Maahanpanijaiset / osa 2 /

Kun kävin viimeisen kerran Ainu-mummia katsomassa, hän makasi jo lukkiutuneena koukkuasentoon. Polvinivelet ja lonkat olivat ruostuneet lukkoon. Vuoteella oli keltaisia eriteläikkiä. Peittelin Ainun lakanalla. Ei auttanut, haju tihkui läpi, kalmanhaju, vaikka häkissä vielä elettiin. Kylmät, valkoiset lakanat. Miksi valkoiset? Vanhuksilla pitäisi olla kodikasta ruutua ja raitaa, vaikka kis-kis -karamellin kissankuvia tai orvokkeja. Jotain missä tahrat ja ihmisruumiin laukumat eivät niin häiritsisi.

Ainu ei enää puhunut, leukaperät eivät avautuneet. Hampaat irvistelivät tyhjänpanttina vesilasissa yöpöydällä. Mutta silmät – ryppykasan rakosissa kiiluivat pistävänkirkkaat siilinsilmät. Niille minä puhuin ja ne vastasivat.

***

Saattajia on kymmenkunta, sisko läheisin, tullut yöjunalla pohjoisesta. Jotenkin niin Ainun oloinen joskin kolhompi – ei taskukokoa. Mekko roikkuu linnunluisilla hartioilla kuin henkarilla. Hameenhelma on rispaantunut. Ajan haalistamia mekko ja nainen.

Sisar oikoo nauhoja ja lukee ääni säristen viimeistä tervehdystä. Alttarilla vetää. Vain vähän, sillä naisen hentoinen haituvatukka irtoaisi puhalluksesta. Sisaren koko olemus on kutistunut sitten viime näkemän, paitsi korvat. Ne ovat jatkaneet kasvua, venyneet iän myötä – eivät sovi siroon kalloon. Rinnat riippuvat kuin hernepussit narulla, rintarossi tekee pyykkipojan virkaa. Tahtomattani jään tuijottamaan naisen mustia sukkia. Niissä on pieniä reikiä ja yksi silmäpako. Se on pysäytetty punaisella kynsilakalla. Kansaneläkeläisen on kuopattava samoissa surusukissa ystävät ja kylänmiehet.

***

Ainu-mummi vanheni sovinnolla, riitelemättä. Muistan, miten seisoimme kerran kotipihalla lumipyryn lakattua. Ainu sanoi:

- Tyttösein, katsele valkeutta, maahan varissutta valkeutta. Ihmettele sitä. Minä en ole nähnyt puhdasta lunta moneen vuoteen. Nokipisarat tahrivat minun lumeni. Ja sekin kuuluu elämään. Mutta sinä, tyttösein, katsele silmäsi kipeiksi niin kauan, kun lumesi on valkoista.

***

Nuorisoseuran naiset, keski-ikä 75 vuotta, tuovat kukkavihon ja puhuvat paperipalasesta monta paperista sanaa. Länkisäärinen sotaveteraani, kantaa seppelettä käppyrässä kuin ongenkoukku. Ainu oli talvisodassa Kannaksella rintamalottana. Ongenkoukkua tukee kyynärpäästä sukkapuikonsuora nainen. Näky on kuin Karin pilapiirroksesta.

Lauletaan sun helmahassun poikasi onnellisna uinahtaa… pyyhkäisen nenänpieleni lapaseen niin kuin olisin taas lapsi.

Aikamiespoika seisoo sisaren rinnalla ja mulkoilee vaivautuneena kenkiään, suku määräsi arkunkantajaksi. Hänkin laulaa, aukoo suutaan kuin lahna sanomalehden päällä. Ei tarvitse olla selvänäkijä arvatakseen Lahnan aivoitukset:

- Jouti kuolla, sotki nimet, asiat ja kellonajat, ajattelee Lahna ja laulaa… suo mun kuunnella kunnes hetki lähtöni lyö… söi homeiset leivänkannikat ja pesi viilipurkit ... eii toista armaampaa voi maailmasta löytää… Ei siitä enää ollut yksineläjäksi, ajattelee Lahna veisatessaan ja tietää olevansa oikeassa … eii muuta kunniaa… ja minähän en sitä meille ottanut, haisikin… kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi … kuselta… kun sä kätkenyt olet hänet… Yksiön voi panna myyntiin. Sohvakalusto on mahonkia ja kaappikellolla antiikkiarvoa… viime le-po-hon… ja onhan sillä hopealusikoita täysi tusina – jotain keräilysarjaa..

