Markus - luokkaan teljetty poika, osa 2

Pysähdyn katselemaan Markusta: Siinäpä kaunis lapsi, pähkinän ruskeat silmät, kasvot kuin satukirjojen pikkuprinsseillä. Ja sitten kuulen onton naurun. Mielikuva särkyy. Naurusta voin päätellä prinssini tehneen luvatonta. Lähestyn askeleen, ja lapsi katoaa luokan perälle. Hyppii siellä selkä seinää vasten, viemärirottana, valmiina syöksyihin, pakoon, pakoon.

Koulua on käyty kahdeksan viikkoa, kun kasvatusneuvolasta tiedustellaan tätä lasta. Paperit erityisluokalle odottavat valmiina. Tyypillistä lastensuojelulle. Kukaan ei tiedota opettajalle etukäteen pojan ongelmista. Yhteiskunta varmistaa käsiään hykerrellen lapsen epäonnistumisen. Nyt oli otollinen aika valistaa turhautunutta opettajaa: "Monipuolisiin testeihin perustuva ennuste: epäonnistuminen normaaliluokalla".

Joudun kohtelemaan koulutulokkaita kuin kallisarvoisia lasiesineitä. Koko ajan saan pelätä, että ne särkyvät käsiini. Minulle ei kerrota, onko lapsi kiveä, savea, muovia vai lasia, kestääkö lapsi konepesun. On otettava riski ja kokeiltava. Pelkään. Lapsi, joka houkuttelee kohtelemaan itseään kivenä, on usein sittenkin lasia. Sen huomaa vasta sirpaleista. Rikkoutuneita lapsia ei voi toimittaa kaatopaikalle. 

Mutta tätä lasta en ole valmis luovuttamaan. Markuksen pakoretket ovat harventuneet. Enimmäkseen hän jököttää paikallaan ja tarkkailee luokan muiden lasten puuhia terävällä, pahansuovalla katseellaan. Saan jo koskettaa. Kesyttäminen etenee. Varovasti. Taka-askeliin ei ole varaa.

Jatkuu ...