Riina - sähisevä kekäle, osa 3

Lokakuun 16. päivä

Tarina karkaa käsistä:

” Olipa kerran pölkky, joka nauroi ja itki kuin lapsi…Vanha puuseppä nimeltään Geppetto oli taitava nukentekijä ja veisti pölkystä pienen puisen pojan. Mutta voi minkälainen poika siitä tuli, ilkeä keppostentekijä, tottelematon, kiittämätön ja laiska lurjus.”

Satu on kieliasultaan vaikeaselkoinen. On kerrottava omin sanoin. Liidunpätkä loihtii taululle puunuken. Nukke alkaa elää. Olen lukenut kotona sadusta viisi sivua. Osaan siis veistää Pinokkion. Nappaan Samu-Sirkan puunuken oppaaksi ihmisten maailmaan. Siihen katkeaa tarina. Lapset vaativat jatkoa, mutta minä en tiedä tuon taivaallista monipolvisen juonen kulkureiteistä.

Äkkiä Pinokkio karkaa käsistä. En saa sitä pidettyä aisoissa. Se paiskoo kirjoja… nyppii luokan pahviluurangon sormet irti, haaranastat jäävät repsottamaan… piirtää tussilla mustia viiruja pehmotiikerin kuonoon… näpsii nallen mahaan reikiä kynsisaksilla… ilkeästi virnuillen se ratkoo nukelta nappisilmät… repii papereita ja pihistää nuppineuloja taulun reunalta tulevien ilkitöiden tarpeiksi. Samu-Sirkka on eteisessä vaatenaulakossa Pinokkion myssyyn takertuneena. Siellä se kiljuu kieltoja, mutta sen sirittävä ääni ei kanna oven läpi. Mitä tehdä?

Pinokkion kolttoset ovat lapsille tuttuja. Ensinnä sen huomaa Mikki. Hän ponnahtaa tuoliltaan pystyyn kuin vieteri ja huutaa:

-       Meidän Riina! Riina on oikeesti nukke? Miks sä et heti kertonut? Miks me ei huomattu?

Kauhistus! Ei sen näin pitänyt mennä. Olin ajatellut saduttaa lapsia päivätolkulla. Ja nyt ilman aasinsiltoja on satu totta.

-       Sillä on nuken tukka ja nuken korvat, huomaa Mari.

-       Miinää oolen nukkee, miinää oolen nukkee, lallattaa Riina ihastuneena ja tanssahtelee kuin marionetti.

Olen keittänyt myrkkyliemen ja hämmentänyt koko luokan keitokseen – lapset menevät kotiin ja kertovat, että Riina on nukke ja että sillä on puhuva hyönteinen tukassa.

-       Ei Riina oikeasti ole nukke, jarruttelen. Mutta pakko myöntää, että jotain yhteistä on Pinokkiolla ja Riinalla. Te olette ihmeen tarkkanäköisiä. Jos nyt maltatte olla hiirenhiljaa niin…

Riina lopettaa pyörimisen – puhutaan hänestä. Tämä tarina kannattaa kuulla.

-       Meillä ihmisillä on ajatuksissamme ääni, joka toruu jos teemme väärin, mutta kehuu, kun toimimme oikein. Sitä kutsutaan omaksitunnoksi. Pinokkio on vain puunukke, eikä nukeilla ole omaatuntoa. Onneksi Samu-Sirkka toimittaa omantunnon virkaa. Riina on tavallinen tyttö, melkein tavallinen, sillä yksi asia Riinasta puuttuu: Hän ei tiedä mikä on väärin, mikä oikein. Hän tietää vain mikä on hänestä itsestään kivaa. Riina tarvitsisi puhuvan heinäsirkan, mutta mistä minä sellaisen hankin, kun sirkkoja on vain kesällä ja puhuvia sirkkoja vain saduissa. Mistä löytyisi Riinalle omatunto?  Löytyisikö täältä luokasta? Ryhtyisikö joku teistä Samuksi?

Varovaisia käsiä nousee. Sitten viittaaminen muuttuu huitomiseksi ja lopulta lapset huutavat innosta yhteen ääneen.

-       Katsopas Riina, Pinokkiolla on yksi vaivainen sirkka, mutta sinulla heinäsirkkaparvi. Kyllä sinun kelpaa!