 

Maahanpanijaiset / osa 1. / 

Talven ensimmäiset hiutaleet satavat porraspuulle, sulavat ja ovat muisto vain. Niin on myös lapsuuteni ystävä, Ainu- mummi, muisto vain. Vuodet menivät menojaan; minä kasvoin pituutta ja mummi kutistui.

- Ikivanha se on, kun sillä kasvaa jäkälää päässä, totesi naapurin Juuso ja jatkoi: Meidän äiti sanoi, että toi sun mummisi on lappalainen, tiesi Juuso ja sylkäisi purukumin saappaalleni.

Mutta Ainu istui yhä vain kynnyksellä harmaa huivi hartioilla, harmaa kuin sadepilvi. Koukkusormissa puikot eivät enää puikottaneet, mutta sadut kierivät satukerästä.

Sitten tuli jäähyväisten hetki. Minä, isoksi kasvanut tyttö purskahdin itkuun, vilkutin ja itkin, itkin iltaan asti.

Ambulanssi vei mummin mennessään. Silloinkin satoi ensilumen.

Tulin kevät, lumikelloja nousi sulavasta lumesta.

Ainu oli maannut lukinseittivyyhtinä sairaalan sängyssä, ollut tomua jo viisi viimeistä kuukautta. Se tavallinen tarina: Vanhus liukastuu kauppamatkalla hiekoittamattomalla kadunpätkällä, murtaa lonkkansa ja kun joutuu laitokseen, lakkaa elämästä – kuolema ilman hautajaisia. Pitää haudata kahdesti: ensin terveyskeskuksen vuodeosastolle, toisella kerralla ambulanssi vaihtuu ruumisautoon.

Lapin tundralla kasvanut ja elänyt ihmislapsi oli punottu vaivaiskoivun vitsaksista. Sitten tuli Kuolema ja nakkasi kekäleen risukasaan. Se kyti kivuliaasti sataneljäkymmentä päivää ja roihahti viimein liekkiin. ’Menehtyi keuhkokuumeeseen’, lukee papereissa.

Huhtikuun 3. päivä

Tänään haudataan satuja, suruvaipansynkät ja päiväkorennonkeveät sullotaan surutta samaan kuoppaan. Satukokoelman kansina on kimppu hauraita luita ja nahistunutta nahkaa. Lastulevystä kyhätyssä arkussa on lakanaan käärittynä katoavaa kansanperinnettä. Enkä minä, onneton, älynnyt kirjata mitään muistiin.

Kappelin kiviseinät valuvat kylmää hikeä. Istun arastellen penkin päähän orvokkikimppu kädessäni, kurkussani kitkerä ikävä. Painan poskeani vasten Ainun kutomaa lapasta, silitän sitä niin kuin vielä äsken silitin mummin kuhmuraista kouraa.

Kun Ainu ei vielä ollut uponnut unitilaan, sinnitteli henki tomumajassa ja sytytti aamuisin silmiin tuikut merkiksi, että ollaan kotosalla. Ajatukset harhailivat Ainun kallossa eksyksissä: maahiset, vaipanvaihtajat, keijut, lääkärit, siskonpojat ja vuorenpeikot vaihtoivat häntää ja karvaa.

Jatkuu…

 

Karvainen kuva /

Valokuva-albumissa on kuva kissasta ja koirasta sylityksin - tassut, käpälät, hännät, viiksikarvat sopivasti solmussa. En tiedä mistä kissa alkaa ja mihin koira päättyy.

Vanhalla kissalla on posliininuken silmät, metsälammen siniset ja totiset. Katse on kuin viileää vettä. Kissa tuijottaa minua ääneti. Ei hymyile koskaan. Joskus sentään nauraa vahingonilosta, kun puen yöpaidan väärinpäin. Kissa näkee ihmisen puutteet ja antaa anteeksi.

