Isäni kasvatusoppi

Kun olin lapsi, en ymmärtänyt harjoitella suuttumista – tuiki tarpeellinen taito jäi oppimatta.

Syyllinen on isäni. Hän ei torunut, vaikka olisi ollut aihetta. Kun olin pahanteossa, kumartui isä puoleeni ja pitkä kun oli, taittui kuin linkkuveitsi. Isä katsoi minua nenänvarttaan pitkin likinäköisillä silmillään, tarttui sitten itseään niskavilloista ja tukisti. Se sattui. Isä irvisti ja hänen kouraansa rystysten väliin jäi hiustukko. Olin ihmeissäni – kumma mies!

Siihen maailmanaikaan, 40-luvulla, odotettiin vanhemmilta ankaraa kasvatusotetta: ”ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa” –tyyliin. Kerran koetin selittää isälle, että hän oli ymmärtänyt koko jutun väärin: Isät tukistavat lapsiaan, eivät itseään. Isän silmät siirtyivät entistä lähemmäksi nenänvartta, kun hän katsoi minua vakavana ja sanoi:

-       Kuulehan tyttöseni, kyllä niin on, että isä on nyt oikeassa ja sinä väärässä. Vanhempien työtä on kasvattaminen ja lapsen työtä kasvaminen. Siinä on tarpeeksi urakkaa noin pienelle ihmiselle. Vanhempien syytä on, jos lapset ovat tuhmia, sillä he ovat silloin kasvattaneet huonosti.

Koetin olla sen verran kiltti, että isältä lähtisi vain sopivasti hiuksia päästä, sillä paras kohta isässä oli tukka. Se kihartui söpösti korvien takana. Kun näin kaljuja miehiä, minua säälitti. Ajattelin, että niillä sedillä oli lapsina kauhukakaroita.

Kun minun nyt pitäisi suuttua lapselle, nousee isän kasvatusoppi nerokkaassa yksinkertaisuudessaan mieleeni. On lapsia, jotka kärttävät aikuista tulistumaan ja ovat hämillään, kun eivät onnistu. Heidän on opittava muita reittejä tahtonsa perille viemiseksi. Suorin tie on tukittu. 

Varis

                   Varis kahlaa ojassa kurahaalareissa

                   jääriitteen alla solisee vesi.

                   Nokian saappaat lonksuvat.

                   Ei ole sukkaa, ei…

                   Nivelrikko käpristää varpaat koukkuun.

                  Vesitippa roikkuu nokassa, ei putoa

                  - syysflunssa

Lissu - rimpuileva risukimppu, osa 5

Toukokuun 23. päivä

Koulupiha. Nurmikko kiertää asfaltin reunaa. Kahdensadan lapsen nappulakengät, lenkkitossut ja kumpparit tallovat nurmennukkaa, johon syksyllä istutettiin neljäsataa kukkasipulia koko koulun voimin. Nouse siinä sitten savikovasta maasta. Hullun hommaa.

Minulla on jalassani sisäkengät, en ehtinyt vaihtaa. Ilkeä tuuli puhaltaa kesätakin lävitse. Lissu tarttuu käteen, katsoo silmiin.

-       Opettaja, tule näkemään kaunista. Onko totta, että me istutettiin noin kaunista? Onko?

Seuraan Lissua. Aidanvieressä, turvassa lasten saappailta, nousee pari surkeaa papukaijatulppaania, lehdet rypyssä, varret koukussa. Olisi ollut parempi pysytellä savikokkareiden alla, ajattelen, mutta sanon:

-       On se totta. Istutettiinhan me juuri ennen lumen tuloa. Koko koulu istutti, sanon ja mutisen itsekseni: neljäsataa sipulia ja nuo kaksi kehtasivat selvitä hengissä.

-       Tämä puska, tämä päivänkakkarapuska, sanoo lapsi haltioissaan ja kyykistyy haistelemaan voikukkamätästä.

Kannatti istuttaa – sittenkin kannatti.

Kello 11.

Lissukka kiikuttaa minulle isoa paperia. Se on kyselylomake, itse tehty ja saman tien myös itse vastattu. Jokainen kysymys on reunustettu heleänvärisillä tussiviivoilla:

TYKÄÄTKÖ SINÄ ELÄIMISTÄ?

MINÄ TYKÄÄN.

TYKÄÄTKÖ SINÄ OPTAJASTA?

MINÄ TYKÄÄN.

TYKÄÄTKÖ SINÄ OPIMISESTA?

MINÄ TYKÄÄN.

TYKÄÄTKÖ SINÄ ITSESTÄ?

MINÄ TYKÄÄN.

Kannatti halata, sittenkin kannatti, ajattelen ja vasen silmäni alkaa vuotaa – oikeassa on kyynelkanava tukossa. Saisi olla molemmissa. Hävettää pyyhkiä silmäkulmaa vessapaperinriekaleella.

Tullakseen hyväksytyksi on pulun oltava valkoinen ja käytettävä nimeä ’kyyhky’, koira tarvitsee sukutaulun ja rekisterinumeron, lapsella on oltava riittävät kouluvalmiudet ja hänen on saavutettava opetussuunnitelman tavoitteet, opettajan on sisäistettävä koulun arvoperusta. Ellei, olemme turhia tahroja, kärpäsen kakkoja, yhteiskunnan muuten niin puhtoisella paperilla.