osa 2 - 3

Elokuun
23. päivä
Päätän
kehua poikaa aina, jos hän tekee vahingossa jotain oikein. Nyt poika
jököttää lukunurkassa, kourassaan AKU ANKKA, mököttää ja
kääntelee sivuja niin, että ne irtoilevat. Alkaa myyräntyö:
- Jesse,
sinä olet isälle tärkeä, usko lystikses. Isät eivät vain osaa
puhua tykkäämisasioista niin kuin äidit.
- Joo,
mä ymmärrlän, murahtaa poika ja ärrä sorahtaa. Mutsi sano aina
ennen muinoin, että mä oon sen perrskärlpänen. Ja kun mä olin
villi, niin mutsi otti mut pierrupihteihin. Kato tähän jalkojen
väliin. Ei iskät semmosta.
- Niin,
eivät isät osaa, mutta opettajat kyllä osaavat. Odotahan vain, kun
villiinnyt niin otan sinut pierupihteihin. Siinähän pysyt.
Omatunto ei kuulu Jessen varustuksiin. Tänään on kerätty valokuvarahoja. Setelit olen kätkenyt lukkojen taakse, mutta kolikot odottavat laskemista keksipurkissa. Purkki on pöydänkulmalla paperipinojen puristuksessa. Sen nyt arvaa, että purkin lasti kevenee. Annica, vakooja jumalan armosta, näki Jessen avaamassa purkinkantta.
- Ja paskat, toteaa Jesse. En varastanut. Mä vaan kurlkkasin, että onko siellä monta rlahaa. Jesse mulkaisee Annicaa inhoilmeellä ja sihahtaa harvahampaisesta suustaan: Vitun rotta!
- Kiitos Annica havainnostasi!
Annica luikahtaa välitunnille ja Jesse jää.
Poika on kovaksikeitetty voro. Turha luulla, että tunnustaisi. Helpointa olisi laittaa omasta pussista puuttuvat kolikot, mutta se antaisi pojalle väärän viestin. Otan tuiman ilmeen ja alan saarnata... miten varastaminen on väärin… ja ettei kyllä hyvää seuraa jos… tietysti on ikävää pienikin näpistys, joka kolikko, mutta en olisi uskonut, että menet varastamaan ison setelin…
Silloin poika parkaisee:
- En kyllä ottanut semmosta seteliä. Kato vaikka!
Poika ottaa kengän oikeasta jalastaan, riisuu nihkeän sukan ja varisuttaa kourallisen pikku hiluja opettajanpöydän kulmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!