Koiran silmät hymyilevät ja tuikkivat lämpöä. Koira hyväksyy ihmisen sellaisena kuin ihminen on, virheineen päivineen. Sen ei tarvitse antaa anteeksi.

 

Koirankujeita / Syksy on tullut.

Tuuli tukistelee lehdet puista ja minulle tulee kiire istuttaa kevään sipulit ennen routaa. Tai ennen tuli kiire - ei enää. Ei ole Mustia auttelemassa pihapuuhissa, ei ole ollut aikoihin.

Vielä päivisin on lämmintä, mutta heti kun auringonkehrä kierähtää metsän taakse, kylmä viima hiipii varkain maisemaan.

Vielä muistan miten lumikellot ja helmililjat rapisivat paperipussissa. Minä istutin sumusateessa narsisseja kivikkoiseen etelärinteeseen.

...

Joka kevät samat tummanpuhuvat tulppaanit nousivat mullasta piha-aidan tuntumassa, sinnittelivät uskollisesti tiensä aurinkoon. Toki ne pienenivät vuosi vuodelta ja rypistyivät, sillä maa oli tallaantunut kovaksi kamaraksi. Tulppaanin lehdet olivat kuin kreppiraudan jäljiltä.

Kolmetoista vuotta oli koira mukana istutuspuuhissa. Pentuna se roikkui lahkeessani neulanterävin maitohampain ja oli tohkeissaan. Ajatteli:

- No, oppihan tuokin kuoppia kaivelemaan. Ihme juttu: tuommoiset nakkisormet eikä mustia kynsiä, ohuet läpykät on – rapsuttamiseen kelpaavat, ei kuoputtamiseen. Ilman kakkulapiota ei tästä touhusta tulisi valmista.

Minä kaiversin maahan kuopan, asettelin siihen sipulin visusti oikein päin ja peitin muhevalla pussimullalla. Musti seurasi puuhiani häntä vatkaten. Kun viidestoista sipuli oli kätketty, alkoi Pentu nuuhkia multaa ja onnistui kaivamaan pinnalle hyvässä järjestyksessä joka ikisen. Nuoli vielä puhtaaksi! Eikä minusta ollut kieltäjäksi. Musti oli onnesta revetä. Istutin sipulit uudestaan ja Musti suoritti käskemättä oman osuutensa urakasta. Siitä tuli kilpajuoksu, kuka vika emäsika. Musti voitti.

Illalla kun koiranpentu jo nukkui, kävin taskulampun kanssa viimeistelemässä urakan. Vielä kerran kaivoin kuopat. Pudotin sipulit koloon, oikein päin tai väärinpäin, kyljellään tai kumollaan. Kääntykööt itse, jos ei kelpaa … onhan niillä aikamatkaa kevääseen. Raahasin sitten pari lankunpätkää ja kivenmurikkaa istutusten turvaksi.

Vanhemmiten Musti loikoili portaalla ja vahti puuhiani toinen korva pystyssä, kuono väristen, valmiina syöksymään apuun, mutta vain tarvittaessa. Hajuaisti ja kuulo olivat tallella, näkemisen kanssa oli niin ja näin. Silmien katse oli maitolasia. Yhä jaksoi Musti riehua lasten iloksi – hyppi ja peuhasi kuin pentuna. Nyt koira tuhahteli:

- Mitä me kaksi aikuista tässä mellastamaan!

Sumusade sakeni, muuttui tihkuksi ja antoi luvan siirtyä sisälle lämpöön.

- Tulehan Musti! Keitetään kahvit ja jaetaan tasan yksi korvapuusti.

 Nukenraato jatkuu /

Kysyn äidiltä, onko syntistä suurennella silmiään ja äiti sanoo ’Höh’ ja senkin silmät suurenee syntisesti. Sitten äiti lisää, että ’höpsistä’ ja silmät on taas viirulla.

On raskasta rangaista toisten nukkeja, mutta Milla lupaa jaksaa minun vuokseni, koska hän on hyvä ystävä. Milla myös huomauttaa, että minä voisin kyllä antaa hänelle palkaksi kolme enkelikiiltokuvaa ja joulupukin, jolla on säkki selässä, vaikka säkki on vähäsen revennyt. Ja minä annan.

