Jalmari - perintöprinssi, osa 3

Jatkoa:

Lokakuun 4. päivä

Jalmarin isä, Gunnar, ei pysynyt kauaa vapaalla jalalla. Harmi, sillä isän ja pojan välinen kiintymys on liikuttavan luja ja pelkään eron synnyttävän säröjä. Gunnar on mutkattoman mukava, leppoisa mies. Kun puhun ’romaniväestöstä’, hän ehdottaa: ”Sano reilusti mustalainen”. Miehen komeassa olemuksessa ei ole mitään uhkaavaa. Linnatuomiot mätkähtävät vain ammatin kylkiäisinä. Yhteistyömme joutuu siis katkolle. Onneksi on esiäiti Miranda, joka pitää huolta koko suvun jälkikasvusta. Ja hyvin pitääkin. Varaudun lohduttamaan lasta, mutta poika osoittautuu realistiksi. Hän kohauttaa hartioitaan ja toteaa:

-     Minkäs teet! Perheellisen on pakko yrittää. 

On perjantai ja Jalmari on tapansa mukaan ruinaamassa vapaaehtoisia kotiläksyjä. Viikonloppuisin poika pääsee vierailemaan isän luona linnassa. Seikka, jolla sopii leuhkia poikaporukassa. Ei ole jokapojan isät lusimassa, mutta Jalmarin on. Ja linnareissulla tehdään läksyjä.        

 -     Muista sitten, että minun isäni tykkää varsinkin matikasta.

Minulla on kiire ja päätäni jomottaa. Huokaisen ja alan noukkia hajamielisenä ikkunalaudalta sopivia monisteita. Jalmari katsoo kasvojani, huolestuu ja tarjoaa vinkkiä:

-      Vähemmällä pääsisit, jos antaisit isälle ikioman kirjan.

Niin, vähemmällä pääsisimme kumpainenkin. Mutta salat tulisivat jossain vaiheessa julki ja miten minä selittäisin opettajakunnalle, että toimitin ekaluokan laskukirjan yhdelle miehelle vankilaan.

Maaliskuun 19. päivä

Kas kummaa! Jalmari on ilmestynyt kouluun. Poika on ollut kolme päivää teillä tietymättömillä – taas kerran. Ei ole lapsella poissaololappua esitettäväksi. Ja mihin sitä tarvittaisiin, sillä poika kyllä itse huolehtii selonteosta. Eihän tämä käytäntö täysin noudata ohjesääntöä, mutta minkä lapsi sille mahtaa, että hautajaisia juhlitaan kolme päivää peräkanaa ja että kuolleisuus lähipiirissä näyttää melkoiselta. 

Poika nojaa kämmenellään opettajanpöytään kuin ottaisi tukea arkunkannesta, arvokkaasti ja tärkeän näköisenä. Tunnelma on aito – vain seppele puuttuu. Reissussa rypistyneen paidan silkkisatiinihehku korostaa pojan mustien silmien välkettä. Juhlahousut on sentään ehditty vaihtaa kulahtaneisiin farkkuihin. Esiäiti Miranda, lähettää pojan joka aamu kouluun puhtaaksi hinkattuna. Mutta kaikkeen ei hänkään pysty – pojan niskaa kiertää likaraita. Se on asettunut taloksi ja lähtisi vain ihonsiirrolla. Ja mitä väliä! Poika mullittuu kuin marketin peruna ensimmäisen välitunnin leikeissä.

-     Arvaat varmaan missä olin, aloittaa Jalmari keskustelun asiaankuuluvalla hartaudella.

-     No, olisitko ollut hautajaisissa?

-     Sielläpä siellä, Lappeenrannassa. Kyllä on lapselle raskaita nämä hautajaiset, huokaisee Jalmari ääntään värisyttäen. 

-     Kolme päivää surua ja murhetta ja ei kun oikopäätä kouluun, raskasta on!

-     No oliko vainaja kovinkin läheinen?

-     En menisi kehumaan läheiseksi. Ei ollut sukua, isän pelikavereita oli, toteaa poika ja silmät välähtävät merkitsevästi. 

Jalmari tietää jo, että opettajalle pitää asiat vääntää rautalangasta. Pelkät silmäniskut eivät riitä. Opettajat kun ovat niin käsittämättömän tietämättömiä elämän realiteeteista. Niinpä hän jatkaa:

-     Et arvaa miten oli mies tyhmä…

-     No en?

-     Hävisi korttipelissä, eikä maksanut. Voitko kuvitella, ettei maksa pelivelkaa? Se oli Severi-sedän       viimeinen virhe tässä elämässä. Oli harvinaisen tyhmä mies. Niin siinä sitten kävi. 

-     Miten niin kävi? Tuliko väkivaltainen kuolema?

Poika kohottaa merkitsevästi hartioitaan ja virnistää yhteisymmärryksen merkiksi.

-     Sydän petti, sanotaan vaikka, että heikko oli sydän, sinähän ymmärrät, sanoo poika ja hymyilee tuttavallisesti.

Minä en ymmärrä yhtään mitään. Äkkiä tunnen oloni varsin epämukavaksi. Pitäisikö minun tehdä virkavallalle rikosilmoitus mahdollisesta murhasta? Kaivaisivat Severi-vainaan kuopasta ja löytäisivät puukonpiston rintaluiden välistä? Opettajan ilmianto ei taitaisi olla lapsen edun mukaista. Ei! Maatkoon Severi rauhassa. Kuka käski olla tyhmä mies.

-     Minä siellä maahanpanijaisissa sitten lauloin, kun saattoväki hartaasti toivoi.

-     Sehän oli kauniisti tehty. Mitä lauloit?

-     Severin lempilaulun kajautin, toteaa poika hautajaisnuotilla. Voin minä laulaa sen sinullekin. 

-     Laula toki, ole niin kiltti!

Poika suoristaa selkänsä, työntää kätensä syvälle housuntaskuihin, heilauttaa päätään niin, että yönmusta tukka hulmahtaa, puhaltaa viimeisen suortuvan otsaltaan ja heläyttää pikkupojan falsetilla:

-     Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen nyt…

Aika pysähtyy. Hälisevä luokka hiljenee. Lapset jähmettyvät kuuntelemaan. Minut valtaa merkillinen hellyydenpuuska. Tahtoisin likistää mustalaisprinssin syliini, mutta tänään se ei ole soveliasta. 

-     Luonnonlapsi mitä huolinkaan, kun vain vapahana olla saan...

Lapsen kirkasta ääntä eivät seinät kahlitse. Laulu karkaa koulun käytäville, törmäilee kaikuna seinästä seinään, helisyttää loistelamppuja, kipuaa portaita yläkertaan siivoojatädin ihmeeksi.

-     Miksi kierrät, multa kysytään. Sitä en mä tiedä itsekään…

Pojan tummat silmät salamoivat. Niissä on yhtä aikaa lapsen viattomuutta ja poikaporukassa opittua ilkikurisuutta. Ja minulla kutittaa kurkussa. Tahtoisin työntää pojan kouraan kunnon setelin, mutta sekään ei onnistu. Rahaa ei sovi laulamalla kerjätä. Se kuuluu rehellisesti varastaa.

-     Muuttolintu siihen vastatkoon, kiertotähti tiedon antakoon.