Jesse, Jörö-Jukka / osa 7

Jatkoa:

Tammikuun 14. päivä

Flunssa-aalto. Lapset yskivät, köhivät, niiskuttavat, kirnuavat räkää. Minä vetelen vessapaperirullasta suikaleita ja jakelen. Jesse kaivaa nenää silmät puolitangossa, tunkee etusormen sieraimeen koko nenänpätkän pituudelta, kaivaa ja saa kynteensä tarttumaan aimo klintin. Pitäisikö minun viran puolesta tuokin onnen hetki lapselta kieltää?

Puoli vuosisataa sitten olin itse räkänokka. Sain tutustua tämän eritteen elämänkaareen. Elettiin pula-aikaa.

Nuhalla oli muodonmuutokset niin kuin perhosilla. Se alkoi värittömänä purona, jonka juoksua ei pystynyt pidättelemään, vaikka niiskutti. Kadehdin Juntusen Juuson räkäränniä, jota pitkin nuha lorisi ylähuulelle. Siitä sen sai kätevästi nuolaistua. Minulla ei ollut kunnon ränniä ja räkää piti pyyhkiä kämmenellä pitkin poskia. Se kuivui kesiväksi nahaksi, jota revin irti kynsillä.

Muodonmuutoksessa seurasi toukkavaihe. Sitä toukkanuhaa piti ryystää ja nieleskellä. Ja se haisi. Haju tihkui suuhun, kutitti korvissa ja valui silmistä. Koko maailma haisi nuhalta, ja maistui. Kaurapuuro, kalanmaksaöljy ja hernerokka – samaa makua.

Kolmas ja viimeinen vaihe oli paras. Nuha kuivui klinteiksi, jotka takertuivat nenäonkaloihin ja haittasivat hengitystä. Ne piti kaivaa irti. Klintit maistuivat purukumilta, jonka päälle oli ripoteltu pari suolaraetta.

Kun yhden nuhan elinkaari oli päättynyt, alkoi kiertokulku alusta. Mummi päivitteli: SUS-SIUNATKOON- sinua-lapsrukka, jätä jo se nenänkaivuu. Minä ihmettelin miksi mummi tahtoo, että susi siunaa minua. Sudethan syövät lapsia. Muutin ruokarukousta varmuuden vuoksi: ”Siunaa Susi ruokamme, älä ole luonamme. Aamen.”  

Mutta isä ei uhkaillut susilla! Isä nosti minut kuistin kaiteelle ja istui itse penkille voidakseen keskustella kanssani silmästä silmään, suusta suuhun: 

-     Kuulehan tyttöseni, jos nuhan nielee, seikkailevat sen siemenet vatsasta takaisin nenään ja kasvattavat uutta nuhaa. Jos niistät nuhan nenäliinaan, voi joka rutistus olla se viimeinen tippa. 

Aloin heti noudattaa ohjetta. Niistin, niistin ja niistin, räkäisiä nenäliinoja oli taskut pullollaan, mutta nuha siitä vain innostui. Leikkiminen oli mahdotonta, kun koko ajan piti kaivaa taskusta rättiä. Nokka tuli kipeäksi ja punaiseksi, kunnes oli ruvella. Nenä ei kestänyt kosketusta. Sitä ei voinut edes kaivaa.

Yläkerran Marketta sanoi, että hän tuntee yhden tytön, jolla on yhtä pieni nenä kuin minulla. Kerran tyttö söi siskonmakkarasoppaa. Nenä putosi lautaselle ja tyttö nielaisi sen, kun luuli makkaraksi.

Päättelin, että isän ohje sopii vain aikuisille. Heillä on enemmän aikaa hukattavana niistämiseen ja tyhjät kädet nenäliinoja varten ja heillä on nuhakin vain silloin tällöin.

Jesse kaivaa nenää ja kirjoittaa hartaasti. Hän on keskittynyt. Onneksi en voi häiritä luovaa hetkeä.

Aihe on kotitekoinen:

MEILÄ OLI RIKAS PERHE MUTTA NELJÄ LASTA

RIKKA LISA RÄKÄLE JA JESSE

MUTTA NE AINA MÖLYÄ KUI HUTO SAKKI

MEILÄ OLI MYÖS KOIRA JOKA AINA HUKUI (haukkui)

ÄITI RÄKYI JA ISÄ HUSI.

Tätä perheidylliä Jesse siis kaipaa.

Maaliskuun 17. päivä

Sitten joulukuisen kalenterijupakan on Jesse pitänyt pitkät kyntensä erossa toisten tavaroista. Tänään koitti lankeemuksen hetki. Kerran varas, aina varas, ajattelen apeana. Olen lähetellyt postia yläilmoihin: ’Äläkä saata Jesseä kiusaukseen’. Ja viime tunnilla Isä-Meitä katsoi soveliaaksi tarjota kiusausta pahvipalaan painettuna. 

Jussilla on Pokemon -keräilykortteja. Ota niistä tolkkua – joku kuvista on muita arvokkaampi, sitä metsästetään. Jessen hyppysiin tarttui se paras kortti. Jussi oli tapahtumien kulusta täysin tietämätön. Todennäköisesti hän olisi huomannut vajeen vasta kotona, ellei...

Kesken tunnin Jesse nousee paikaltaan ja ryntää luokan eteen.

-       Kuulkaa kaikki, hän huutaa pikkupojan falsetilla.

-       Kuulkaa, minä tunnustan. Otin Jussilta tämän kortin. Se on varkaus. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Enää en varasta. Kuka uskoo? 

Katson lasta kummissani. Tämähän on kuin Pelastusarmeijan kokouksesta. Puuttuu vain halleluja-huudot. Älähän Jesse liioittele, ajattelen. Ei noin rehelliseksi tarvitse langeta, vähempi riittää. Mutta Jesse jatkaa todistamistaan kimakalla äänellä:

Enää en varasta ja tämä on totta. Kuka uskoo?

Lapset tuijottavat hölmistyneinä. Itsevarmuus katoaa Jessen äänestä. Poika on hädissään. Leuka alkaa väpättää: Ei uskota korttivarasta, sinne meni luottamus!

Minä, hidasälyinen, ymmärrän hämmästykseltäni viimeinkin viitata. Käsi toisensa jälkeen nousee luokasta. Hetken kuluttua viittaavat kaikki (paitsi Annica - realisti). Poika huokaisee helpotuksesta, likistää polvilumpiot yhteen ja hyppii kasvot loistaen ovesta ulos ja kuselle.

         -     Halleluja!