Naula

Aamutuimaan istun kahvikuppi pöydänkulmalla ja rasvaan kippuravarpaitani päiväkuntoon.  Päkiässä on pieni valkoinen pilkku. Tuttu arpi, ollut siinä lapsuudesta lähtien. Toimii muistilappuna. Ilman sitä merkkiä olisin jo unohtanut. Hyvä, että iho muistaa. Olin nelivuotias, siis leikki-ikäinen. Sitten kerran kotipihalla...  

’Kymmenen tikkua laudallaaa’ kailottaa Mutikaisen Maija. Pihalaiset ovat juosseet piiloon kuistille ja syreenipuskien taa. Minä luuraan liiterissä. Minut huolittiin mukaan, mutta Mustia ei, koska Musti on liian hyvä. Hän löytää lapset kaikista piiloista ja lisäksi hän nappaa tikut laudalta ja juoksee tikku suussa ympäri pihaa eikä kukaan saa Mustia kiinni. Mutta minä pääsen mukaan. Eilen ja sitä ennen olin liian pieni, mutta tänään sopiva. Kun on vigarollipastillereita taskussa, on sopiva. Minä kurkin oven saranoiden rakosesta. Maija hyppii hajareisin niin kuin olisi sammakko, tekee syöksyjä, urkkii joka suuntaan ja samalla vahtaa sitä lautaa. Jos kipuan lautapinon yli, pääsen luikahtamaan takaseinän irtoparrun välistä ja yllätän. Maija on selin, ei näe. Kohta minä hyppään tasajalkaa laudanpäähän. ’Kymmenen tikkua lau-dal-ta-aa’ minä kiljaisen ja tikut lentävät kaaressa korkealle. Maija parkaisee, mutta minä olen hyvä. Kyllä sitten huolivat mukaan kirkonrottaan. Pitää vaan kiivetä lautapinon yli. Laudat ovat sikin sokin niin kuin tulitikkupelissä. Ja heiluvat. On katsottava tarkkaan mihin kohtaan astuu. Pinon alla on lahoa lankkua, päällä tuoksuvaa vaaleaa ja tikkuista. Isä on kieltänyt:

- Siellä ei sitten hypitä, nilkka nyrjähtää tai naula raapaisee.

 Ei raapaise, kun on varovainen. Nyt kiipeän, sitten en enää koskaan. Minä pääsen lautapinon harjalle nyrjähtämättä. On hämärää. Hyppään maahan. Maassa onkin laho lankku ja lankussa naula. Naula ei raapaise, tarttuu vaan kenkään. Minä nykäisen lujaa. Naula irtoaa lankusta, mutta ei kengästä. Onneksi irtoaa lankusta, kengästä ei niin väliä – voihan naula kävellä mukana. Jos ei olisi irronnut, pitäisi naula minusta kiinni eikä laskisi irti. Löytäisivät sitten joskus luurankona. Itkisivät, kun ainoa lapsi sillä lailla nääntyi nälkään.

Naula ei irtoa kengästä eikä kenkä jalasta. On mennyt jalasta läpi niin kuin Jeesuksella. Eikä Jeesus silti kuollut vaan elää ikuisesti. Ei yksi naula vaarallinen ole. Vaarallista on, jos naula raapaisee, tulee haava ja veri virtaa. 

Äiti huutaa syömään. Pitää mennä. Naula kengässä voi hyvin syödä lihasoppaa ja pissiä ja piirtää prinsessankuvia. Mutta juoksemista ei voi. Ollaan sitten juoksematta. Hampaatkin voi pestä. Kyllä voi nukkua kenkä jalassa, jos tahtoo.

Mutta yksi paha juttu on. Huomispäivä. Silloin mennään saunaan. Ei äiti huomaa, jos nukkuu kenkä jalassa, kun kenkä on peiton alla. Mutta jos istuu lauteilla, niin huomaa. Äiti ei päästä löylyyn, sanoo äreästi:

- Pois kenkä. Tulee kuraa saunaan ja kenkä kastuu.

