Jesse – Jörö-Jukka / osa 1

  

Opetussuunnitelma tarjoaa lapsuuden tyhjiöpakattuna, pastöroituna tiivisteenä, elävien itiöiden pelossa vaarattomaksi säteilytettynä.

Elokuun 15.  –  ensimmäinen koulupäivä

Siinä he ovat, enkelit ja piruparat ritirinnan. Lapsilaumassa vain yksi riiviö: Jesse. Poika tarkastelee minua ilkein silmin – jalat pulpetin kannella, virnuilee, keikuttaa tuolia lyijykynänpätkä hampaissa ja syljeskelee säleitä lattialle. Jos ärähdän, täyttyy Jörö-Jukan toive. Hän leimautuu sankariksi, joka jo ensimmäisenä päivänä suututti opettajan. Ehei, poikapieni, sitä iloa en sinulle suo. Kerjää vain huomiota. En ole keltanokka. Mutta Jessen jalat on saatava alas ennen kuin toiset älyävät matkia.

-       Jesse, kuivatteletko sukkiasi? Voit viedä ne patterin päälle.

Jesse vetää salamana kinttunsa pöydältä, sujauttaa häkeltyneenä kynän rippeet taskuunsa.

-       Vittu, se ei tajuu, että mä kusetan sitä!

Erävoitto, hyrisen mielessäni ja katselen poikaa: Tyypillinen roskaruokalapsi, yhtä aikaa lihava ja laiha – sipseillä, ranskalaisilla, karkkikaupan limanuljaskoilla ruokittu möhömaha. Kasvojen siroutta korostaa Jörö-Jukan hiuspehko. Tukantupsut pyrkivät väenvängällä eri suuntiin. Pyörteet saavat jakauksen kiertämään kehää päälaella. Tukka on kuin puolukkahillopurkkiin kastettu, hilloa on roiskahtanut myös poskille – ärhäkät kesakot kilpailevat tilasta aamumurojämien kanssa. Raitapaita ja haalistuneet läppähaalarit, väri on tummunut haarojen välistä. Sattuuhan sitä näin aluksi. Vahingon on jäätävä lapsen omaksi salaisuudeksi.

Välitunnilla marssitan poikaporukan tutustumisretkelle koulun kaikuvaan käymälään. Pissitään. Jokainen saa vuorollaan kokeilla raskaan rautaoven avaamista.

 

Elokuun 20. päivä

Jesse on jo kouluun tullessaan kainaloihin asti märkä. Ei siis ole kyse sattumasta eikä lirahduksista. Housut kyllä kuivuvat yön tunteina kankeiksi, mutta pistävä haju jää. Kun ne sitten uuden päivän tullen taas kastuvat, on haju entistä kitkerämpi.

Jututan kouluhoitajaa ja kuulen, ettei lapsesta ole taustatietoja. Minun on saatava jonkinlainen kokonaiskuva Jessen kotioloista. Pyydän lapsia piirtämään kuvan kotiväestään. Syntyy perhepotretteja joka lähtöön. Vain Jesse huokailee, kiemurtelee, pureskelee kuminsa kokkareiksi, keskittyy sitten pätkimään kynää, haroo villinä rehottavaa tukkapehkoaan ja saa sen entistä tolkuttomampaan takkuun. Jos varistaisin krassin siemeniä Jörö-Jukkani päähän, ne itäisivät ja tukka kukkisi parissa viikossa.

Nyt poika ampuu kumikokkareet iloisessa kaaressa pitkin poikin luokkaa, mutta ei saa kunnon osumia. Harmittaa! Viimein paperille piirtyy seitsemän soikeaa kehää. Tyhjiä kehiä, vain yhdessä rusinasilmät ja korvat päälaella. Olen ymmälläni.

-       Jesse, selitä vähän, tämäkö on sinun perheesi?

-       Joo, sanoo poika ja kiemurtelee – tyhjäpäitä kaikki.

Taas konstailua, ajattelen. Alkaa tympiä. Olen juuri kivahtamassa jotain vähemmän ystävällistä, kun poika jatkaa:

-       Kato, ei oo perlhettä. Mutsi lähti, pakkas vaatekaapin, sängyt, maton, tytöt, verlhot, television, rläkäleen  ja sterleot. Jätti pöydän ja kirljahyllyn, tyhjän hyllyn. Niin ja vessanpytyn. Me ei kelvattu mukaan.

-       Ketkä ’me’?

      -     Me pojat: Juuso, Rrlepe ja Jesse jäi. Se sano, että rlypekää ny omissa paskoissa.

-       Kuka tässä kuvassa on äiti?

-       Toi munapää tossa, sanoo poika ja osoittaa suurinta rengasta, ja tossa on Rliikka ja tossa Liisa ja tossa rrläkäle.

-       Räkäle? siis rääpäle?

-       Joo, ja sekin on likka.

-       Tällä yhdellä on kasvot? Sinäkö se olet, Jesse?

-       Ei, mä oon tossa, sanoo poika ja painaa peukalolla yhtä rengasta.

-       Toi on Rrlepe, mun koira, monirrotukoira. Se kusee kynnykselle. Eikä se meitä miehiä haittaa.

Noloa tunnustaa, mutta on helppo samastua Jessen äitiin. Noiden kolmen pojan jättäminen oli kai viimeinen keino säilyttää edes perheen naisväellä ihmisarvoinen elämä.

Lähetän isälle pienen viestin, jossa pyydän häntä piipahtamaan juttusilla joskus koulutuntien päätteeksi.

JATKUU...