Yhtenä päivänä, paljon ennen hautaamista, Milla ehdotti, että vaihdetaan nukkeja, vaikka hänellä oli kyllä parempi nukke. Millan nukkea voi uittaa ja pestä, kun sillä ei ole kangasta mahassa eikä sitä tarvitse kantaa varovasti, kun sen silmät ja tukka on maalattu päähän kiinni. Milla sanoi, että sellainen nukke on parempi ja että hän haluaa minut oikeinoikein iloiseksi, kun hän on kerta hyvä ystävä.

Mutta minä en tahtonut vaihtaa Sanna-Kaisaa, kun kummitäti oli tuonut hänet Ameriikasta asti ja kun minä tykkäsin Sanna-Kaisasta, vaikka hän ei saanut uida, koska Sanna-Kaisan suolet alkoi haista.

- Paskajuttu, sanoi Milla, kerkesin luvata tolle, että mä konetan sille vaatteet kerta meillä on ompelukone. Ei sitten koneteta! Sopii mulle, sanoi Milla ja narskutti hampaitaan.

Niin Sanna-Kaisa alkoi suruissaan suurennella silmiään. En minä koskaan nähnyt sitä suurentamista, mutta Milla näki, koska osasi vahdata oikein.

- Tunnusta, sinä katala, huusi Milla ja ravisteli Sanna-Kaisaa niin että häneen varmana koski.

Sanna-Kaisa katseli totisin silmin eikä tunnustanut. Milla ehdotti, että painetaan siltä silmät pään sisään.

- Ymmärrätkö, on pakko! Muuten ei hautaaminenkaan riitä kostoksi. Nukke näkee vaikka mullan läpi ja noituu.

Sitten Milla painoi silmiä peukaloillaan kunnes rusahti ja hän iloitsi oikeudesta. Mutta minulla pulahti oksennusta suuhun ja kesti vähäsen aikaa ennen kuin rupesin nauramaan Millan hyväksi mieleksi.

Tänään Milla ja minä istutaan halkolaatikon päällä ja minä rutistan Sanna-Kaisaa syliini viimeisen kerran, sillä minä olen vihdoin tullut katumapäälle ja annan hänet Millan omaksi, kun nukke itse sitä tahtoo, vaikka äiti kyllä suuttuu.

- Tajuut sä, etten mä huoli tommosta nukenraatoa, sanoo Milla ja alkaa ilmeillä.

Nyt minulla on Sanna-Kaisa ikiajat omanani ja minä rakastan sitä raatona entistä enempi.

 

Nukenraato, kun Sanna-Kaisa haudattiin elävältä /

Istun vintin nurkassa savisen kukkaruukun päällä ja selailen kellastunutta lehtipinoa. Sormiini osuu Catalogi vuodelta 1987/88: ihania antiikkinukkeja, yhdellä niistä tuttu katse ja nököhampaat – minun nukkeni, minun Sanna-Kaisani – melkein.

Kerron nyt sinulle nukkeni surullisen tarinan. Yritän olla itkemättä. Yritä sinäkin!

...

Rutistan sylissäni Sanna-Kaisaa. Siihen änkeää Milla. Milla on minun paras ystäväni - jos ei koiria oteta lukuun, sillä Musti on kyllä parempi. Sanna-Kaisa on kuttaperkkapää. Muuten hän on kangasta. Ei semmoinen pikkupenskojen lötkö mollamaija, vaan kireästi ommeltu. Hän on hoikka pillikinttu ja osaa heilutella jalkojaan niin kuin naiset.

Sanna-Kaisa haudattiin elävältä.

- Eikä se ole kenenkään syytä, sanoo Milla. Oma on vika. Itseään saa syytellä. Miksi suurenteli silmiään. Kuka käski, tuhahtelee Milla. Hän tietää asioita, kerta hän lukee sanomalehteä.

Sanna-Kaisalla oli ennen punaiset posket. Sitten kun hänet kaivettiin haudasta, oli nahka raapiintunut naarmuille. Minä rupesin itkemään, mutta Milla oli kovana ja kielsi vetistelemättä.

