Mustin kuolema osa1 /

Puun juurella mätiä omenia ja rypistyneitä lehtiä.

- Tyttöseni, talvi on tulossa, sanoo äiti ja huokaisee.

- Huomaatko, Siukku, hämärä kutoo seinille seittiä - koko päivän se kutoo hämäränhyssyä kuin ristilukki.

Sitten äiti katsoo koirusta ja taas huokaa. Musti ontuu. Oikea takajalka on kipeä. Kun siihen koskettaa, koira uikuttaa. Ruoka ei maita, koira yskii.

- Vanha se on, sanoo äiti suru silmissään.

Nyt Musti makaa äidin vuoteella kuin olisi märkä kylpytakki, liikahtamatta, kuono tyynyllä. Minä makaan littuskaisena, samalla sängyllä, liikahtamatta kauan – kauan – Mustin koiranelämän lopun verran. Ei ole kiire, on aikaa, katsomme toisiamme silmästä silmään, Musti ja minä. Odotamme.

- Noutaja tulee Toyota Corollalla heti kun joutaa. Sitten kipu hellittää, enää ei satu, lohduttaa äiti.

Musti hengittää, kun muistaa hengittää, välillä unohtaa – Nukkuuko? Ei nuku. Nappisilmät vahtivat. Kuiskuttelen Mustin korvaan: Oma rakas haisulikoirunen. Musti ei liikahda, ei nosta kuonoa, häntä vain nytkähtää kerran ja pysähtyy.

Äiti istuu sängynreunalle, paijaa Mustin päätä ja alkaa kertoa ennen-muinoin-ajasta. Silloin minua ei vielä ollut ja Musti oli vasta koiravauva. Äiti puhelee Mustille, ei minulle, puhelee juhlallisesti, Markussedän äänellä:

• Muistatko ensimmäisen puistolenkkimme? Sinä olit kuin vieterilelu, intoa täynnä. Kun päästiin puistotien päähän, olit kampittanut jo kymmenkunta kävelijää. Olit karvapallo, josta sojotti piipunrassi… kohta kipu lakkaa, kohta ei satu… Ne jojohypyt olivat tehokkaita, muistatko Musti? Flexinaru vinkui, kun loikit sammakkoa, heittäydyit maahan mahallesi… kestä vielä hetki, koirunen… kohta kipu on ohi… kohta koiran elämä on ohi…

  Äidin puhe alkaa pätkiä, sanat takertuvat hampaisiin, mutta äidin on pakko jatkaa: Nostit peppusi pystyyn ja viuhdoit piipunrassihännälläsi. Et päästänyt ketään ohi, jokaisen oli höpötettävä juuri sinulle. Että sellainen Musti!

Musti nostaa korvanlehteään, katsoo äitiä ja murahtaa: Kerro-lisää! Äiti ymmärtää jatkaa:

    -   Se oli silloin, kauan sitten, ei ole enää. Nyt on jäisille lehdille satanut lunta. Viime yö oli kylmä. Lumi peitti maan repaleisena riepuna. Sinä ynisit ulos aamutuimaan. Muistathan? Vedin huopikkaat jalkaani ja seurasin. Kävelit pystypäin, jäykin jaloin, et kuono maata viistäen, et haistellut jälkiä... Miksi et?... Jätitkö hyvästit elämälle, jonka tunsit ruohonkorren tarkkuudella... Niinkö se oli? Sinä, pihavahti, tarkastit, vielä kerran kotipiirin: halkopinon, koivunkannon, karviaispensaat... ei me itketä, eihän? kohta on kipu poissa… Hiekkalaatikon kohdalla nousit varpaillesi, nuuhkit tuulta. Mitä jäit miettimään? Joit viimeisen vesitilkkasi kukkapurkista, kuistin portaalle unohtuneesta – sadeveden täyttämästä.

Taas äidin puhe pätkii, hän yskähtelee, kampaa kynsillään Mustin häntäkarvoja, sormet ei tartu takkuihin, jatkaa:

- Sitten jalkasi pettivät, enää et noussut. Nostin sinut kynnyksen yli keittiön lattialle. Lumi suli tassuistasi ja Siukun yöpaita kastui, kun siinä köllötitte sylikkäin. Vielä hetki Koirunen… kestä vielä hetki tätä elämää…

Jatkuu…

Matleena - tynnyrissä kasvanut tyttö, osa 3 /

Koulua oli käyty seitsemän päivää. Olin välituntivalvoja.