Silloin minä sanon, että kenkä on naulattu jalkaan. Sitä äiti ei usko vaan kiskoo. Uskoo vasta kun ei kiskominen auta. Sitten hermostuu, kun en kertonut eilispäivänä.

- Aina pitää kaikki kertoa äidille, se sanoo ja sen leuka väpättää.

Pakko tunnustaa tänäpänä.

Minä menen keittiöön yöpyjamassa, yksi kenkä jalassa. Äiti pesee puurokattilaa ja kysyy:

- Mitä nyt? Tuliko iltapalanälkä?

Ja minä sanon, että tuli. Vaikka ei tullut. Semmoinen on valehtelemista. Äiti tekee voileivän ja laittaa juustoa päälle. Minä en saa nieltyä. Leivänmuruset tarttuu kieleen niin kuin olisi hiekkaa suussa.

Äiti kysyy:

- Mikä nyt on?

Tukka menee märäksi ja korvat kuumiksi ja silmistä pitää räpytellä pölyä pois.

- No kerrohan!

- Kun en osaa riisua tätä kenkää.

- Kyllä osaat, iso tyttö, sanoo äiti höpsistä-äänellä.

- Toisen kengän osaan, mutta…

- Onko nauha mennyt umpisolmuun?

- Ei vaan naula jarruttaa.

- Naula? Mikä ihmeen naula? Näytähän!

Ja äiti alkaa riisua kenkää, eikä onnistu. Katsoo kengän pohjaa. Kenkä ja jalka kengässä putoaa äidin käsistä ja heiluu ilmassa. Äidille tulee äkkiä kamala kiire. Hän hakee pumpulia, laastareita, pirtupullon. Sitten hän koluaa työkalulaatikossa ja puhuu rumia. Äiti ei muista, että minua kuuluu torua eikä työkalupakkia. Hän ottaa syliin, rutistaa lujaa, silittää tukkaa, säälii:

- Kulta pieni, voi kulta pieni! Äiti tietää, että sattuu.

Silloin alkaa sattua. Hurja poltto viiltää jalkaa niin kuin olisi naula jalassa. Ja onkin.

Koskee niin kovasti, että kaduttaa koko kertominen. Kipu ei olisi tullut, jos äiti ei olisi tiennyt. Sekin vähän auttaisi, jos äiti olisi vihainen. Mutta kun ei ole.

Äiti kiskaisee naulan hohtimilla ja riisuu kengän. Jalassa on reikä.

- Noin hentoinen jalka, naula mennyt jalkapöydän läpi ja ruosteessa, sanoo äiti.

Minkä pöydän? minä ihmettelen. Ei pöydän vaan kengän läpi!

Äiti ottaa puhelinluettelon ja plärää sivuja ihan hikisenä. Hän soittaa Eerikille. Eerik tietää kaiken kengistä ja nauloista kerta hän on tohtori. Äiti kaataa pirtua naulanreikään. Kirvelee, mutta minä en vingu, jos vingun, äiti muistaa torua. Äiti pyyhkii pumpulitupolla, puristelee. Hakee sitten kaapista piparkakkupossun käteen. Käärii koko jalkaterän haisevaan kääreeseen. On kuin jalassa olisi märkä sukka ja kantaa nukkumaan. Onkin mukavaa olla reikäjalkainen.

Minulle tulee nukuttava olo ja naurattava olo myös.  Sitten tulee lämmin ja kuuma, sänky alkaa keinua niin kuin laineilla. Kirjat eivät pysy hyllyssä, ne putoilee, mutta ei lattialle asti. Ne kelluu ilmassa ja huoneen seinät liukuu  - lähelle – kauas – ees – taas – ees – taas. Kattolamppu keinahtelee johdon päässä ja laulaa loilottaa. Äidin anopinkielet ikkunalaudalla venyy pitemmiksi, kiemurtelee ja ovi kallistuu ja kaatuu. Ei kaadukaan. Ja minua kikatuttaa. Peitto ei pysy päällä, menee mutkalle. Äidin ääni aaltoilee, törmäilee seinästä seinään ja kumisee ontosti: ’Dyddöhän on hu-hu-malassa’.

Silloin minä hupsahdan uneen.