Lissu - rimpuileva risukimppu, osa 2

Jatkoa:

Syyskuun 20. päivä

”Ei osaa”, tokaisee Lissu ja huitaisee kirjan vasemmalla kädellään pulpetilta lattialle – ei oikealla. Oikea käsi on imeskeltävänä. Lissu työntää kolme sormea nieluun rystysiä myöten. Eikä se näytä edes vaikealta. Sormet ovat lutkutuksesta kuihtuneet läpikuultaviksi kuin tikkunekut. Imeskely on vääntänyt yläleuan hampaat kieroon.

Katson lapsen tuittua ilmettä. Keskipäivän värittömässä valossa näyttää tyttö entistäkin pisamaisemmalta. Toisilla on pirteitä peppipisamia. Mutta tällä! Kuin tuulilasiin

liiskaantuneita hyönteisten raatoja – kaikkialla, otsalla, hörökorvissa, eniten ylähuulella. Tekisi mieli kostuttaa rätti ja hinkata pois.   

”Ei osaa” vinkuu tyttö kuin kumilelu ja katoaa turvaan pulpetin suojaan – vain leuka ulottuu näkyville.

-       Osaatpa, kokeillaan! maanittelen ja näytän Lissulle  A-kirjainta. Sanohan mikä tämän kirjaimen nimi on.

Lissu katsoo kauhistuneena kirjainta. Vaihdan kirjaimen I-ksi.

-       Tämä on ainakin jo tuttu. Eikö vain? Tällä alkaa iikkuna, iitikka ja iiisä.

Lissu tuijottaa toisella silmällä iitä, toisella minua ja työntää lisää sormia nieluunsa. Kun pyydän lasta ottamaan sormet suusta ’että kuuluisi ääni’, onnistuu Lissu tunkemaan kätensä rannetta myöten kitaansa. Aikooko tyttö oksentaa? Laihaa rannetta pitkin valuu sylkivana, hiha kastuu ja kirja. Pelottavia ovat kirjaimet.

Vähemmästäkin ymmärrän lopettaa opettamisen. Keskitymme halaamiseen taas seuraavat kaksi viikkoa.

Lokakuun 25. päivä

Tänään, kun olin välituntivalvoja, näin sen.

Puuskatuulet kolistelevat rännejä ja lippikset karkailevat. Lissu lähtee juoksuun polvet koukussa. Mokoma ruippana – jalat kuin kellarissa kasvaneet perunanidut. Äkkiä tuulenpuuska tarttuu tyttöön. Hän levittää kätensä, nojaa tuulta vasten, kompastelee ja törmäilee kuin tuulen riepottama lehti. Olen huutamaisillani:  ’älä hyvä lapsi’, kun kuulen tytön parkaisevan ääni hämmästyksestä käheänä:

-       Lissu lentää, lentää, lentää…!

-       Sinä lensit, minä näin, sanon ja rutistan lujasti.

Talutan Lissun aidanviereen. Siinä on sopiva kiitorata. Törmäysvaara vähenee. Tyttö ojentaa mehupillikäsivartensa lentoon ja sormet harallaan liitää kasvoilla haltioitunut hymy. Kumisaappaat lonksuvat – taas väärässä jalassa.

Kun olin lapsi, hoivasin pesästä pudonnutta variksenpoikaa. Ei sen ensimmäiset lentoharjoitukset tuon kummempia olleet, mutta oppi se ajan kanssa lentämään kotipihan tarpeiksi. Ei niillä taidoilla Suomenlahtea ylitetty.  Ei tarvinnut. Oli parempaakin tekemistä – raakkuminen koivunlatvassa varisparvessa aamutuimaan. 

Jatkuu ...