Matleena seisoi yksin ruvelle tallatulla nurmikolla. Tyttö ei liikahtanut, luuli sulautuvansa nurmikon kuraläikkiin kuin jäniksenpoika, koetti olla näkymätön ja juuri se teki tytöstä koulupihalla huutomerkin. Parvi tyttöjä lähestyi, piiritti, varoivat koskettamasta, vaisto sai kaihtamaan outoa. Sitten yksi uskalsi tuupata Matleenan liikkeelle. Matleena siirtyi sivummalle jalat harallaan niin kuin liikkuisi liukkaalla jäällä. Tönijä matki varjona selän takana ja toiset säestivät tirskumalla. Matleena oli eksyksissä suurella pihalla, huulet väpättivät. Hän yritti hämmentyneenä juosta, mutta kompastui jalkoihinsa. Parvekkeella ei juoksutaitoa opetella. Matleena oli kuin luotu puruleluksi koiralaumalle. Hän odotti kyyryssä potkuja.

***

Harlowin reesus-lapsista ei koskaan kehittynyt kelvollisia apinoita. Lauman muut jäsenet eivät hyväksyneet kummajaisia joukkoonsa. Tarvittiinko tähänkin päätelmään eläinkokeita? Miksi Harlow ei kävellyt koulupihalle? Täällä on nähtävissä yhteiskunnan siunaamat kokeilut aidoilla ihmislapsilla.

Suunnittelin oman koeasetelmani: Tynnyrityttö vastaan luokallinen "julmia" lapsia. (Olimme sepittäneet yhteisen leikin, jossa lapset olivat tiikerinpentuja ja luokka pesäkolo.) Nyt alkoi sadutus, jossa Matleena oli sadun sankari.

- Matleena on tiikerinpentu niin kuin te kaikki olette, samanlainen ja kuitenkin erilainen, sillä Matleenalta puuttuvat raidat. Tiikerit tarvitsevat raitoja, raidat ovat tiikeritaitoja. Matleena on pahassa pulassa viidakossa – raidaton tiikeri. Eihän se käy päinsä! Kuka tulisi apuun?

Ekaluokkalaiset ovat helposti narutettavissa. Auttajista ei ole pulaa. Lapset keksivät mitä kummempia keinoja opettaakseen pentueen raidattominta. Niin tuli Matleenasta luokan maskotti.

Leikki jatkuu ja jatkuu. Lapsetko julmia? He juoksuttavat, laskettavat, naurattavat maskottiaan, hukuttavat tämän tarroihin, kiltsikoihin ja hajukumeihin. On kuperkeikkaa ja ruutuhyppelyä, loruremputukset ja entten-tenttenit notkistavat Matleenan kieltä enemmän kuin opettajan tukiopetukset yhteensä. Kustannustehokasta – ei maksa mitään!

Raita raidalta tyhjä tyttö saa tatuointia pintaansa. Seitsemän vuotta purkitettuna yhteen kouluvuoteen. Alan epäillä, onko Matleena sittenkään Jumalan armosta henkisesti jälkeenjäänyt. Nyt kun tynnyrinvanteet on katkottu rautasaksin, karkaa lapsi mummin kynsistä. Jonkinlaiset vanteet seuraavat häntä läpi elämän. Entä sitten? Onhan meillä kaikilla jonkinlainen kaulapanta. Yksi kulkee kesynä remmissä, toinen protestoi, kolmas vaihtaa pannan ketunrautoihin, laahaa niitä jalassaan. Painolasti tekee hänen kulkunsa vakaammaksi.

Maanantai, huhtikuun 7. päivä.

Vielä on aamuja, jolloin Matleena ei osaa kävellä. Maanantaisin tyttö tulee kouluun kontaten, kiipeää kierreportaat kyyryssä, laahautuu luokkaan ja käpertyy mykkänä sykkyränä pulpetin alle. Hän ei kuule, vaikka kutsun, houkuttelen ja maanittelen. Korvat kieltäytyvät vastaanottamasta ääniä, silmät ovat tyhjät kuvista. Niiden pohjalla on särkynyttä, ei uhmaa – vain rikkinäistä. 

