YÖSETÄ

On yö, vajoan uneen kuin pulahtaisin metsälampeen. Olo on kevyt ja mieli vailla huolta.

Kun olin lapsi, pelkäsin nukahtamista. Jos nukahdin ja säpsähdin hereille, minua tuijotti vieraan miehen silmät. Se oli: yösetä.

***

Olen lapsi, ehkä nelivuotias.

On yö ja minä en nukahda. En saa. En uskalla. Pidän sormilla kiinni ripsistä, niin silmät ei lupsahda lukkoon, vaikka tahtovat. Makaan käppyrässä ja sänky on uunin kyljessä. Tuli rähisee ja pimahtelee. Ulkoluukut on auki, mutta sisäluukut vahtaa kipunoita. Lämpö kipuaa peiton alle viekkuun nukuttamaan minua. Varpaat vähäsen palelee. Liekkien varjot tanssahtelevat lattialla unettavasti. En nukahda enkä pelkää. Olen jo nelivuotinen. Mutta jos nukahdan, kun uni loppuu keskenkaiken, niin minä herään ja näen sen sedän. Enkä tahdo nähdä. Setä ei tule, kun pysyn hereillä.

Äiti sanoo ”höpsistä pussiin, semmoista setää ei ole olemassa”. Mutta onpas. Mustikin tietää, että on. Minä yletyn koskettamaan uunin kaakelipintaa. Hiukkasen tökkään ja kuuma puraisee sormenpäätä. Mutta päivällä halailen lumikylmää uunia eikä poski pala. Uunin otsaa kiertää maailmankaunis ruusurimpsu. Äiti istuu iltaisin jakkaralla ja hyräilee itkettävän ihanasti:

• Oli kaaksi kuu-ninkaan lasta ja he raakastivat to-oisiiaan…

Nyt äiti häärää keittiössä ja kolisee. Minä katselen unia ja on turvallista. Mutta kun äiti lähtee keittiöstä, kääntyy kaikki kumolleen: minä en näe unta vaan uni näkee minut ja katselee ilkein silmin.

Valovarjot tykyttävät seinällä ja nuoleskelevat pitkällä kielellä katonrajaa. Musti makaa räsymatolla oven edessä. Valoviiru ryömii oven alta, liukuu Mustin kuonon yli ja luistaa sängyn alle. Musti tuhisee. Hän nuuhkii tärkeitä hajuja. Pölyhuitukat nousee ja laskee ylös, alas, ylös, kun Musti hengittää. Hän haistelee äidin iltaa. Äiti keittää teetä, hunajaista teetä, mukista jää tahmeita renkaita kerniliinalle. Äiti toppaa teehen vesirinkeliä. Musti tahtoisi mennä kerjäämään, mutta ei mene. Kyllä voisi. Hän saa tassulla ovenkahvan alas ja sitten vaan kynnellä rapsutusta. Siinä se. Mutta ei Musti mene. Musti suojelee, kerta hän on suojeluskoira. Musti uskaltaa haukkua talkkaria, vaikka talkkari on yhtä pitkä kuin ovi. Mutta sitä Yösetää Musti ei hauku vaan pelkää.

Säpsähdän hereille. Nukahdin. Setä istuu jakkaralla ja tuijottaa tulta. Musti ryömii luihuna, maha maata viistäen sänkyyn. Hän makaa tiukasti vieressä, karvat kutittavat ja viiksivillat pistelevät, kun hän suojelee. Musti rypyttää ylähuulta ja hampaat hohtaa, mahassa on murina. Setä ei sitä kuule eikä näe koiraa, mutta minut näkee, vaikka olen piilossa Mustin takana. Setä katsoo kohti, katsoo hitaasti. Sedällä on jään värinen naama. Ei niin saa olla. Kun äiti istuu tuossa noin, on äidillä punainen naama ja lämpöiset kädet.

Yösedän sormia paleltaa ja suu on pysähtynyt rakoselleen. Eikä kylmä lähde irti hampaista, vaikka miten lämmittelisi. Mutta silmissä sillä on kuumetta. Ja se katsoo minua kekälesilmillä eikä ole tuhma. Mutta minä en tahdo nähdä sitä setää, kerta se on väärännäköinen.

Minä kuristan Mustia kaulasta ja Musti ähkyy ja luimistelee. Tulen varjot tanssivat ja härnäävät, kiipeilevät seinillä ja irvistelevät. Setä ylettää tarttumaan minua tukasta kylmillä kynsillä. Jos tahtoo. En uskalla liikahtaa, vaikka käsi puutuu. En uskalla hengittää. Mikään ei liiku. Äkkiä ovi aukeaa. Valo valahtaa huoneeseen. Äiti on valossa. Setä katoaa. Valo pyörittää huonetta. Marmorikuulat kierivät lattialla, palikkatorni kaatuu kumoon ja Sanna-Kaisa laulaa guttaperkka-äänellä. On kuin nukkuisi soivassa karusellissa. Musti haukottelee kita ammollaan silakanhajuista haukotusta, nuolaisee sitten märästi poskea, hyppää sängystä Musti-saa-mennä –tavalla, iloisesti. Äidin lähellä on onnellista oloa.

Äiti kohentaa kekäleitä ja hyrisee:

- Minne tuuli tytön kuljettaa, milloin tuulentuvan nähdä saa? Tuuli on vastainen, kääntyykö suunta sen…

Äiti odottaa että siniset liekit väsähtävät. Sitten hän sulkee uunin luukut ja lähtee. Setä ei enää istu jakkaralle. Mutta kun äiti painaa oven kiinni, on setä kumminkin taas huoneessa. Kurkotan päätäni tyynyllä ja näen sedän jalat. On pakko katsoa onko setä oikeasti olemassa. On se. Toisessa jalassa sillä on likainen sukka ja toisessa ei. Paljasta jalkaa varmaan paleltaa. Miksi se setä seisoo varpaillaan ilmassa?

Kun tulin aikuiseksi, intin äidiltä vastausta. Enää äiti ei väittänyt, ettei mitään yösetää ole. Hän tuli totiseksi ja kertoi, mitä vuokraemäntä tiesi:

- Edellisen vuokraperheen isä hirttäytyi pellinnaruihin lastenhuoneessa, jossa sinun tyttösi nukkui. Kai olet huomannut, että lapsesi näkee liikaa. Toivoin, että te muutatte, sinä viet tyttörukan pois ja minä saan mielenrauhan. Sitten talorumilus paloi. Onneksi paloi!