- Jos säälii syntistä, niin synti tarttuu, tarttuu niinkun Erikeeper, eikä irtoa. Jos väkisten irrottaa syntiä niin nahka repeää mukana. Sitäkö sinä tahrot? Milla tivasi.

Sanna-Kaisan silmät oli maailmankauniit. Milla lohduttaa, että samalta ne näyttää nytkin, vaikka kalisevat pään sisällä. Nyt Sanna-Kaisa katselee reikäsilmillä, kun minä häntä heijaan. Ennen hän osasi räpytellä ripsiä ja sulkea luomiläpykät, jos päätä sopivasti kallisti, nyt hän vaan tuijottaa.

Milla halaa minua lujasti ja sanoo lempeästi:

- Kyllä mä ymmärrän. Sä olet vähän pöljä, eikä pöljät heti tajuu, millon pitää olla lujana, Katsos nyt on kaikilla pare olo.

Sanna-Kaisan kuului maata haudassa seitsemän yön ylitse. Se oli sopiva rangaistus. Sitten hänet kaivettiin ylös. Minä pelkäsin, että Sanna-Kaisa kokonaan kuoli, mutta Milla selitti, että Sanna-Kaisa voidaan tarvittaessa haudata vielä kuusi kertaa, kerta nukeilla ja kissoilla on seitsemän henkeä.

-Kato, nyt sä voit turvassa leikkiä tolla, kun se ei enää ylpiste eikä suurentele silmiään, kerta se on sopivasti ruma ja sokee, Milla lohduttaa iloisesti.

Minä sitä Sanna-Kaisaa rakastan. Hän hymyilee suu rakosellaan ja hänellä on kaksi valkoista nököhammasta – tai ennen oli. Toinen hammas irtosi haudan levossa.

Sanna-Kaisalla on valkoiset pikkupöksyt, pitsiä lahkeessa ja ihana mekko. Mekon helmaan äiti on ommellut sinisiä kukkia.

- Turha koreus on turmioksi, Milla tietää ja käskee repiä housupitsit.

- Sinun kuuluu sitä kurittaa, kerta olet sen äiti. Pakko, ymmärrätkö?

Minä kiskon röyhelöt irti, mutta Milla lupaa leikata korkkiruuvikiharat, kerta hän on parempi saksija.

- Ei auta! Sanna-Kaisa on jo ehtinyt vajota syöveriin. Olis tarttenut nöyryyttää sitä ajoissa. Kyllä nukkekin voi ylpistyä ja langeta. Liian myöhään tuli kuritus.

Jatkuu...

Sininen poika osa 3.

Kotona /

Äiti kaataa minulle mukiin iltateetä, mättää paljon sokeria ja käskee hämmentää. Ahosen Ulla, se paksu Ullapulla Vehasen leipomon yläkerrasta änkesi meille iltapalalle. Nyt sekin tahtoo sokeriteetä.

- Ei se ollut kenenkään syytä, ei lasten ainakaan, sanoo äiti paksulla äänellä kädet tiskivedessä.

Äiti tiskaa niin, että kolisee ja kupit luiskahtelee sen tiskivaahtosormista.

- Ehkä näin oli sittenkin parasta, puhelee äiti tiskeille, ei ollut lapsirukasta eläjäksi.

Minä katselen äitiä ja äidin suru tarttuu. Tulee surkea olo. Vaikka oli jo.

- Mutta sen tuhman Rättisedän syytä se ainakin oli, intän.

- Ei ollut. Ei Rättisetää ole olemassa. Se on viemäriputki, sanoo äiti ja pyyhkäisee nenäänsä ranteella. Tiskivaahto tarttuu leukaan.

- Onko putkilla vaatteet? minä ihmettelen.

- Viemäriputkella on, selittää äiti. Pakkasen ja jäätymisen varalta se on päällystetty rievuilla.

Ullapulla kuuntelee kohteliaan näköisenä, eikä sano mitään. Mutta tietää paremmin. Ovikello soi ja äidin tiskit jää kesken. Ahosen täti tulee hakemaan Ullaa tai oikeesti juoruilemaan. Äiti rupeaa sitä Ahoskaa lohduttamaan eikä arvaa, että me kuunnellaan.

