyvin nämä kasvatustieteelliset koukerot.

***

Pajunoksalla pikkulikan uimapuku, viimeisellä uintimatkalla kuivumaan ripustettu. Puoli vuotta siinä virunut. Se väpättää tuulessa kuin karannut vappupallo. Pikkulikat venähtävät talven hyisessä kellarissa kuin perunanidut. Eivät kahta kesää ole pieniä.