Jatkoa:
Syyskuun 6. päivä, klo. 12.
Tunti alkaa. Astun keskelle leppoisaa puheensorinaa, tunnelma on kuin ompeluseurassa, vain kutimet puuttuvat. Katselen katrastani. Äkkiä Jalmari loikkaa viereeni ja huutaa kirkkaalla äänellä:
- Heti hiljaa! Katsokaa, opettajalla on asiaa! Opettajaa pitää kuunnella!
Ja lapset totisesti vaikenevat. He tuijottavat suut auki meitä kahta. Jalmari puuttuu jo toisen kerran tänään järein ottein järjestyksenpitoon. Lapsella on perin autoritaarinen käsitys opettajan roolista.
- Kiitos, että tulet avuksi, Jalmari, änkytän, mutta katsos kun… opettajan tehtäviin kuuluu itse pitää huolta luokasta, niin…
- Mutta minähän autan sinua, kun nämä lapset ovat ihan mahdottomia.
- No hyvä! Sovitaanko, että autat pitämään yhtä oppilasta aisoissa ja minä hoidan kaikki muut.
- Yhtä vain? Helppo juttu.
- Ei kovin helppo. Katsos tämä oppilas on aika vilkas, ei pysy omalla paikallaan ja pitää melkoista meteliä.
- Ei huolta opettaja, kyllä minä aina yhden lapsen kuritan. Sano vaan kuka se on.
- No, hänen nimensä on Jalmari. Oletko varma, että pärjäät?
Jalmari tuijottaa epäuskoisena. Taisin olla tahditon. Kadun. Juuri kun avaan suuni peruakseni puheitani, leviää Jalmarin kasvoille valloittava hymy.
- Sovittu ja kättä päälle!
Poika sylkäisee kämmeneensä. Taas käytöskoukero, jota en hallitse. Mutta ei jää aikaa harkintaan, siis minäkin sylkäise. Paiskaamme kättä. Lupaus pitää!
Syyskuun 17. päivä
Koulun kello pärisi jo kymmenen minuuttia sitten. Olen myöhässä, kuraattori piti pihdeissään. Aina sama juttu näin syksyisin: ei löydy yhteistä aikaa, on pakko venyttää välituntia. Mutta mikään ei riitä selitykseksi, jos luokassa odottaa hajotuksen kauhistus. Harpon portaat, pysähdyn luokan oven taakse. Äänetöntä. Enteilee pahaa! Henkäisen. Ovatko lapset ehjinä tai edes luokassa? Kaikki on mahdollista, sillä koulua on käyty vasta kuukausi ja kesytys on tukalasti kesken.
Avaan oven. Kukaan ei huomaa tuloani. Lapset istuvat omilla paikoillaan, yksi ei – Jalmari. Poika kykkii opettajanpöydän takana. Olen kieltänyt totisimmalla äänelläni koskaan kaivelemasta opettajan salaisia laatikoita.
- Niissä kun on lomakkeita… virallista ja tärkeää … entä, jos rypistyy… rehtorikin suuttuu … ja siivoojatäti hermostuu… ties vaikka jotain katoaa… puhumattakaan vahtimestarista, poliisista, joulupukista, nokikolarista ja hammaskeijusta.
Kaksikymmentäneljä silmäparia tarkkailee Jalmarin jokaista liikettä. Jännittävät ehtiikö poika ennen kuin...
Luokallinen pikku voroja: kaksi ilmivarasta, viisi näpistelijää ja yksi ammattivarkaan kruununperijä, Jalmari. Heti kun silmä välttää katoaa kaapeista pikkusälää. Kaikki kelpaa: piipunrassit, sinitarraklöntit, kumilenkit, puuhelmet, liidunpätkät, piparit ja hakaneulat. Vain vessapaperirulla saa olla rauhassa. Ja nyt! Pitkäkyntiset ehtivät kahmia kummasti kymmenessä minuutissa. Moraalitarinat Rehellisistä Reiskoista ja Jumalan kaikkinäkevästä silmästä upposivat ennen kuin häkä lapsiin – vaan eipä enää.
Jalmari jakaa auliisti ammattisalaisuuksia minulle, opettajalleen. Tiedän mistä tavaratalosta kannattaa milloinkin vohkia ja mitä, tunnen nopeimman pakoreitin ja osaan varoa ovelinta hälytintä. Olen kuvitellut kuuluvani Jalmarin sisäpiiriin. Olen pitänyt Jalmaria lapsena, jolla on korkea moraali – joskin valkolaisittain ajatellen hieman erikoinen. Nolottaa tulla petkutetuksi. Tunnen kiukun kihahduksen päässäni.
Pojan välitunnilla mullitetusta hiuspehkosta varisee lokerikkoon ties mitä ötökkää. Tulee siivottavaa. Laatikosto on pullollaan tylsiä lomakkeita, mutta sen kätköistä löytyy myös tarrakuvia ja namupaloja tukiopetuksen tarpeiksi. Ja tietysti tiimarileluja, siltä varalta, että pedagogia pettää ja pitää turvautua lahjontaan. Suljen hiljaa oven takanani. Saranat narahtavat. Lapset huomaavat tuloni – paitsi Jalmari. Poika läprää pitkin, notkein sormin paperinippuja, sutjakkaasti kuin paraskin korttihuijari. On hernekeittopäivä ja Jalmarin sormien välissä on kikkareina kuivettuneen rokan jämiä. Nyt hän syventyy nallekarkkien investointiin. Jännitys on tiheimmillään. Olen hämilläni. Etsin oikeita sanoja. Lapset ehtivät ensin ja kailottavat ähäkutti-äänellä:
- Nyt kyllä Jalmari varastaa! Varastaa se Jalmarikin!
Poika nousee, suoristaa hidastellen itsensä koko pituuteensa, heilauttaa ylpeänä päätään, niin, että silmille valahtaneet suortuvat paljastavat otsan, luo halveksivan katseen luokkaan ja julistaa:
- En minä opettajalta varasta! Minä vain selvitän, MITÄ minä varastaisin, JOS minä varastaisin.
Niinpä niin... onhan ammattitaitoa ylläpidettävä.
Koulun päätyttyä kävelen ostoskeskuksen bulevardilla ja yllätän itseni katselemassa ympärilleni varkaan silmin: mitä varastaisin, jos varastaisin ja miten varastaisin. Kiinnostava kokemus!
Jatkuu ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!