Hyvää huomenta lukijani,    
                                                                                                    

Vielä en osaa irrottaa otettani Mirosta – susilapsesta. Valvon yöt ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisinko tällä elämänkokemuksella viisaampi? Vastausta en ole löytänyt. Ehkä sitä ei ole. Ymmärrän, että tärkeintä on voittaa lapsen luottamus. Ja senhän minä jo silloin tiesinkin. Susilapsen kohdalla oli myös isän luottamuksen saavuttaminen välttämätöntä. Koululaitos oli riepotellut lasta surutta paikasta toiseen ja pettänyt sekä pojan että isän orastavat toiveet.

Eihän Miro ollut omalla asteikollani edes ”vaikea tapaus”. Ei - sillä hän antoi minulle kaikki ratkaisun avaimet, huusi ja parkui apua.

Ymmärsin kuitenkin, että ongelmiin olisi ajoissa puututtava tai hänestä tulisi yhteiskunnalle kallis painajainen. Minun vastuullani oli tulisiko Pikku Hukasta susi kaltereiden taakse susien joukkoon vai kesykoira, joka ei nöyristele, ei anna tassua kesyttäjälle vaan säilyttää suden urhean sydämen.

Mutta Pauli oli toista maata. Hän oli ensimmäinen potentiaalinen ”kouluampuja” minun luokallani. Hänen parantamisprosessinsa oli kivulias kokemus meille kummallekin. Toisin kuin Miro, Pauli oli puhumaton, ilmeetön, jäinen lapsi. Kun lapsen hätä on suurin, hän ei huuda – hän muuttuu mykäksi. Nämä mykät lapset tekevät kaikkensa peitelläkseen vammaansa. Kun Pauli puhui, oli viesti pelottava. Kerran poika makasi piilossa pulpetin suojassa ja ampui sormellaan.

Kun kysyin: Pauli, miksi ammut meitä?

Hän vastasi: Mulla on lupa tappaa jokainen, jonka naama ärsyttää. Mulla on lupa tappaa, ymmärrätkö, hän hoki hampaat kirskuen.

Pari päivää myöhemmin Pauli kaatoi lattialle kaverinsa.

Kun kysyin syytä, sanoi lapsi: Mä tahdon nähdä ton kasvot haudan pohjalla. Tahdon potkia hiekkaa sen naaman päälle ja kiviä silmiin, multaa suuhun… mulla on lupa tappaa.

Että sellaisia fantasioita pienellä, poloisella seitsenvuotiaalla lapsella. Minä yritin saada pikaista ammattiapua lapselle ja sain sitä järjestettyä sairaalajakson verran. Lapsen äiti ja minä huokasimme helpotuksesta. Mutta isä sanoi, ettei hänen poikaansa viedä hullujenhuoneeseen. Eikä sitten viety. Minut jätettiin yksin jäälapsen kanssa. Mitään apua ei ollut saatavissa. Minun oli pakko ottaa riski, että poika särkyy ammattitaidottomassa otteessani. En uskonut onnistuvani. Mutta toisin kävi. Lapsi ei särkynyt - hän muuttui itkeväksi, nauravaksi leikkiväksi pikkupojaksi.

Jos et usko ihmeisiin, niin lue Paulin tarina ja alat uskoa sinäkin.  (Pauli – jäinen lapsi, 26.11.2017 osat 1- 14)