Jatkoa...
Elokuun 22, kello 14.
Kutsuin eilen isää piipahtamaan
joskus juttusille. ’Joskus’ onkin jo tänään. Miehellä on Repe mukanaan,
kurainen, takkuinen Rrlepe – monirotukoiraa joka karva ja nivel. Elukka alkaa
baskervillenkoiran päällä ja päättyy afgaanin kippurahäntään. Otus onnahtelee
takajalkaansa ja puistaa raskasta päätään punkki-korvassa –tyyliin. Jesse
tahtoo pihalle peuhaamaan Repen kanssa. Ja sehän sopii.
Tämäkö huoltaja – kopio
huollettavasta, A-nelosesta tehty
A-kakkonen. Kutistuneet farkut paljastavat sukattomat nilkat ja kaljamahan.
Lippis ei irtoa päästä – hyvä niin. Jos A-kakkosen hiukset vähänkään muistuttaa
A-nelosen kuontaloa, voi tukan pitää kurissa vain liisterillä ja lippiksellä.
Pälyilevä katse täydentää avutonta vaikutelmaa. Ison lapsen uhmakas olemus on
hämmentävä.
Hän tulee nuhdeltavaksi. Ensin
sättii vaimo, sitten sossutädit kaivelevat kiusallisia kotioloista,
päiväkodissa maristaan pojan pöytätavoista
ja neuvolassa jankutetaan ruokavaliota. Tähän tätienergiaan on ynnättävä
vielä naapurinakat. Nyt mies odottaa kuulevansa, ettei poika kelpaa koululle.
Totuuden puhujista ei ole pulaa. Minä alan ladella valheita.
A-kakkonen retkahtaa pulpettiin,
ottaa velton asennon, keikkuu tuolilla aivan kuin A-nelonenkin. Ei katso
silmiin. Mutisee:
-
Kyllä minä poikani tunnen. Sillä on niitä omia
toilauksia.
-
Mainio poika, mainio vekkuli, ennätän. Epäilemättä
vilkas, mutta sehän on vain hyvä. Jessen koulu sujuu niin kuin pitääkin.
Mies nostaa katseensa ja tuijottaa
minua epäuskoisena.
-
Varmaan isänä tiedät viihtyykö Jesse koulussa. Onko
hän kertonut, mitä me täällä oikein
puuhaamme?
-
Ei, ei se kerro. Ei vaikka miten kyselisi. Ei se kertonut päiväkodistakaan.
Mutta kyllä minä niistä metkuista aina sain kuulla.
Ja minä alan kuvailla kaikkea
mukavaa, mitä Jesse on saanut aikaiseksi. Puhuminen on ruutuhyppelyä, jossa
kiellettyjä ruutuja on enemmän kuin sallittuja. Hyppään ristikkoon, taiteilen varpaillani
kunnes keksin uuden sallitun ruudun ja sitten tarkkaan suunnattu hyppy, jalan
vaihto. Stipluja ei saa tulla.
-
Ensimmäinen luokka on lapselle kuin lapselle,
varsinkin poikalapselle, melkoinen urakka – niin paljon uusia asioita. Haastan
sinut siksi tiiviiseen yhteistyöhön. Ei taida olla ihan helppo juttu olla
koululaisen isänä eikä varsinkaan isä-äitinä. Mutta on siitä ennenkin selvitty.
Jessen puheista olen päätellyt, että poika on sinulle tärkeä ja että pidät
hänestä hyvää huolta.
Näen ujon hymyn A-kakkosen kasvoilla. Syötinkö kylliksi
pajunköyttä?
Kun käännän puheen koiriin, pääsee mieheltä huokaus ja sen
myötä tahaton pieraisu. Pakaralihaksetkin ovat olleet varttitunnin kireässä
pinteessä. On tutun turvallista puhua korvapunkeista ja arvailla syytä
ontumiseen.
Unohdun ikkunaan – kuriton, kapinen
kolmikko laskeutuu alas mäkeä toinen toistaan toverillisesti tuuppien ja
näykkien.
Elokuun 23. päivä
Päätän hukuttaa Jessen kiitostulvaan aina, jos hän tekee
vahingossa jotain oikein. Edes Jesse ei jaksa koko päivää ilkeillä. Sitä sattuu
stipluja ja silloin minä isken. Nyt
poika jököttää lukunurkassa, kourassaan AKU ANKKA, mököttää ja kääntelee sivuja
niin, että ne irtoilevat. Alkaa myyräntyö:
-
Jesse,
sinä olet isälle tärkeä, usko lystikses. Isät eivät vain osaa puhua
tykkäämisasioista niin kuin äidit.
-
Joo,
mä ymmärrlän, murahtaa poika ja ärrä sorahtaa. Mutsi sano aina ennen muinoin,
että mä oon sen perrskärlpänen. Ja kun mä olin villi, niin mutsi otti mut pierrupihteihin.
Kato tähän jalkojen väliin. Ei iskät semmosta.
-
Niin,
eivät isät osaa, mutta opettajat kyllä osaavat. Odotahan vain, kun villiinnyt
niin otan sinut pierupihteihin. Siinähän pysyt.
Jatkuu ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!