Riina on haltioissaan. Kaikki nämä ihmispoloiset ovat hänen heinäsirkkojaan, paitsi Pauli. Riina mulkaisee kiukkuisena Paulia, mutta alkaa sitten hymyillä imelintä puunukkehymyään.

Teemme juhlallisen sopimuksen:

Riina lupaa totella Samu-Sirkkojaan. Leikkiä jatketaan kunnes hän oppii erottamaan väärän oikeasta. Kun  Riina toimii väärin, pysäyttää lähin omatunto hänen puuhansa ja antaa napakan käskyn. Riinan on heti toteltava tai leikki loppuu.

Marraskuun 7. päivä

Asperiina on hakenut ruutupaperia ja kirjoittaa jotain hämähäkkikirjaimin, kirjoittaa ja kumittaa, kumittaa ja hankaa peukalolla. Tukka on rätisevän sähköinen, vastapesty, ja silmissä kipinöi ei-saa-häiritä –ilme. Riina on Muumilaakson Hattivatti, ukkosenjohdatin. 

Viimein tyttö on tyytyväinen tekstiin. Hän tuo sen opettajanpöydälle.

      -    Tossa sulle niinku muisto, lirkuttaa lapsi  ja loihtii kasvoilleen velhon harvahampaisen hymyn. Lapussa lukee:

AI-NA  EI  SAA  SI-TÄ  MI-TÄ  TAH-TOO

PAIT-SI  VÄ-KI-SI-LÄ  SAA

Pettymysten sietämiseen on vielä matkaa. Riina jaksaa yhä uskoa, että väkisillä saa.

Tyttö pujottaa kätensä puserontaskuun ja kaivaa esille tahmean, nöyhtäisen irtokarkin, asettelee sitten karamellin käytetyn bussilipun päälle. Siihen se tarttuu kuin pullea turilaan toukka. Lapsi kallistaa päätään:

-       Siitäs saat! Syö!

Ei mikään hetken päähänpisto. Lapsi on painiskellut annanko-vai-syönkö-itse –ajatuksen kimpussa. Karkkiin tarttuneet karvat ja hiekkamurut kertovat, että se on kaivettu monet kerrat taskunpohjalta. Sitä on  nuoleskeltu, muuten siihen ei olisi tarttunut noin paljon nöyhtää. Tunnistan sen pahemman laadun myrkkypommiksi. Ehkä Riina haluaa nähdä ilmeeni, kun tuliset lieskat polttavat kurkkua. Tämä on siis karkki-ja-kepponen –temppu. On oltava pikkuvelhoa mahtavampi.

-       Kiitos Riina, kiltisti tehty. Mutta tässä karamellissa on ällöttävän makea sokerikuori. Saanko pestä siitä liiat makeudet hanan alla?

Sopii Riinalle. Pesen karvat pinnalta ja työnnän karamellin suuhuni.

  

***

Mieleeni muistuvat lapsuuden herkkuhetket: Sota-ajan orvoille lähetettiin Ameriikan paketteja: plastiikkasuikaleita, marmorikuulia ja purukumeja. Niitä purukumeja kierrätettiin suusta suuhun. Rokotusta kurkkumätää, hinkuyskää ja nuhakuumetta vastaan. Minä sain pureskella viimeiseksi, kun olin porukan pienin. Purukumit eivät enää venyneet eivätkä poksahdelleet. Niissä ei ollut makua, mutta näkkileivänmuruja ja karvoja sitäkin enemmän. Kesken leikin ne liiskattiin ikkunalaudalle tai porraskaiteelle odottamaan. Aina välillä minä sain hyvän tahdon eleenä säilyttää niitä suussani sillä aikaa, kun isot tytöt nuoleskelivat kaakaojauhetta kämmeneltään. Sitä jauhetta myytiin pienissä pusseissa Kettusen sekatavarakaupassa.

***

Imeskelen karvakarkkia nautinnollisesti hymyillen. Riinan ilme on muikea: Kohta kuori puhkeaa, opettaja lentää tuolilta naama violettina, kirkuu kimeästi ja repii tukastaan tukkoja. Tyttö katsoa tapittaa hievahtamatta. Nielaisen ja toivon, ettei karkki takerru ruokatorveen, suuri kun on. Jatkan imeskelyä ja hymyilyä.

-       Onpa mehukas. Kiitos, Riina!

Riina on yhtä aikaa hämmästynyt, nolo ja onnellinen. Opettaja ja hän ovat samaa velhokansaa.

Jatkuu...