- Nyt ei Veikon enää tarvitse virua sairaalassa, ei tarvitse pelätä lääkäreitä ja piikittämistä. Ja vanhempien on lohdullista ajatella, että Veikko kuoli kesken iloisten leikkien, ei jätetty yksin, sai juoksennella toisten kanssa ja seikkailla ja sitten… Äiti pyyhkiin tiskipyyhkeeseen naamaansa ja jatkaa nuhaisella äänellä:

- Hyvä näin! Ei kuollut, pikku raasu, kylmälle leikkauspöydälle auki revittynä, ei sairaalan putkisänkyyn hitaasti tukehtumalla tippapullojen ja happinaamareiden keskelle.

Äiti puhuu niin kuin nielisi puuroa. Ja sitten ne äkisti parkuu kumpainenkin.

Ulla kiskoo minut vessaan, lukitsee oven, istuu pytynkannelle, heiluttelee jalkojaan ja sillä on kivasti paksut reidet ihan kuin naisilla.

- Oikeasti se OLI Rättisedän syytä, sanoo Ulla karamelliäänellä silmät sirrillään. Mutta äitien kuuluu sanoa tolleen, tajuut sä! Se on valetta. Se Räsysetä imaisi Veikosta sielun ja veret. Niin vampyyritkin tekee.

Uusi päivä

Taas minä istun portaalla, sillä samalla. Toiset leikkivät kirkonrottaa. En kelpaa mukaan, koska olen tänäänkin liian pieni. Ei huvita katsella juoksemista. Veikko kuoli, koska minä en puhaltanut tarpeeksi henkeä ja koska sillä ei ole koiraa kiskomassa tukasta. Ja minulla on syntinen olo, kun Musti ei antanut minun kuolla. Suru nakertaa mahassa niin kuin siellä olisi rotta, mutta pieni. Jos olisin kuollut, niin nyt minä ja Veikko leijailtais haamuina ilman sielua ja verta. Tai roikuttais niissä koukuissa haalareiden kanssa. Ja aina vaan minä vähäsen tykkään Veikosta.

Sitten alan toivoa. Toivon uutta ystävää. Kummosta vaan, ihan mimmosta vaan. Kuka vaan kelpaa, kunhan sillä on reikä sydämessä.

 

Jatkoa! Sininen poika osa 2.

Tuomas paiskaa oven kiinni ja panee sen säppiin. Nyt se paha setä ei pääse ulos. Oikein sille. Me kaadutaan yhteen kasaan päällekkäin, kiljutaan ja kikatetaan. Kauhujuoksu vei tunnon jaloista. Niitä pistelee ja otsassa huimaa. Me kuullaan miten Rättimies raapii ovea. Äkkiä on hiljaista.

Marketta nousee seisomaan ja sillä on omituinen ilme – Veikko puuttuu!

- Varmaan se suuttui, kun sitä ei huolittu mukaan, Lissu sanoo.

Me aletaan etsiä Veikkoa, koska Marketan pitää sitä vahtia ja jos Marketta menee kotiin yksin, äiti lyö sitä kintuille, kun Veikko on äidin lellipoika. Mutta Veikko ei istu portailla. Veikkoa ei löydy. Ei mistään. Silloin Marketta sanoo ontosti:

- Pakko avata ovi. Jos vaikka Veikko on jäänyt tahalteen sen Riepumiehen kaveriksi, kun kerta on omituinen.

Marketta kurkkaa varovasti ovenrakosesta. Me pelätään, että se setä seisoo kynnyksellä ja tarttuu kiinni. Mutta ei seiso. Oven takana on vaan Veikko. Veikon naama on kiinni ovessa silmät auki. Se kaatuu kynnykselle ja me nähdään, että Rättihirviö on peruuttanut. Mutta Veikko on entistä vetelämpi eikä vastaa, vaikka Marketta käskee:

- Turpiin tulee, jos et heti paikalla lopeta tota pelleilyä, huutaa Marketta käheällä äänellä ja tuuppii kengällä.

Mutta Veikko ei tottele.