Ensimmäinen tunti on kulunut. Muu luokka mellastaa pihalla. Irrotan sormi sormelta tytön otteen pulpetinjaloista ja vedän hänet syliini. Kämmeneni alla kylkiluiden häkissä tykyttää – me kaksi luokan hiekkaisella lattialla sylikkäin. En kysele. Jos sanon sanan, lapsi jännittyy kaarelle ja pyrkii pakoon pulpetin alle.

Ja silloin, kesken mielipahan, pikkuruinen, musta kärsäkäs, hapsenkakkiainen kai, horroksesta herännyt, vielä tokkurassa, kiipeää säärelleni, oikoo siinä jalkojaan, heittää reittä, kutkuttaa. Vatsassani alkaa nauru, vaikka pääni itkee. Tärinä tarttuu. Tunnen kämmenilläni lapsen hyrisevän rintakehän. Kehräystä?

Lapsuus on kertakäyttötavaraa. Jos ensimmäinen käyttökerta epäonnistuu,

ei sitä voi jonain päivänä ottaa uusiksi. Vai voiko sittenkin?

 

Matleena – tynnyrissä kasvanut tyttö, osa 2/

Lapsi tarvitsisi apua, mutta mitään ei ole tehtävissä: koti on siisti – sairaansiisti, lapsella on vaatetta ja ruokaa. Virikkeet nyt ovat vähissä, mutta on makuasia, tarvitaanko niitä. Yksinhuoltajaäiti ja mummikuvotus kasvattavat vajaaälyistä lasta parhaan ymmärryksensä mukaan. Yhteiskunnan kannalta on kustannustehokasta pitää lapsi kotihoidossa, eritoten kun tämä tarvitsisi päiväkodissa avustajan ja terapiaa. Erityisluokka on varteenotettava vaihtoehto, mutta äiti haluaa tytön tavalliseen kouluun ’kun tuo saattomatka on lyhyempi, eikä se yksin osaa’. Pykälien mukaan huoltajan toivetta on noudatettava, kunnes on näyttöä muusta.

Lokakuun 25. päivä

Eilen Matleena huoritteli ainoaa ystäväänsä, kiharatukkaista Johannaa.

- Matleena pieni, puutun puheeseen, ’vitunhuora’ on ruma sana.

- Eipäs, inttää tyttö ja hätääntyy. Mummo sanoo: Helena vitunhuora… minun Helena on vitunhuora ja kaunis… ei ruma.

Olen nähnyt kerran ’Kauniin Helenan’. Kauneus on katsojan silmässä. Minusta hän näytti jäniksen järsimältä oksantyngältä.

- Totta kai sinun äitisi on kaunis, mutta sano SINÄ äitiä ja Johannaa kauniiksi, ei vitunhuoraksi. Sinä olet pikkuinen tiikerinpentu ja tiikerit eivät käytä sellaisia sanoja kuin ’vittu’ ja ’huora’. Ne sopivat vanhojen mummojen suuhun, ei tiikereiden. Lyödäänkö käpälät yhteen ja sovitaan niin?

- Joo-o!

Matleena katsoo kasvojani tummat silmät täynnä kummastusta. Ehkä tuo katse on osasyy äidin hylkimisreaktioon. Lapsen pitkät ripset ovat kuin suruvaipan siivet, heittävät varjot poskipäille. Isästä ei ole merkintää matrikkelikortissa. Olisiko lapsi etelänmatkan tuomisia? Sattuuhan sitä. Joku tuo klamydian, joku satiaisia, joku monivuotisemman vaivan.

Tyttö on ikätasostaan jälkeenjäänyt. Koulun alkaessa Matleena ei puhunut, mutta äänteli tauotta. Lapsi näytti käyttävän itse keksimäänsä kieltä. Olin ymmälläni – ei mykkä eikä mutisti. Mutisteista minulla oli kokemusta, siis lapsista, jotka kieltäytyvät puhumasta. Kun jututin tyttöä, en huomannut puheen tuottamisen tiellä esteitä – hän matki sanojani kuin magnetofoninauha. Tyttö ymmärsi kaksisanaisia käskyjä, eritoten jos ne olivat kieltoja, mutta ei vastannut kysyttäessä. Vuorovaikutus puuttui. Onko mahdollista, ettei hänen kanssaan kukaan puhellut?

