Tammikuun 16. päivä
Eilen oli koulupsykologi saanut järjestettyä Paulille parin viikon tarkkailujakson lastenpsykiatrisella osastolla. Pitkän prosessin tulos: Paulia oli testattu koulussa, äidin kanssa neuvoteltu, paperit oli kirjoitettu. Kaikki valmista! Itkua pidättelevä äiti pystyi taas hymyilemään. Taakka oli jaettu. Elämä jatkui piirun verran kevyempänä.
Tänään Paulin isä kieltäytyy allekirjoittamasta papereita. Hänen poikaansa ei lähetetä hullujenhuoneeseen. Isä, joka aiheuttaa lapsen mielen järkkymisen voi estää hoitoyritykset. Ainoa keino ohittaa isän määräysvalta on huostaanotto. Mutta näyttöä siitä, että lapsi todella olisi ’vaaraksi itselleen tai muille’ ei ole. Uhkaukset eivät riitä, lapsen on yritettävä itsemurhaa tai vakavasti vahingoitettava ikätovereitaan. Minä voisin koota ’riittävää näyttöä’. Olisi helppoa! En ryntäisi estämään vaaratilanteita.
Että sellainen isä! Ei ne kaikki isät ennenkään kummoisia olleet. Äitien varassa sitä elettiin ja ihmisiksi kasvettiin. Mutta Pauli ei saa äidistään tukea eikä turvaa.
***
Sota oli kuin myrkkypilvi. Se oli kaikkialla eikä missään. Siitä ei puhuttu ja kaikki sitä ajattelivat. Lapsi ei saanut kysellä ja jos saikin, ei vastattu.
Muistan Käkisalmen aseman ja ruskean kapsäkin. Minä istun sen päällä. Olin äidin kanssa matkalla Elisenvaaraan mummin luo. Äiti sanoi Puputin tädille:
- Kiskot vie sotapojat rintamalle ja palauttaa loppuun käytetyt lautalaatikoissa kotikonnuille, ja äidin hampaat kirskahtivat kipeästi.
- Asjaa sie huostat, tyttörukka. Tikkuisesta raakapuusta on puupalttoot pojille.
Pelästyin ja kysyin:
- Tullaanko mekin mummilasta takaisin laatikossa? Äiti huokasi, ei vastannut.
Minun isääni ei palautettu laatikkotavarana. Isä käveli kotiin kahdella jalalla. Äiti sanoi mummille, että mies jäi Kannakselle, varjo tuli. Ja sanoi vielä, ettei se mikään ihmettelyn aihe ole. Ei terve ihmismieli kestä järkkymättä juoksuhaudoissa rämpimistä, mielipuoli sitä pitäisi olla, että kestää. Meitä mukuloita hän hyssytteli:
- Isää täytyy ymmärtää!
Mutta minä en ymmärtänyt, vaikka täytyi. Toivoin, että isältä olisi jäänyt jalka juoksuhautaan, tai vaikka silmät, niin kuin Anteron isältä. Jos olisi jäänyt jalka, minä olisin voinut kiivetä sille toiselle polvelle. Äiti hoitaisi sitä tynkäjalkaa ja laittaisi salvaa kipeään paikkaan. Isä silittäisi poskea.
Ylätalon Marjatan isä oli palautettu kappaleina. Laatikon kannessa luki: EI SAA AVATA. Sellaiset isät oli sankarivainajia ja niiden valokuvia pidettiin olohuoneessa piirongin päällä. Ne ei riehuneet juovuspäissään. Marjatan ei tarvinnut ryömiä seslongin alle. Marjatta sanoi, että kyllä onnisti, kun piti pelätä vain äidin luunappeja, eikä äiti edes osunut – paitsi joskus. Minun isäni parkui öisin. Eikä kukaan silloin nukkunut.
Marjatta sai Amerikan paketteja. Niissä oli ihmeellisiä lasikuulia ja erivärisiä plastiikan suikaleita. Kerran tuli postissa prinsessanukke, jolla oli korkkiruuvikiharat ja elävät silmät. Niillä silmillä nukke katseli totisena ja ymmärsi kaiken mitä minä sille puhelin. Marjatta sai vielä ihanasti haisevat nahkakengät. Minulla oli mustat kumisaappaat, toisessa saappaassa palkeenkieli. Piti hyppiä lätäköitten läpi yhdellä jalalla. Ei kengillä niin väliä, mutta olisin tahtonut lasikuulan, yksi olisi riittänyt tai kaksi. Kukaan ei voinut niitä minulle antaa, kun minun isä oli seslongilla eikä piirongin päällä.
Sitten yhtenä aamuna isä nousi seslongilta, meni liiteriin hakkaamaan halkoja ja rupesi taas isäksi.
***
JATKUU...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!