Me seisotaan piirissä niin kuin leikittäiskin tervapataa. Veikko on siinä padassa. Seisotaan liikahtamatta. Ei hengitetä, ei uskalleta hengittää. Mutta Marketta rähisee. Sen suusta ja silmistä roiskuu vettä. Rähinä on turvallista. Äkkiä pihalaiset on poissa, eikä me huomattu minne ne katosi. Nyt me ollaankin kolmestaan, Veikko, Marketta ja minä. Marketta tuuppaa Veikon selälleen ja määräilee:

- Pysytte sitten siinä, kumpainenkin. Eikä mitään metkuja. Varokaa vaan, jos karkaatte niin… sanoo Marketta uhmaäänellä ja sen nenästä vuotaa räkää, mutta se ei välitä.

Minä heti tottelen ja tartun Veikkoa kädestä. Käsi on kylmä. Minä katson Veikon silmiä – niitä nukensilmiä – jääkukkia on, eikä yhtään kipinää! Minä pelästyn ja puhallan Veikon naamalle henkeä. Vedän mahan täyteen ilmaa ja puhallan. Ei auta. Vaikka miten puhisen, ei Veikon silmät ala räpyttää. Jos Veikko nyt kuolee, kuoleeko Nukku-Matti myös? Sitten ei enää ole unia? Koskaan.

Pakko kysyä Veikolta, vaikka vähäsen ujostuttaa:

- Oletko sinä nyt yöt ja päivät unipoika, vai päivällä kuollut ja yöllä elävä, vai mikä sinä olet?

Mutta portista ryntää rouva Ruuska. Se on Veikon äiti, eikä Veikko ennätä vastata. Alkaa kamala meteli. Ruuska ravistelee Veikkoa hartioista. Enkä minä ymmärrä miksi se riehuu, vaikka me ollaan ihan kiltisti. Veikon pää retkahtaa, kaula venyy ja suu loksahtaa auki. Minä olen sille Ruuskalle vihainen, irvistän ja hakkaan sitä nyrkeillä selkään, niin lujaa hakkaan, kuin ikänäni jaksan. Sillä on kova selkä. Sattuu, käsiin sattuu ihan kuin hakkaisi klapilaatikkoa. Mutta Ruuska ei välitä. Kyllä potkaisisi halkojalalla jos välittäisi. Sitten se nostaa Veikon maasta ja roikottaa niinku likapyykkiä roikotetaan. Minä irvistän lisää. Ruuska parkuu ja ontuu pois, vie lumotun pojan pois, retuuttaa. Eikä Veikko ehtinyt vastata, enkä minä ehtinyt tarpeeksi puhaltaa.

Jatkuu...

 

Sininen poika. Osa 1.

Hyvä lukijani, sinusta on toki samantekevää hukkuuko Veikko lehtikasaan tai putoaako kaivoon. Mutta hän oli minun ystäväni, lapsuuteni ainoa ikioma ystävä. Ymmärrät kai, että minun on kerrotta sinulle vielä tämä tarina, jossa sankarina on Sininen poika. Siis koeta kestää.

Lokakuu on alkanut.

Kuistin ylimmällä rapulla loikoilee Musti ja haukottelee. Mustin hengitys haisee. Niin käy, kun ei pese illalla hampaita. Minä istun alemmalla rappusella. Veikko istuu myös ja aurinko paistaa kylmästi.

Meitä ei huolita kirkonrottaan. Meissä kumpaisessakin on vika. Minä olen liian pieni ja Veikolla on reikäinen sydän ja makaroonijalat. Mutta Veikon mielestä minä olen sopivan kokoinen, en liian pieni. Minä tartun Veikon käteen. Hänellä on siniset kynnet ja sormenpäissä on paksut pallerot. Sellaisia sormia tarvitaan unihiekan viskomisessa. Muuta paksua ei Veikossa ole, vetelää vain. Ja lumotut silmät.

Veikko katsoo toisten hipattelua silmät kokonaan auki, mutta ei näe. Minä katselen Veikon katselemista ja vähäsen tykkään Veikosta. Lumotut lapset näkee nurinpäin – oman pään sisälle päin. Kun sillä tavalla katsoo, on silmät jäässä.

