Riina - sähisevä kekäle, osa 2

Lokakuun 15. päivä 

Katselen murjottavaa Asperiinaa. Kun tyttö on pahalla päällä, ei kenelläkään saa olla hauskaa.

Hilppa kantaa varovasti taiteillen vesilasia pulpettien lomitse. Riina hivuttaa jalkansa eteen. Hilppa kompastuu. Vesi loiskahtaa, kuraväriä lentää kaaressa pulpeteille ja lattialle.

-       Siitäs sait, herneaivo, vitunrotta, kivahtaa Asperiina ja irvistää.

Harminkyyneleet kihahtavat Hilpan silmiin. Lätäköt imaistaan vessapaperitolloihin ja sotkunlotku on hetkessä paperikorissa. Luokasta kuuluu huokaus:

-       Sehän on tuhma!

Tosi on. Tuhma mikä tuhma. Tilanne ei päivittelemällä muuksi muutu. Pikku peto on häkittänyt itsensä joukosta erilleen ja sähisee nyt omatekoisessa satimessa. 

Kertaan mielessäni opettajan ojennuskeinot: huuda, hauku, uhkaa, rankaise! Ei kannata, ei tehoa. Juuri sellaista vastinetta tämä ilkimys odottaa, suorastaan kärttää. Koulun keinot eivät riitä. Tarvitsen lisää valtuuksia ja niitä voi minulle antaa vain Riinan äiti. Jos luokka väsyy ilkimykseen, on peli pelattu. Mikä saisi lapset sietämään Asperiinan oikkuja? Olen ihmeissäni – Asperiinasta puuttuu jotakin oleellista. Mutta mitä? Vanhanaikaista olisi väittää, että tytöltä puuttuu omatunto. Lapsi ilman omatuntoa, sadun Pinokkio.

Löydän koulun kirjastosta toista sataa vuotta vanhan Pinokkio-sadun. Sadussa puunukke on ilkeä egoisti, aina valmis valehtelemaan saavuttaakseen haluamansa. Nukke muuttuu pojaksi vasta opittuaan tuntemaan myötätuntoa.

Onhan näitä pinokkioita ennenkin nähty, mutta harvoin tapaa yhtä puhdaspiirteistä kuin oma Turkinpippurini. Minulle-kaikki-ja-heti on yleinen oireyhtymä myös kolmekymppisissä vanhemmissa.

Kello 15,  juttutuokio

Riinan äiti on kiintynyt tyttönsä syndroomaan, ei raaski luopua rakkaasta taakastaan. Liikuttavaa ja ymmärrettävää! Juuri kun hän on haalinut kaiken tiedon aspergerin oireyhtymästä,

tulee opettaja ja tahtoo sitoa hänen villin, vapaan lapsensa talutusremmiin. Onhan se harmi!

Järkipuhein emme etene. Äiti on pelästytettävä. Kehittelen naisen silmien eteen tulevaisuuden kuvia:

-       Riina on hurmaava kiukkupussi ja toistaiseksi jotenkuten käsiteltävissä, kainaloon kopattavissa. Mutta kolmen vuoden kuluttua vastaava käytös on jo sietämätöntä. Hänet sysätään kaveripiirin ulkopuolelle. Hän muuttuu koulukiusaajasta –kiusatuksi, leimautuu häiriköksi ja päätyy erityisluokalle. Nyt sinä voit lukita hänet lastenkammariin, murrosikäistä eivät lukot pitele. Riina on älykäs ja utelias lapsi. Häntä kiinnostaa kaikki kielletty, viehättää vaarallinen. Jos emme nyt, sinä ja minä, iskosta sääntöjä tytön alitajuntaan, löydät hänet viiden vuoden kuluttua huumejengistä. Aikaa ei ole hukattavissa.

-       En tullut ajatelleeksi, että Riina kasvaa, takeltelee nainen, – että minun lapseni olisi joskus murkkuikäinen.

-       Et millään voi tatuoida tytön otsaan ihmesanaa ’asperger’. Vaikka diagnoosi selittää Riinan kummaa käytöstä, ei se tee siitä hyväksyttävää.  Me emme saa antaa periksi vain siksi, että ongelmalla on neurobiologinen tausta. Päinvastoin! Meidän on puurrettava kahta kauheammin tätä lasta kasvattaessamme. Ja tahdoimme tai emme, on koko luokka mukana, joko jarruna tai aktiivisena vaikuttajana. Sinä saat valita kumpana.

Hämmästyttävää! Hän kuuntelee. Olen törmännyt tähän naiseen iltapäivisin koulun käytävällä ja nähnyt miten hän raivaa tietään läpi lapsijoukon katujyrän huomaavaisuudella. Olen pusertanut kurkustani pari ystävällisen sanaa – pakollisen arsenikkiannoksen itselleni.

-       No miten on? Kääritäänkö hihat – pannaanko toimeksi? Aika vaikeaa on ennustaa oppiiko Riina erottamaan oikean väärästä tunnetasolla. Mutta hän voi oppia sosiaaliset käytöskuviot.  Ja sehän on jo jotain. Sopiiko sinulle, että otetaan Pinokkio-satu avuksi ja koulitaan puunukesta koulutyttö?

Hämmentävä muodonmuutos. Neulanpisto on osunut tämän pullistelevan Härkäsammakon kireään nahkaan. Sammakko kutistuu kuin puhkaistu rantapallo tavallisen oloiseksi keski-ikäiseksi naisihmiseksi. Entä, jos hänkin on pelännyt! Marimekon jakkupuku on tyylikäs asu ja hopeakynnet saavat aikaan huolitellun vaikutelman.

Nainen innostuu ehdotuksestani. Ei joka äidillä ole pinokkiolasta – hänen lapsensa valokeilassa, luokan keskipisteenä!

Jatkuu...