Tänään
en yritä hauskuttaa sinua, lukijani. Kuljetan eteesi pienen rähmäsilmäisen
Lissun. Heitä on kaikkialla, jokaisessa luokassa pari kappaletta. Jos olet
viisas, käännät selkäsi Lissulle ja vaihdat blogia.
Elokuun
20. päivä, koulua käyty viisi päivää, on kotiinlähdön aika
-
Perkele! Tuki turpas tai iskä jättää sut. Juokse sitten perästä, jos
osaat.
Ja Lissu parkuu kahta kamalammin.
Tyttö pelkää puoli päivää, että isä
unohtaa, ei tule hakemaan. Kun palataan ruokalasta kello 10.30, alkaa pelko
hiljaisena vikinänä, muuttuu uikutukseksi kello 11 ja villiintyy ulinaksi
viimeisellä tunnilla.
Mutta tulee
se isä. Miehenjärkäle tunkee ovesta, tarttuu tyttöä ranteesta ja alkaa
riepottaa alas portaita ja koulupihan poikki. Katselen: Kuljettaa parkujaa kuin
kantaisi roskapussia, lujassa otteessa, etteivät jätteet leviä pihalle, mutta
sopivan kaukana, jotta housunpuntit eivät likaannu. Huomaan tarkistavani,
roikkuuko miehen lahkeesta häntä.
Portaita
harppoo toinenkin maskuliini, paksu ja parrakas. Mikin isä, hikisenä, kasvot vauhdista
punaisina, sillä koulun rämisevän kellon soidessa hän oli vasta portilla. Mikki
on uponnut isoon reppuunsa. Hän kaivaa sen kätköistä hajukumia tehdäkseen
vaihtokauppoja Jussin kanssa.
-
Mikki, sun iskäs tuli, kuuluttaa Visa-Ville, joka
vielä tähän aikaan päivästä jaksaa pitää huolta tapahtumien kulusta.
-
Ai kuka, ai missä?
Mikki, kömpii repun uumenista ja ponnahtaa vieterinä pystyyn.
Poika
starttaa, juoksee hetken paikoillaan, hyppää lennossa ja liimautuu miehen
pullealle mahalle kuin tarrapallo kaikki neljä raajaa levällään. Iskä noukkaa
pojan kevyesti tukeviin kouriinsa, kiepsauttaa kuperkeikkaa hartioilleen ja
murahtelee oman lapsen omistamisen onnesta.
Yhdelle
annetaan terävät aivot, tarkat aistit, ketterät koivet ja isäksi nallekarhu.
Toisella lapsella aivokudos on sotkuista hämähäkin seittiä, katse harottaa
saamatta selkeää kuvaa käytävästä ja tämä parkuva koukkupolvi saa saattajakseen
peikon.
Jos minä
voisin päättää, sotkisin edes omistussuhteet: työntäisin Mikin peikonluolaan.
Hän selviäisi varmemmin kovakouraisesta lapsuudesta. Ja nostaisin Lissun nallen
käpäliin.
En ole
Jumala. Isätaivaan tekoset tunnetaan, kansansatukin sen tietää:
Ennen
muinoin oli mies, joka lähti kummin etsintään. Vastaan tuli mies, toivotteli
hyvän päivän ja kysyi:
-
Minne matka?
-
Lähdin kummin etsintään.
-
No, ota minut!
-
Kuka sinä olet?
-
Minä olen Jumala.
-
En ota.
-
Ja miksi et ota?
-
Sinä pidät yhden rikkaana, toisen köyhänä etkä tee kaikille samoin, sen
tähden en ota.
Mies
lähti edelleen astumaan. Vastaan tuli mies, toivotteli hyvän päivän ja kysyi:
-
Minne matka?
-
Lähdin kummin etsintään.
-
No ota minut!
-
Kuka sinä olet?
-
Minä olen Surma.
-
Kyllä otan! Sinä olet totinen mies, tapat köyhän, tapat rikkaan etkä
tee eroa.
(Ihmesatuja WSOY 1978)
Elokuun 21.
päivä, klo 9.
Tänään
Lissukkaa saattaa äiti. Äiti taluttaa tyttöään taakasta jännittyneellä
kauppakassiotteella, puhumatta, katsomatta. Tytön jalat jarruttavat. Hiljainen
ulina säestää kulkua. Tullaan vaatenaulakolle. Äiti kiskoo takin tytön yltä,
tempaisee silmille valuneen myssyn. Myssyn alta paljastuu kampaamaton
höytyvätukka, niskassa unitakkuja, tukistettaessa syntyy samanlaisia – vain
saksilla selvitettäviä.
-
Tommonen se on ollu alunperin, sanoo äiti alistuneella
äänellä ja tuhahtelee.
Tommonen
toljottaa käytävällä silmälasit rähmässä, pikkurilli ja nimetön suussa, sylki
valuu puseronhihaan. Rillit keikkuvat vuoroin kummallakin poskella.
Nenännykeröstä ei ole niiden pitelijäksi – onneksi on sentään hörökorvat.
Linssit suurentavat – eikä se ole ulkonäön kannalta eduksi, sillä Lissun vasen
silmä käyttäytyy kuin marmorikuula, ei viitsi olla yhteistyössä oikean kanssa.
Toisaalta väliäkö sillä – lasit ovat niin likaiset, ettei niiden läpi näkisi,
vaikka katselisi.
Seitsemän
vuotta sitten lähtivät Peikko ja tämä Nainen hakemaan Kätilöopistolta Pikku
Prinsessaa. Unelma ja todellisuus pahasti eriparia. Pue nyt sitten Tommonen
Stokkalta ostettuun pitsikolttuun! Isälle olisi riittänyt tavallinen tyttö,
sellainen, että sitä olisi kehdannut esitellä naapureille ’meidän likkana’.
Mutta tuli Tommonen.
Lapsi kuin
pölypallo – koinsyömä on äitikin: ohut tukka, korpinmusta, juurikasvu jäkälää,
kotona värjätty halpaversio, kasvot atooppisen ihottuman läikittämät. Hyvin
pieni ja hento, päällä vielä pienempi kainaloista kiristävä sadetakki. Nainen
vetää suutaan hämilliseen hymyyn, hymyilee saapasrivistölle.
Mitä
ihmettä minä teen? Kun en muuta keksi, alan osana opetusta halata lasta joka
käänteessä. Se on hänelle uusi kokemus eikä tunnu mukavalta meistä
kummastakaan. Syliin kaapattaessa tyttö on kuin risukimppu, rimpuileva
risukimppu. Terävät kyynärpäät tökkivät ja kasvot murjottavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!