Isäni kasvatusoppi

Kun olin lapsi, en ymmärtänyt harjoitella suuttumista – tuiki tarpeellinen taito jäi oppimatta.

Syyllinen on isäni. Hän ei torunut, vaikka olisi ollut aihetta. Kun olin pahanteossa, kumartui isä puoleeni ja pitkä kun oli, taittui kuin linkkuveitsi. Isä katsoi minua nenänvarttaan pitkin likinäköisillä silmillään, tarttui sitten itseään niskavilloista ja tukisti. Se sattui. Isä irvisti ja hänen kouraansa rystysten väliin jäi hiustukko. Olin ihmeissäni – kumma mies!

Siihen maailmanaikaan, 40-luvulla, odotettiin vanhemmilta ankaraa kasvatusotetta: ”ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa” –tyyliin. Kerran koetin selittää isälle, että hän oli ymmärtänyt koko jutun väärin: Isät tukistavat lapsiaan, eivät itseään. Isän silmät siirtyivät entistä lähemmäksi nenänvartta, kun hän katsoi minua vakavana ja sanoi:

-       Kuulehan tyttöseni, kyllä niin on, että isä on nyt oikeassa ja sinä väärässä. Vanhempien työtä on kasvattaminen ja lapsen työtä kasvaminen. Siinä on tarpeeksi urakkaa noin pienelle ihmiselle. Vanhempien syytä on, jos lapset ovat tuhmia, sillä he ovat silloin kasvattaneet huonosti.

Koetin olla sen verran kiltti, että isältä lähtisi vain sopivasti hiuksia päästä, sillä paras kohta isässä oli tukka. Se kihartui söpösti korvien takana. Kun näin kaljuja miehiä, minua säälitti. Ajattelin, että niillä sedillä oli lapsina kauhukakaroita.

Kun minun nyt pitäisi suuttua lapselle, nousee isän kasvatusoppi nerokkaassa yksinkertaisuudessaan mieleeni. On lapsia, jotka kärttävät aikuista tulistumaan ja ovat hämillään, kun eivät onnistu. Heidän on opittava muita reittejä tahtonsa perille viemiseksi. Suorin tie on tukittu.