Lissu - rimpuileva risukimppu osa 1

Tänään en yritä hauskuttaa sinua, lukijani. Kuljetan eteesi pienen rähmäsilmäisen Lissun. Heitä on kaikkialla, jokaisessa luokassa pari kappaletta. Jos olet viisas, käännät selkäsi Lissulle ja vaihdat blogia.

Elokuun 20. päivä, koulua käyty viisi päivää, on kotiinlähdön aika

-       Perkele! Tuki turpas tai iskä jättää sut. Juokse sitten perästä, jos osaat.

Ja Lissu parkuu kahta kamalammin.

Tyttö pelkää puoli päivää, että isä unohtaa, ei tule hakemaan. Kun palataan ruokalasta kello 10.30, alkaa pelko hiljaisena vikinänä, muuttuu uikutukseksi kello 11 ja villiintyy ulinaksi viimeisellä tunnilla.

Mutta tulee se isä. Miehenjärkäle tunkee ovesta, tarttuu tyttöä ranteesta ja alkaa riepottaa alas portaita ja koulupihan poikki. Katselen: Kuljettaa parkujaa kuin kantaisi roskapussia, lujassa otteessa, etteivät jätteet leviä pihalle, mutta sopivan kaukana, jotta housunpuntit eivät likaannu. Huomaan tarkistavani, roikkuuko miehen lahkeesta häntä.

Portaita harppoo toinenkin maskuliini, paksu ja parrakas.  Mikin isä, hikisenä, kasvot vauhdista punaisina, sillä koulun rämisevän kellon soidessa hän oli vasta portilla. Mikki on uponnut isoon reppuunsa. Hän kaivaa sen kätköistä hajukumia tehdäkseen vaihtokauppoja Jussin kanssa.

-       Mikki, sun iskäs tuli, kuuluttaa Visa-Ville, joka vielä tähän aikaan päivästä jaksaa pitää huolta tapahtumien kulusta.  

-       Ai kuka, ai missä?  Mikki, kömpii repun uumenista ja ponnahtaa vieterinä pystyyn.

Poika starttaa, juoksee hetken paikoillaan, hyppää lennossa ja liimautuu miehen pullealle mahalle kuin tarrapallo kaikki neljä raajaa levällään. Iskä noukkaa pojan kevyesti tukeviin kouriinsa, kiepsauttaa kuperkeikkaa hartioilleen ja murahtelee oman lapsen omistamisen onnesta.

Yhdelle annetaan terävät aivot, tarkat aistit, ketterät koivet ja isäksi nallekarhu. Toisella lapsella aivokudos on sotkuista hämähäkin seittiä, katse harottaa saamatta selkeää kuvaa käytävästä ja tämä parkuva koukkupolvi saa saattajakseen peikon.

Jos minä voisin päättää, sotkisin edes omistussuhteet: työntäisin Mikin peikonluolaan. Hän selviäisi varmemmin kovakouraisesta lapsuudesta. Ja nostaisin Lissun nallen käpäliin.

En ole Jumala. Isätaivaan tekoset tunnetaan, kansansatukin sen tietää:

 

Ennen muinoin oli mies, joka lähti kummin etsintään. Vastaan tuli mies, toivotteli hyvän päivän ja kysyi:

-       Minne matka?

-       Lähdin kummin etsintään.

-       No, ota minut!

-       Kuka sinä olet? 

-       Minä olen Jumala.

-       En ota.

-       Ja miksi et ota?

-       Sinä pidät yhden rikkaana, toisen köyhänä etkä tee kaikille samoin, sen tähden en ota.

Mies lähti edelleen astumaan. Vastaan tuli mies, toivotteli hyvän päivän ja kysyi:

-       Minne matka?

-       Lähdin kummin etsintään.

-       No ota minut!

-       Kuka sinä olet?

-       Minä olen Surma.

-       Kyllä otan! Sinä olet totinen mies, tapat köyhän, tapat rikkaan etkä tee eroa.

(Ihmesatuja WSOY 1978)

 

Elokuun 21. päivä, klo 9.

Tänään Lissukkaa saattaa äiti. Äiti taluttaa tyttöään taakasta jännittyneellä kauppakassiotteella, puhumatta, katsomatta. Tytön jalat jarruttavat. Hiljainen ulina säestää kulkua. Tullaan vaatenaulakolle. Äiti kiskoo takin tytön yltä, tempaisee silmille valuneen myssyn. Myssyn alta paljastuu kampaamaton höytyvätukka, niskassa unitakkuja, tukistettaessa syntyy samanlaisia – vain saksilla selvitettäviä.

-       Tommonen se on ollu alunperin, sanoo äiti alistuneella äänellä ja tuhahtelee.

Tommonen toljottaa käytävällä silmälasit rähmässä, pikkurilli ja nimetön suussa, sylki valuu puseronhihaan. Rillit keikkuvat vuoroin kummallakin poskella. Nenännykeröstä ei ole niiden pitelijäksi – onneksi on sentään hörökorvat. Linssit suurentavat – eikä se ole ulkonäön kannalta eduksi, sillä Lissun vasen silmä käyttäytyy kuin marmorikuula, ei viitsi olla yhteistyössä oikean kanssa. Toisaalta väliäkö sillä – lasit ovat niin likaiset, ettei niiden läpi näkisi, vaikka katselisi.

Seitsemän vuotta sitten lähtivät Peikko ja tämä Nainen hakemaan Kätilöopistolta Pikku Prinsessaa. Unelma ja todellisuus pahasti eriparia. Pue nyt sitten Tommonen Stokkalta ostettuun pitsikolttuun! Isälle olisi riittänyt tavallinen tyttö, sellainen, että sitä olisi kehdannut esitellä naapureille ’meidän likkana’. Mutta tuli Tommonen. 

Lapsi kuin pölypallo – koinsyömä on äitikin: ohut tukka, korpinmusta, juurikasvu jäkälää, kotona värjätty halpaversio, kasvot atooppisen ihottuman läikittämät. Hyvin pieni ja hento, päällä vielä pienempi kainaloista kiristävä sadetakki. Nainen vetää suutaan hämilliseen hymyyn, hymyilee saapasrivistölle.

Mitä ihmettä minä teen? Kun en muuta keksi, alan osana opetusta halata lasta joka käänteessä. Se on hänelle uusi kokemus eikä tunnu mukavalta meistä kummastakaan. Syliin kaapattaessa tyttö on kuin risukimppu, rimpuileva risukimppu. Terävät kyynärpäät tökkivät ja kasvot murjottavat. 

Jatkuu…