Jesse, Jörö-Jukka / osa 2

Jatkoa...

Elokuun 22, kello 14.

Kutsuin eilen isää piipahtamaan joskus juttusille. ’Joskus’ onkin jo tänään. Miehellä on Repe mukanaan, kurainen, takkuinen Rrlepe – monirotukoiraa joka karva ja nivel. Elukka alkaa baskervillenkoiran päällä ja päättyy afgaanin kippurahäntään. Otus onnahtelee takajalkaansa ja puistaa raskasta päätään punkki-korvassa –tyyliin. Jesse tahtoo pihalle peuhaamaan Repen kanssa. Ja sehän sopii.

Tämäkö huoltaja – kopio huollettavasta,  A-nelosesta tehty A-kakkonen. Kutistuneet farkut paljastavat sukattomat nilkat ja kaljamahan. Lippis ei irtoa päästä – hyvä niin. Jos A-kakkosen hiukset vähänkään muistuttaa A-nelosen kuontaloa, voi tukan pitää kurissa vain liisterillä ja lippiksellä. Pälyilevä katse täydentää avutonta vaikutelmaa. Ison lapsen uhmakas olemus on hämmentävä.

Hän tulee nuhdeltavaksi. Ensin sättii vaimo, sitten sossutädit kaivelevat kiusallisia kotioloista, päiväkodissa maristaan pojan pöytätavoista  ja neuvolassa jankutetaan ruokavaliota. Tähän tätienergiaan on ynnättävä vielä naapurinakat. Nyt mies odottaa kuulevansa, ettei poika kelpaa koululle. Totuuden puhujista ei ole pulaa. Minä alan ladella valheita.

A-kakkonen retkahtaa pulpettiin, ottaa velton asennon, keikkuu tuolilla aivan kuin A-nelonenkin. Ei katso silmiin. Mutisee:

-       Kyllä minä poikani tunnen. Sillä on niitä omia toilauksia.

-       Mainio poika, mainio vekkuli, ennätän. Epäilemättä vilkas, mutta sehän on vain hyvä. Jessen koulu sujuu niin kuin pitääkin.

Mies nostaa katseensa ja tuijottaa minua epäuskoisena.

-       Varmaan isänä tiedät viihtyykö Jesse koulussa. Onko hän kertonut, mitä me täällä oikein  puuhaamme?

-       Ei, ei se kerro. Ei vaikka miten kyselisi. Ei se kertonut päiväkodistakaan. Mutta kyllä minä niistä metkuista aina sain kuulla.

Ja minä alan kuvailla kaikkea mukavaa, mitä Jesse on saanut aikaiseksi. Puhuminen on ruutuhyppelyä, jossa kiellettyjä ruutuja on enemmän kuin sallittuja. Hyppään ristikkoon, taiteilen varpaillani kunnes keksin uuden sallitun ruudun ja sitten tarkkaan suunnattu hyppy, jalan vaihto. Stipluja ei saa tulla.

-       Ensimmäinen luokka on lapselle kuin lapselle, varsinkin poikalapselle, melkoinen urakka – niin paljon uusia asioita. Haastan sinut siksi tiiviiseen yhteistyöhön. Ei taida olla ihan helppo juttu olla koululaisen isänä eikä varsinkaan isä-äitinä. Mutta on siitä ennenkin selvitty. Jessen puheista olen päätellyt, että poika on sinulle tärkeä ja että pidät hänestä hyvää huolta.

Näen ujon hymyn A-kakkosen kasvoilla. Syötinkö kylliksi pajunköyttä?

Kun käännän puheen koiriin, pääsee mieheltä huokaus ja sen myötä tahaton pieraisu. Pakaralihaksetkin ovat olleet varttitunnin kireässä pinteessä. On tutun turvallista puhua korvapunkeista ja arvailla syytä ontumiseen.

Unohdun ikkunaan – kuriton, kapinen kolmikko laskeutuu alas mäkeä toinen toistaan toverillisesti tuuppien ja näykkien.

Elokuun 23. päivä

Päätän hukuttaa Jessen kiitostulvaan aina, jos hän tekee vahingossa jotain oikein. Edes Jesse ei jaksa koko päivää ilkeillä. Sitä sattuu stipluja  ja silloin minä isken. Nyt poika jököttää lukunurkassa, kourassaan AKU ANKKA, mököttää ja kääntelee sivuja niin, että ne irtoilevat. Alkaa myyräntyö:

-       Jesse, sinä olet isälle tärkeä, usko lystikses. Isät eivät vain osaa puhua tykkäämisasioista niin kuin äidit.

-       Joo, mä ymmärrlän, murahtaa poika ja ärrä sorahtaa. Mutsi sano aina ennen muinoin, että mä oon sen perrskärlpänen. Ja kun mä olin villi, niin mutsi otti mut pierrupihteihin. Kato tähän jalkojen väliin. Ei iskät semmosta.

-       Niin, eivät isät osaa, mutta opettajat kyllä osaavat. Odotahan vain, kun villiinnyt niin otan sinut pierupihteihin. Siinähän pysyt.

Jatkuu ...