Helmikuun 26. päivä
On piirustustunti. Pauli valitsee suurimman paperin. Hänellä on edessään valkoinen A1 arkki. Poika aloittaa arkin yhdestä kulmasta ja piirtää pienen kirjavan kiven, sen viereen toisen ja kolmannen, kymmenennen ja sadannen. Sadaskahdestoista kivi on yhtä suurella täsmällisyydellä piirretty kuin ensimmäinen, kiiltäväksi hiottu. Taidonnäyte!
- Moni ei tätä jaksaisi, mutta minä jaksan, toteaa lapsi.
Kaksi tuntia on kulunut ja paperin pinnasta on somerikon peitossa vasta neljännes. Sairasta!
Viikko sitten tehtävänä oli suunnitella ikioma unelmakoti. Papereille piirtyi hökkeleitä ja luksusasuntoja, oli ruohokattoista tontuntupaa, satulinnaa ja puuhun kyhättyä lautamajaa. Lissu sohi viivoja paperin täydeltä ristiin rastiin. Sotku näytti puusta pudonneelta, hajalle potkitulta variksenpesältä. En malttanut olla kysymättä, mikä siitä tulee.
- Risumaja, kuulutti tyttö ja katseli ihaillen aikaansaannostaan.
Risupesä – totta kai, risupesä variksenpojalleni.
Pauli piirsi kiviseinää tiili tiileltä hartaasti, kuin vanki, joka laskee tiilenpäitä, kun muuta virikettä ei aisteille ole. Pauli piirsi ja piirtäessään hymyili ensimmäistä kertaa. Nauramista hän on harjoitellut puoli vuotta ja se alkaa jo sujua. Nauru ei vielä ole spontaania, mutta ei enää korvia raastavaa räkätystäkään.
Kun Pauli toi valmiin työn, näin paperilla vain tiilimuuria, en ainokaista aukkoa muurissa.
- Eikö sinun kodissasi ole ovea? Entä ikkunoita?
- Ei, sanoi poika ja huokaisi tyytyväisenä. Ei tarvita. Moni ei rakentaisi tiiliskivistä, ei jaksaisi, mutta minä jaksan.
Tänään Pauli piirtää kivikkoa, ei kasvia tai eläintä, vain kiviä. Piirtää ja hymyilee. Hymyä ei ole kohdistettu kenellekään.
En häiritse, en töki häntä töihin. Lukemaan ja laskemaan ehtii oppia myöhemminkin. Vaikeinta on oppia hymyilemään, jos sitä taitoa ei ole imenyt äidinmaidossa. Viimeinkin ymmärrän, mikä tässä lapsessa puistattaa. Se ei olekaan mitään mikä on, vaan mitä ei ole. Ensimmäinen sosiaalinen taito ihmislajilla on hymy. Jo imeväinen vastaa hymyllä katsekontaktiin. Pauli ei löydä katseellaan toista ihmistä. Olen hänelle kappale esinemaailmaa.
Maaliskuun 11. päivä
Tänään Pauli ei enää piirrä kiviä. Nyt hän piirtää ihmisiä, piparkakkumuotti-ihmisiä, samalla vimmalla kuin äsken tiilenpäitä. Hahmoilla on vain ääriviivat, terävät ja tarkat. Kaikilla vyö ja kengännauhat, ei kasvoja. Rinnassa numerot – keskitysleirin persoonattomat vangit. Pauli selittää ylpeänä:
- Tämä tässä on isä numero 13 ja sen vieressä äiti numero 21…
Ja Pauli kertoo:
- Eilen isä vei mut prätkällä jääkiekkomatsiin. Sillä on ase ja asevyö. Se on poliisi.
- Mun äiti leipoo huomenna postonkakkua ja pipareita. Se lupasi.
- Mun isoveli pelaa IFK:ssa. Se on maalivahti, nuorten sarjassa nääs.
- Mun koira on tosi raju. Se vetää multa saappaat jalasta ja riehuu hullun lailla. Se kaataa mut maahan ja nuolee naaman.
Hyvä juttu. Ja paha. Paulin isä ei ole poliisi, vaan tylsä virkamies, paperinkääntäjä valtion virastossa. Hänellä ei ole moottoripyörää ja jos olisikin, ei Pauli kelpaisi kyytiin. Äiti ei leivo, ei jaksa leipoa, voimavaroja riittää vaivoin kaupan makaronilaatikon lämmittämiseen. Pesee sentään poikansa, pesee sairaalloisella vimmalla, hankaa niin, että lapsen ohut iho rohtuu ja hilseilee. Paulilla ei ole veljeä saati koiraa. Paljastanko, että tiedän. Jos sen teen, sulkeutuu ovi peilimaailmaan. Ja toisaalta, tietääkö hän itse valehtelevansa? Mikä on totta? Mielikuvitusperhe saattaa olla totta ja oikea perhe painajaista. Masentunut äiti ja pahoinpitelevä isä on unohdettava, jotta voisi parantua. En tiedä, onko kyse edistymisestä, vai vajoaako lapsi minun käsissäni yhä syvemmälle pahaan uneen.
Kun en muuhun pysty, olen vain läsnä, nyt, eilen, huomenna – olen. Annan lapsen terapoida itse itseään. En selitä tyhjiin hänen fantasiaansa.
JATKUU ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!