Sota-ajan lapsi

Näin itsenäisyyspäivänä sallittakoon, että minäkin muistelen, olenhan relikti-ilmiö - sota-ajan lapsi.  

Istun isäni polvella.

Kun kesä 1944 oli kauneimmillaan, tuli määräys lähteä evakkoon. Olimme mökillä Vuoksen suvannossa pienessä Liersaaressa. Myöhästyimme viimeisestä evakkojunasta. Äiti jäi kahden pikkutytön ja vastasyntyneen pojan kanssa Käkisalmen autiolle asemalaiturille. Rintama läheni kuin ukkosen jylinä. 

Onneksi tuli sotilasjuna, näki meidät ja noukki mukaansa. Elisenvaaran asemalla matka pysähtyi. Raiteilla oli hajalle pommitettuna meidän evakkojunamme (Suomen historian tuhoisin siviilipommitus). Minä myöhästyin siitä junasta ja kirjoittelen nyt tätä tarinaa.

Olin jo kolmevuotias ja ymmärsin, että evakkomatkalla pitää itkeä tai ainakin olla surullinen. Mitä surullisempi yritin olla, sitä varmemmin alkoi naurattaa. Laulaminen auttoi suremisessa. Minä lauloin itkurunoja. Kaikki ne alkoivat ”oi Kaljala, oi Kaljala, sä saali ihana”. Mökkisaari oli minun Karjalani, mutta en käsittänyt miksi kaikki muutkin ihmiset surivat sitä, että Ryssä vei meiltä mökin. 

Sota oli kuin myrkkypilvi. Se oli kaikkialla eikä missään. Siitä ei puhuttu ja kaikki sitä ajattelivat. Lapsi ei saanut kysellä ja jos saikin, ei uskaltanut.

Kerran pääsin junamatkalle mummin luo. Istuin ruskean kapsäkin päällä Käkisalmen asemalla. Äiti sanoi Puputin tädille:

-       Kiskot tuo sotapojat rintamalle ja palauttaa loppuun käytetyt lautalaatikoissa kotikonnuille, ja äidin hampaat kirskahtivat kipeästi.

-       Totta sie puhut, tyttörukka. Tikkuisesta raakapuusta on puupalttoot pojille.

Pelästyin ja kysyin:

-       Tullaanko mekin mummilasta takaisin laatikossa? Äidin kasvoille tuli väärä ilme. Hän huokasi, ei vastannut.

Minun isääni ei palautettu laatikkotavarana. Isä käveli kotiin kahdella jalalla. Äiti sanoi mummille, että mies jäi Kannakselle, varjo tuli. Ja sanoi vielä, ettei se mikään ihmettelyn aihe ole. Ei terve ihmismieli kestä järkkymättä juoksuhaudoissa rämpimistä, puolimieli-mielipuoli sitä pitäisi olla, että kestäisi. Meitä mukuloita hän hyssytteli:

-       Isää täytyy ymmärtää!

Mutta minä en ymmärtänyt, vaikka täytyi. Toivoin, että isältä olisi jäänyt jalka sinne juoksuhautaan, tai vaikka silmät, niin kuin Anteron isältä. Jos olisi jäänyt jalka, minä olisin voinut kiivetä sille toiselle polvelle. Äiti hoitaisi sitä tynkäjalkaa ja laittaisi salvaa kipeään paikkaan. Isä silittäisi poskea.

Ylätalon Marketan isä oli palautettu kappaleina. Laatikon kannessa luki: EI SAA AVATA. Sellaiset isät oli sankarivainajia ja niiden valokuvia pidettiin olohuoneessa piirongin päällä. Ne ei riehuneet juovuspäissään. Marketan ei tarvinnut ryömiä seslongin alle. Marketta sanoi, että kyllä onnisti, kun piti pelätä vain äidin luunappeja, eikä äiti edes osunut – paitsi joskus. Meidän isä parkui öisin. Eikä kukaan silloin nukkunut.

Marketta sai Ameriikan paketteja. Niissä oli ihmeellisiä lasikuulia ja erivärisiä plastiikan suikaleita. Kerran tuli postissa prinsessanukke, jolla oli korkkiruuvikiharat ja elävät silmät. Niillä silmillä nukke katseli totisena ja ymmärsi kaiken mitä minä sille puhelin. Marketta sai vielä ihanasti haisevat nahkakengät. Minulla oli mustat kumisaappaat, toisessa saappaassa palkeenkieli. Piti hyppiä lätäköitten läpi yhdellä jalalla. Ei kengillä niin väliä, mutta olisin tahtonut lasikuulan, yksi olisi riittänyt tai kaksi. Kukaan ei voinut niitä minulle antaa, kun minun isä oli seslongilla eikä piirongin päällä. 

Sitten yhtenä aamuna isä nousi seslongilta, meni liiteriin hakkaamaan halkoja ja rupesi taas isäksi.