Miro -susilapsi, osa 3

Jatkuu!

Niin alkoi kesyttäminen. Kun susi ulvoi, luokan elämä pysähtyi. Totuimme taukoihin. Odotimme niitä. Ulvoessaan Miro oli poissa, jossain kaukana. Hän ei nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut. Ulvonta alkoi kuin epilepsiakohtaus – äkkiarvaamatta. Sitä ei voinut estää, sitä ei voinut kieltää, eikä siitä voinut lasta rangaista. Poika oli painekattila. Ulvahdukset purkivat sisäistä painetta ja estivät lasta räjähtämästä riekaleiksi.

Miro käyttäytyi kuin piesty koira, pelkäsi kosketusta. Piti keksiä kiertotie:

• Kuulehan Miro, sinä jännität hartioita, kun kirjoitat. Jännitys siirtyy niskasta hartioihin, käsivarsiin ja sormiin. Käsialasta tulee kömpelöä. Annahan, kun minä hieron. Se rentouttaa!

Pääsin ensimmäistä kertaa koskettamaan poikaa. Aluksi Miro vääntelehti kiusaantuneena ja nauraa räkätti suu ammollaan niin, että kitarisat loistivat. Päiväkausien sinnikkään harjoittelun tuloksena kiemurtelu väheni, mutta jännitys jäi. Pojan niskanikamat tuntuivat sormissani legopalikoilta. Niitä palikoita minä asettelin uuteen järjestykseen. Vähitellen sain sipaista tukkaa ja hivellä otsaa. Kului kolme viikkoa ja tunsin äänetöntä kehräystä kämmeneni alla. Poika ei enää pelännyt kosketusta.

Sivutuotteena Miron käsiala parani ja luokan muiden lasten tuli kehnommaksi. Viimein Juuso tokaisi:

• Hei Opsku, etkö näe? Mun kirjaimet ei pysy enää riveillä, ne roikkuu. Ne on kuule kamalan rumia. Mulla taitaa olla jäykät hartiat.

Siispä koko luokka tarvitsi rentouttavaa hierontaa. Korvasin aamunavaukset ’pilvilennoilla’. Vaihdoin loisteputkien keinovalon kynttilöiden tuikkeeseen ja laitoin taustamusiikiksi merenaaltojen loisketta. Alkoi unettava lekottelu. Oli lupa torkahtaa. Lapset painoivat päänsä käsien varaan pulpetinkannelle:

• Sulje silmäsi… kuulet meren kohinaa… olet pilvi, lennät pehmeänä utupallerona korkealla aaltojen yläpuolella…

Soljuvat sävelet imaisivat irti maan vetovoimasta, kohottivat yhä korkeammalle, pilvien tasalle. Lapset keinuivat tuulien tuutimina. Minä kiertelin varjona luokassa, silitin Anssin siilitukkaa, rapsutin Maria korvan takaa, hieroin Rikun linnunluisia käsivarsia, sormeilin Viljamin hikisiä niskavilloja, taputtelin Samun hartioita ja paijasin Ellua muuten vain… Levollinen, ohjelmoimaton hetki on nykylapselle harvinaista herkkua. Kun aikaa on kulunut 12 minuuttia, alkavat ensimmäiset nukahdella. Vaimennan musiikin. Olen koskettanut jokaista ainakin kerran, tänään. Kukin vuorollaan on saanut osakseen opettajan jakamatonta huomiota 30 uljasta sekuntia. Tuli aika sammuttaa kynttilät, loisteputket syttyivät säristen … taikuus katosi.

Ennen kesytystä oli Miron tapoihin kuulunut yritys kynsiä luokkatovereiden kasvoja, jos oma tahto ei kiroilulla mennyt perille.

• Selitä, miksi kynsit?

• No, kato pakko, ymmärrätkö?

• En ymmärrä. Mikä pakko?

• No, toi vitun homo ei muuten tajuu.

• Mitä ei tajua?

• No, että mä haluun ton – heti paikalla!

• Minkä ton?

• No, ton hajukumin.

Laitoin pojalle tumput käteen ja kiinnitin ne hakaneuloilla puseron hihoihin. Oikean käden lapanen poistettiin kirjoittamisen ajaksi. Toimivaa!

