Nyt on keskikesä, marraskuun räntälumet ovat ajat sitten sulaneet. Puoli vuotta on kulunut siitä, kun lähetin ensimmäisen osan tarinaa Mustin kuolemasta. Se oli muistikuva lapsuudesta: Siinä minä ja koira makasimme sylityksin äidin kirjavalla peitolla ja odotimme Noutajaa. Koiraan koski, kovasti koski…

Siihen jäi Musti, ressukka, odottamaan. Odotuksesta tuli pitkä – seitsemän kuukautta, sillä minun oma matkani katkesi äkisti. Auto ajoi päälleni ja matka jatkui Malmin sairaalaan. Sitten olen seikkaillut unen ja toden rajamailla.

Nyt lupaan, että tänään päättyy Mustin tarina valkotakkisen lääkärin armopiikkiin.

Mustin kuolema osa 2

Turun tuomiokirkon kello lyö 12, keskipäivän peili ja sää. Ketä kiinnostaa? Äiti sulkee radion. Toyota ajaa pihaan, valkotakkinen täti piikittää ja kurvaa takaisin vastaanotolle. On kiire. Ei ehdi juoda peijaiskahveja, eikä syödä viineriä, vaikka äiti juoksi sitä ostamaan naapurikaupasta.

Musti on poissa.

Sängylle on jäänyt vain kasa luita ja karvoja. Äiti kääri ne vauvanpeitteeseen, minun tilkkupeittooni. Äiti sanoo:

• Ei haittaa. Onhan se moneen kertaan pissitty ja pesty, pesty ja spuglattu, pesussa vanunut, harsittu, kursittu, noukittu virkkuukoukulla karanneita silmukoita. Äidin puhe on taas itkulaulua. Se jatkuu ja jatkuu, ei lopu. Äiti laulaa Mustille. Ei minulle. Minä en ole laulussa mukana. Hyvä peitto se on. Yhä siinä on muisto vauvantuoksusta, yhä se on vaaleanpunainen ja makea kuin Linnanmäen hattara.

Äiti nostaa koiran pärekoppaan. Siinä Musti nyt makaa eteisen lattialla, Musti ja Mustin haju. Haju on koirankarvan tuoksahdusta, hikisen, vettyneen villasukan hajua, mutta ei tuttua, ei sellaista, että turkkia haluaisi rapsuttaa, että siihen tekisi mieli tunkea sormet ja työntää nenän.

• Tyttöseni, se on kivun kitkerää hajua, selittää äiti käheällä äänellä - Enää ei satu… enää koskaan ei satu...

Äidin ääni on takkuinen, yskittää.

• Silloin kerran Musti nukkui ompelukopassa kippurakäppyränä keränä lankakerien seassa, pentu kun oli. Karvaton maha hengitti kuin sammakolla. Musti katseli unia silmät puolitangossa. Äidin rikki mennyt ääni muuttuu taas itkulauluksi: Tuhinasta tiesi, milloin ruokailu oli menossa – etukäpälät lypsivät lankakeriä ja suu massutti. Siinä oli jälleen emo, uniemo. Tuttu kieli pyyhki vauvakoiran kirsusta maitovanan. Äidin itkuääni vaihtuu hyrinäksi. Emo murahteli unettavasti. Pentu kiertyi onnesta käppyräksi. Heräsi äkisti. Pomppasi pystyyn kuin napista painettava lelu, katsoi ympärilleen ihmeissään: Missä emo? Rapsutin korvanjuuresta. Pentu muisti: Ai juu, se oli nyt tätä. Että sellainen koirunen!

• Sama Musti se siinä makaa silmät auki! Silmät kuin maitolasia, lempeä katse on pysähtynyt. Häntä ja pää näkyvät peiton alta ja toinen takajalka. Miten se koira on noin kuluneen näköinen. Häntä huiski vielä eilen, nyt se on pölyinen luuta ja karva elotonta takkua.

Suu on unohtunut raolleen. Pitkä, nuoleva kieli roikkuu velttona suupielestä. Äiti tunkee kielen hampaitten taakse. Ei mahdu!

• Yhtenä myttynä se täytyy työntää, selittää äiti. Meneekö oikeinpäin, tukkiiko kurkun. Mitä väliä, lohduttaa äiti – ei sillä kurkulla haukahdella. Mustin harmaissa partakarvoissa on kovettunutta kuolaa.