Tynnyrissä kasvanut tyttö. Tuommoinen siis tulee ihmisenidusta, jota äiti hylkii. Kissanpentu kuolee, jos emo ei nuole karvatonta mahanahkaa karhealla kielellään, pienin variksenpojista suostuu sisarusten tallomaksi pesänpehmikkeeksi. Emosta eristetty apinalapsi käpertyy sykkyrään ja kuihtuu.

Harry Harlow, psykologi ja tiedemies on sen kokeellisesti todistanut 50-luvulla: Reesus-apinan poikanen vieroitettiin emostaan ja laitettiin elämään häkissä, jossa oli kaksi emonkorviketta: rautaputkihäkkyrä antamassa maitoa ja froteevaippaan kääritty maidoton kehikko. Pentu etsi turvaa pehmoemosta eikä rautaputkisokkelosta. Päätelmä: hellyydenkaipuu oli ravinnontarvettakin tärkeämpää. Sitten Harlow kehitti koeasetelmaa tekemällä pehmoemosta ’pahan äidin’. Emonkorvike varustettiin piikeillä, jotka painautuivat pennun ihoon ja tuottivat tuskaa. Se ei estänyt apinavauvaa yhä uudestaan ja uudestaan yrittämästä emon syliin. Harlow sanoi osoittavansa näin tiedeyhteisölle rakkauden olemassaolon. Todisteluun tarvittiin tehdasmainen laboratorio ja lukematon määrä toistoja. Paradoksaalista – mies, joka toi tieteen kieleen sanan rakkaus, oli itse sille tunteelle immuuni. Reesus-lasten sydäntä särkevä parku ei herättänyt hänessä hoivavaistoa.

Tieteen nimissä saattoi vielä 50-luvulla tapahtua yhtä ja toista – ei enää, me uskottelemme. ”Mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen” väittää saarnaaja. Kokeet jatkuvat, vain eläimet vaihtuvat. Kidutettua kettua, kania ja rottaa on helpompi katsella kuin ihmiskasvoista apinaa.

Rautahäkkyrä-äidin kasvattama Matleena, on säännöllisesti pesty ja ruokittu, mutta ihokontakti on jäänyt vähemmälle. Minä, viranhaltija, toimin lämpölamppuna, joka napsautetaan päälle puoleksi tunniksi joka arkipäivä kello 14. Olen myös froteepyyhe, johon lapsi voi tarrautua paremman puutteessa. Annan vierihoitoa tukitunnin verran. Mitä teemmekin, teemme sen sylikkäin. Ensialkuun tyttö jökötti polvellani kuin puunukke, jäykistyneet käsivarret ja koukkupolvet piti silitellä taipuisiksi. Nyt hän painautuu tiukasti vartaloani vasten. Tunnen lapsen sydämen tiheän tykytyksen. Oman kehoni laahustava poljento etsii yhteistä sykettä.

Jatkuu …

 

Matleena – tynnyrissä kasvanut tyttö, osa 1 /

Lastensuojelulain uudistus on esillä eduskunnassa. Nykytilanne huolestuttaa päättäjiä, sillä tarve ”vaativaan lastensuojeluun” on hälyttävästi kasvanut. Ongelmiin ei ole tartuttu ajoissa tai apu kodeille ei ole ollut riittävää. Lapsen kohdalla vaikeudet eskaloituvat vuosi vuodelta. Piittaamattomuus tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Varhaiskasvatus on avainasemassa. Opettaja näkee lapsen hädän, mutta toimiiko hän?

Sitä mitä ilman lapsi ei kasva, sitä ei voi tilata netistä eikä sitä löydy kaupanhyllyltä. Se on arvokkainta, mutta sille ei voi eduskunta määrätä hintaa. Sillä se on ilmaista.

Talutan nähtäväksesi yhden näistä ”vaativan lastensuojelun” unohtamista lapsista, Matleenan.

Syyskuun 20. päivä / 1. luokka

Tyhjä luokka, vain Matleena on unohtunut pulpettiinsa. Kuka noutaa? Pysähdyn seuraamaan lapsen selittämätöntä ilmettä. Hän on kuin sokea, ei kohdista katsettaan mihinkään. Ehkä lapsi näkee enemmän kuin minä tai sitten ei senkään vertaa. Ehkä hän on oppinut, ettei elämässä ole mitään näkemisen arvoista.