Marketta keksii, että mennään talon alle häiritsemään Räsysetää, kiusaamaan ja tönimään sitä. Sellasta kuuluu tehdä, kerta se setä ei tykkää lapsista.

- Se joka ei tökkäse sitä, on raukkis ja vitunhuora! huutaa Juuso ja loikkii ärsyttävästi hajareisin.

- Muistakaakin sitten juosta lujaa. Jos Räsymies tarttuu käteen kiinni ja vääntää, pitää vaan juosta, vaikka käsi irtoaa.

Marketta huomaa Veikon ja määrää kerta on sen sisko:

- Et kyllä änkeä mukaan! Et kyllä! Jos et tottele hyvällä, niin…

Sitten Marketta kääntää päätä ja vaihtaa ääntä, kun puhuu niille muille:

- Kyllä se tossa pysyy. Ei se uskalla tulla perässä.

- Uskallanpas, Veikko parkaisee ja sen henki vinkuu.

Marketta ei kuule, menee vaan. Veikon silmissä syttyy tuli, ei ole savua, mutta kipinöitä on.

Kuistin portaitten alta pääsee talon kivijalkaan. Ovi on matala, meidän pitää kumartaa, mutta aikuisten täytyy kontata. Niin matala se on. Me tungetaan kaikki yhtenä kasana talon alle, että pelkääminen tarttuisi paremmin. Siellä on hämärää. Tiiliskiven kokoisista ikkunakoloista hohtaa suttuista valoa. Ei ole lattiaa, muhkuraista kalliota on. Katto, joka oikeesti onkin meidän keittiön lattia, on matalalla. Siihen ylettää kädellä, vaikka ei edes hyppää. Nurkassa lojuu tärkeää jos-vaikka-vielä-korjataan -romua. On eteisen entinen jalkapuolituoli ja vauvansänky, josta kolme pinnaa on renkutettu irti – nyt siinä nukkuu aavelapset. On vielä homeisia kukkaruukkuja ja singeri. Aaveäiti tikkaa singerillä haamupaitoja. Aina vaan tänne kannetaan roinaa, eikä koskaan haeta takaisin kotiin. Ei tarvita, ei muisteta tarvita. Riepulaatikossa elää rupisia perunoita, hämähäkkejä, maahisia ja rottia. Nurkassa roikkuu koukuissa haalareita ja aaveita. Mutta keskellä sitä huonetta seisoo Räsysetä. Se on pukenut kauheasti riepuja päälleen, kun talon alla tulee kurkku kipeäksi ja yskittää. Joka yö se setä astuu kolme askelta. Mutta vain kolme. Ja joka aamu me vahdataan onko hän tullut lähemmäksi ovea. Aina on. Joku kerta kun ovi avataan, Rättimies seisoo kynnyksellä. Eikä hän tykkää lapsista.

Me kuljetaan kädet ojossa, niin kuin sokkoleikissä. Siellä haisee hiirenpissalle ja pulunraadolle. Pitää lopettaa hengitys. Sen sedän valkoiset rättivaatteet loistaa. Ei se huomaa meitä, on varmaan tokkurassa. Enää muutama askel ja Marketta ylettää lyömään. Äkkiä rasahtaa, jotain kaatuu tai putoaa, iso rotta luikahtaa ulos ovesta. Rättimies säpsähtää hereille ja haroo pimeässä. Rottia onkin monta. Marketta kirkuu. Me juostaan ovea kohti, kompuroidaan kukkapurkeissa. Eikä mahduta ovesta. Minä kaadun naamalleni sahanpuruun, selkäni yli kävelee kenkiä. Ilma pulahtaa minusta ulos. Silloin tulee Musti, tarttuu hampailla tukasta ja kiskoo, kiskoo eikä irrota, vaikka tukka lähtee, kiskoo kynnykselle. Tukkaan sattuu. On valoa. On häikäisevää valoa, silmiä kirvelee. Vaikka en näe, tunnen sormissa lämmintä hiekkaa. Kuulen, miten Musti pärskii ja syljeskelee hiuksia suustaan.

Jatkuu!