• Vetää… tulee vilu… villatakki tai jotain …

Äiti lähtee ja minä käperryn kopan viereen, hypistelen viiksikarvoja, paijaan kylmää korvalehteä. Katson silmiin. Paha juttu! Toinen silmä on apposen auki, toisessa luomi on takertunut puolitankoon, silmä muljahtanut, valkoista näkyvissä. Puhallan pipiä silmää, tartun ripsiin. En löydä katsetta luomiläpykän alta. Ei räpsytä koira silmäänsä.

Äiti seisoo ovenpielessä villatakki käsissään. Äiti näyttää itkettävän pieneltä, yhdessä päivässä kutistuneelta, minun suuri äitini…suree, eikä Musti ole lohduttamassa.

• - Mari, muruseni, ei kopassa ole enää Mustia, siinä on vain Mustin luut ja nahka.

- Ja kynnet, minä lisään.

- Niin kynnet – niitä Musti ei enää tarvitse, enää koirunen ei raavi ovea, eikä kaivele kuoppia takapihalle – enää ei satu.

Äidin ääni on käheä ja puuroinen. Ei se ole äidin entinen ääni.

Nostan koiran jäykkää korvalehteä – eilen se oli silkinpehmeä, nyt kuin kengänpohjasta irronnut nahkaläpykkä ja kuiskuttelen salakieltä koirusen korvakarvoihin. Äiti ei meidän kieltä ymmärrä.

• Sinä opit kävelemään pitämällä koiraa karvoista kiinni. Ja kun muksahdit, oli Mustin pehmeät tassut aina valmiina jarruttamaan, ei tullut kuhmuja. Kyllähän minä Mustia kiittelin ja taputtelin, mutta ymmärsinkö minä, mikä aarre? Ymmärrän vasta tänään, viimeisenä päivänä.

Kapuan keittiön pöydälle, yllän siitä ikkunalaudalle. Vilkutan.

- Nyt Musti lähtee, huudan äidille.

- Tule sitten pian kotiin, Musti! Kotiin, kotiin, kotiin!

Äitikin tulee ikkunaan, näkee kaistaleen taivasta, taivaalla repaleisia pilviä, alkaa puhua omiaan:

- Siellä Musti juosta jolkuttaa taivaantietä, pysähtyy nuuhkaisemaan tuota kultareunaista pilvenhattaraa tuossa noin…ihan kuin ennen lumisella tiellä… tökkii kuonollaan pilvipalleroita, kyykistyy pirauttamaan pissin merkiksi seuraaville. Sitten äiti alkaa bömistä papin äänellä:

- Hyvä koira olet ollut. Jos taivasten valtakunnassa on valttia rakkaus, niin kuin mainostavat, pääset sinä, Musti, livahtamaan portista ensimmäisten joukossa, et joudu jonottamaan, et saa hampaisiisi vuorolippua. Saat tepastella kirsu pystyssä. Sinun ei tarvitse luikahtaa salaa Pietarin haarojen välistä. Ja enää ei satu… ei yhtään satu.

Äiti kantaa Mustin nahan, luut ja hännän pärekopassa ulkovajaan. Vajassa on vilpoista. Äiti peittelee takajalan, ettei tule kylmä. On jo hämärä ja valot syttyvät lähitalojen keittiöissä. Äiti lämmittää pannulla eilisiä lihapullia ja tämän päivän muusia, tahtoo syöttää minua lusikalla niin kuin olisin sairas. On käymättä kaupassa. Kaapista löytyy maitotilkka. Äiti rikkoo siihen munat ja sotkee jauhot. Työntää taikinan uuniin. Olisiko pannukakusta ja mansikkahillosta Mustin peijaisiin.

Kun katulamput syttyvät, istun minä yhä ikkunassa.

- Kultaseni, ei kannata odottaa, ei Musti tule takaisin. Musti on kuollut ja haudataan huomenna puutarhaan. Haudataan heti kun Erkki-setä on kaivanut kuopan.

- Tulee Hän. Hän lupasi tulla.

Ja Musti tuli takaisin, kun kerta lupasi. Ei pettänyt.