Viimein tulee mummi noutajaksi. Naisen vanavedessä leijuu luokkaan tympeä tuulahdus. Hän on ikäisekseen ketteräkoipinen, vaikka puristaa kävelykeppiä kuin etsisi tukea. Olen nähnyt ikkunasta kepin käyttötarkoituksen. Sitä kun heristää, kävelee lapsi ulisematta. Pahoinpitelystä ei ole jälkiä, tutkittu on. Ei tarvitse piestä, pelote riittää, sillä lapsen iho muistaa.

Silmäni lukkiutuvat naisen luiseviin hartioihin. On kuin tekosilkkipusero roikkuisi rautalangasta väännetyssä henkarissa, pääntietä somistaa ohut hilsepitsi.

***

Oli käyty koulua viikko, pari.

Marketta, kaikkitietävä kolmasluokkalainen, valisti minua välitunnilla:

- Sun sietäis tietää yks asia, kun oot sen ope, sanoo tyttö pikkuvanhasti ja nostaa nokkaansa.

- Tietää mitä?

- Sun luokallas on yks Matleena, ja se on SALASSA SYNNYTETTY. Et sitten kerro kelleen, että mä kerroin. Kato, tää on juoru. Tajuut sä!

***

Matleena takertuu pulpetinjalkoihin, kieltäytyy lähtemästä kotiin. Tätä on jatkunut jo toista viikkoa. Oma tahto on heräämässä, välttämätöntä kehitykselle, mutta ei niin mukavaa meille muille. Mummi aukoo huuletonta kalan suutaan. Suusta pulpahtelee jotain, mikä saa lapsen vapisemaan. On mentävä avuksi, vaikka mieluummin minäkin takertuisin pulpetinjalkoihin. Joudun irrottamaan tytön tiukat sormet yhden kerrallaan ja luovuttamaan lapsen petokalalle.

- Matleena, kuuntelehan, sinä nukut yhden yön kotona omassa sängyssä. Opettajakin menee kotiin ja nukkuu siellä. Sitten huomenna on taas koulua.

Tyttö tuijottaa minua, katse on yhtä aikaa säikky ja luottavainen.

***

Viikko ennen koulun alkua, pääsin kouluhoitajan siivellä kotikäynnille:

Oli satanut. Loppukesän kuumuus väreili lätäkköisellä asfalttipihalla. Kuusikymmenluvulla rakennetun vuokrakasarmin hissi nytkähteli viidenteen kerrokseen. L. Lieteoja: kaksi huonetta ja keittokomero, eteisen WC:ssä pytty, lavuaari ja pesukone tuuppivat toisiaan. Eteisessä haisi silakkalaatikko ja tukkoinen viemäri. Tunsin tulleeni naimattoman naisen perintökaksioon: Ei jälkeäkään lapsen olemassaolosta. Ei kuvakirjoja lattialla, tahroja ovenpielissä, mehuläikkiä pöytäliinassa, ei sormenjälkiä ikkunaruudussa, vaatemyttyjä sängynlaidalla eikä väriliituja tuolin alla. Kysyttäessä löytyi kyllä lapsikin: parvekkeelta homeisten kukkaruukkujen seasta. ”Se sotkee”, perusteli mummi käytäntöä. Viides kerros ja vastassa naapuritalon takapuoli. Valotonta – pelargoniat kituivat, saati sitten lapsi. Lelujakin oli: puinen auto, jossa maalatut pyörät ja jalaton barbi. ”Heittää vielä pihalle”, huomautti mummikulta. Kaiteet rautaputkea. Lapsi riiputti jalkojaan pinnojen välissä, paljas pylly betonilattialla. Kävihän se leikkikehästä. Mummi huomasi ilmeeni ja ehti sanomaan: ”Itse se ne on riisunut”. Tyttö heijasi sylissään raajarikkoista nukkea. Barbi oli puettu vaaleanpunaisiin pikkupöksyihin.

***

’Salassa synnytetty’. Äiti häkittää lapsen parvekkeelle ja mummi toimii takapiruna. Kun imeväisen olemassaolo on kerran salattu, ei tyttöä kehtaa myöhemminkään tuoda näytille hiekkalaatikolle.

JATKUU...