Aloitimme heti tammikuussa ’isän kotitehtävät’. Elämä kotona oli helvetillistä kaaosta. Kehitimme keinoja karsia kiukunpuuskia. Sitten potan potkimisen Miika-isä oli myötäillyt lapsihirviönsä oikkuja ja pelännyt tämän naurunräkätystä. Pojasta oli kätevää, että hänellä oli hyytelö-isä, harmiton potkittava, ei sattunut varpaisiin.

Otimme käyttöön tarkat päivärutiinit. Joka aamu kello 7.30 syödään puuroannos. Illalla poika saa valita kahdesta vaihtoehdosta (aina vain kahdesta) esim. kaura / riisi, mehukeitto/ voinappi. Illalla otetaan esille seuraavan päivän vaatteet tyyliin: punainen pusero / sininen raitapaita, farkut / haalarit. Ahtaat säännöt olivat epämukavia, mutta kun viikko oli sinnitelty, riitely ja kinaaminen vähenivät merkittävästi.

Oli aika käydä käsiksi ongelman ytimeen: äitiin. Äiti oli vaiettu puheenaihe. Elisan herättäminen kuolleista tuntui Miikasta turhalta – eihän pojalla ollut edes muistikuvia äidistä. Mutta paranemiseen tarvittiin äitiä ja kuollutkin äiti oli äiti. Miikan tehtäväksi tuli kaivaa esiin komeroista kuvia Elisasta ja esineitä, jotka olivat kuuluneet tälle. Se ei ollut yksinkertaista, sillä Miika oli ahtanut jätesäkkiin surun ja raivon puuskassa mitä hyvänsä nurkista löysi Elisalle kuulunutta. Hän oli säkittänyt kaiken mikä edes haisi sille naiselle.

Jotain sentään löytyi ullakon perältä: punaiset linttaan astutut korkokengät, kulahtanut T-paita, puuterirasia ja lohkeilleet lasihelmet. Sitten oli loruiltava yhteisestä elämästä mitä mieleen juolahti, mukavaa ja arkisen epämukavaa:

• Oli maaliskuun kuudestoista päivä, tai pikemminkin yö, kun sinä päätit syntyä. Tuli kiire Naistenklinikalle. Toiset lapset putkahtavat maailmaan pää edellä, mutta sinä et. Synnyit jalat edellä valmiina kirimään karkuun. Niin kova oli vauhti, ettet tahtonut pysyä hoitopöydällä. Ja kätilö sanoi, että tästä pojasta tulee maratoonari. Äitisi oli läkähtyä onnesta, kehui, että olet koko osaston paras parkuja.

• Äiti tanssitti sinua sylissään, törmäili huonekaluihin, löi päänsä lampunkupuun ja hoilasi: ’Puhelin langat laulaa ja taivaalla loistaa kuu’. Kun Elisa oli pikku maistissa, te porasitte kilpaa: ’Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...’

• Olit äidin ikioma ikiliikkuja. Mutta sitten Elisa sairastui, eikä se ollut sinun syytäsi, eikä minun… ei äidinkään… joskus vain käy niin…

Niin alkoi kotikutoinen terapia. Äitikuvatuksen kuvan tarkentumisen tahtiin harvenivat sudenulvahdukset. Vähitellen ne muuttuivat kesykoiran haukahduksiksi.

Toukokuussa lapset kirjoittivat itselleen juhlalliset työtodistukset varustettuna omakuvalla. Näin Miro luonnehti edistymistään koululaisena:

TYÖTODISTUS

Mä oon ihmeissäni tästä koulusta

Opsku on erilainen ja kavereita on.

Ennen mä olin raju ja kirjotin siansaksaa.

Nyt mä oon ihan hulluna matikkaan.

Enää en kiusaa.

Mä osaan olla tavallinen.

Ja mä oon oppinu jo kaiken.

Mulla on hyvä olo.

Mä oon tyytyväinen itteeni.                                                                                                   

Miro

Tarina päättyy tähän.

Jos lapsena ei opi olemaan tavallinen tapaus tavallisten lasten joukossa,

ei se suju kaksikymppisenä sen paremmin.

Ja kakun kääntöpuoli: 

Jos ’normaalit’ lapset eivät opi hyväksymään poikkeavuutta, miten he sitä sietäisivät aikuisina.