Vaan kuinkas sitten kävikään!

osa 1

Tänään on ekaluokkalaisten ensimmäinen koulupäivä. Päivän kunniaksi kiskon sängyn alta ison pahvilaatikon ja alan muistella menneitä. Minulla oli kumma tapa: Kun kello soi ja olin hätistellyt viimeiset vitkastelijat kotimatkalle, huokasin ja istahdin hetkeksi. Repäisin vihosta palan paperia ja aloin riipustaa siihen päivän tapahtumia. Paperisilppua kertyi tämä laatikollinen, eräänlainen päiväkirja sekin. Laatikon kyljessä lukee: HÄVITETÄÄN SEULOMATTA. Nyt noukin sieltä yhden paperiliuskan. Ja sukellan ekaluokan opettajan arkeen marraskuiseen päivään 90-luvulla.

Silmissä unirähmää

Lapset tulevat luokkaan aamusumua hiuksissaan. Alkaa saduttaminen:

”Monta, monta vuotta sitten, silloin kun metsät vielä olivat syviä ja salaperäisiä niissä saattoi piillä peikkoja… Iltaisin, kun päivä painui piiloon, metsä eli omaa, outoa elämäänsä. Silloin saattoi kuulla korkeiden kiviröykkiöiden takaa sipinää, supinaa ja naurua. ’Peikot nauravat’, sanoivat ihmiset” (Anni Swan).

Poikkeamme peikkopolulta omatekoiseen vaan-kuinkas-sitten-kävikään –tarinaan. Heitän hernepussin ilmaan. Jussi saa kopin ja aloittaa tarinan. Hernepussi lentää lapselta lapselle, tarina kasvaa, kurvailee, yllättää, naurattaa, turpoaa, poksahtelee, mutta pysyy koossa taikasanojen voimalla. Vaikeinta on pitää satu hengissä, sillä nykylapset ampua posauttavat päähenkilöt hengiltä alta aikayksikön ja huutavat sitten onnessaan: ”Ja kaikki kuolivat – sen pituinen se!”

Kun luokka on yltä päältä taikatomussa ja saduille herkistyneet jo aivastelevat, kaivetaan kynät laukun pohjalta. Kirjoittamisen vimmaa ei vesitä se pikkuseikka, että Lissun ja Oskarin käyttämistä kirjaintyypeistä vain osa löytyy suomalaisesta aakkostosta. Paperille piirrettyjä koukeroita ei pyyhkäistä kumilla pois! Oskarin riimukirjoitus, Visa-Villen pienimuotoinen tutkielma pohjanlepakon ruokavaliosta – yhtä arvokkaita.

Roosa on ollut vatsataudissa monta päivää ja kouluun pääsy kutittelee toipilaan nauruhermoja:

”Nyt mä ollen kolusa hih hei ja hoi

kaiki ootti mua koluun

hih hei ja hoi

nyt mä ollen illonen hip hei ja hoi”

Mikki, luokan neropatti, kirjoittaa salapoliisikirjaa ’Humalaisesta taksi kuskista’. Kirjan takakannessa on lukijaa houkutteleva teksti: ”Tämä kirja kertoo viattoman taksi kuskin elämästä. Kirjassa on myös kuvia jotta lukian on helppo eläytyä.” Tarinan juonessa on jarrutuksia ja äkkikäänteitä, kuten tolkuttoman taksisuharin kyydissä tulee ollakin:

”Humalainen taksi kuski kuskaili ihmisiä ties minne. Kerran kuski antoi tietämättään kyydin jepelle joka kysyi. Mitäs sä juot? Taksi kuski vastasi. Alkoholia. Samassa taksi törmäsi tolppaan ja kuski lensi television kuvaruutuun juuri kun terminaattori…”

Oskari makaa pulpetin alla ja piirtelee kirjaimia. Paperi ei riitä, kirjainten ulokkeet venyvät lattialle. O-kirjaimet pysyvät jo tipahtamatta viivoilla – pyöreitä kun ovat, mutta monijalkaiset hämähäkkikirjaimet, Hoot ja Koot näyttävät paperille liiskatuilta hyönteisiltä. Ei haittaa! Vesiliukoista tussia, helppo pyyhkäistä linoleumilaattojen naarmuisilta pinnoilta. Poika haukottelee ja hieroo unirähmää silmistään pulleilla nyrkeillään, imeväisten tapaan. Rintaruokintamielleyhtymä sopii tähän lapseen, vain äidin-kulta –kuolalappu puuttuu.

Ei ole Oskari luokan ainoa vauva. Pikkuruinen Mimosa kapuaa pulpetin kannelle, asettuu kerälle kuin kissanpentu, kierii, kieppuu aikansa. Minä luetan Eppua, joka hartaasti vääntää suuta tötterölle, pärisee ja puhkuu tavatessaan. Liuta lapsia odottaa malttamattomasti, että opettajalta liikenisi kommentti heillekin. Toisille riittää pelkkä tuhahdus, murahdus, otsan rypistys tai nyökyttely, toisille ei. Saara nojaa kylkeeni niin, että tuolini on kaatua. Vilkuilen joka välissä Mimosaa. Tyttö on nostettava pulpettiin – tai kierähtää lattialle.

Kun viimein ehdin, huomaan lapsen nukkuvan. Voi ei, taas! Herättelen. Tyttö liukuu tuolille ja haukottelee hartaasti. Mimosa on suomalaisen äitinsä esikoinen, ajalta ennen nyky-isää. Isäpuoli on jättiläinen Afrikan sydämestä. Pikkuveljet tummaksi paahdettuja kahvipapuja ja käherretty äiti niin nigerialaista että! Perhe valvoo yöt ja nukkuu päivät.

    - Mimosa, pitäisikö meidän hankkia sinulle sänky luokkaan, letkautan leikilläni.

Mutta luokka ihastuu ajatuksesta. Sänkypä tietenkin, Mimosalle sänky! Lapset alkavat suunnitella sängylle paikkaa – Se mahtuu mainiosti keskelle luokkaa, jossa on kuin tilauksesta pinnasängyn kokoinen lattialäikkä.

Oskarikin elää jatkuvassa horroksessa. Hän ei yleensä kommentoi luokan puuhia, mutta nyt poika räpyttelee punaisia, turvonneita silmäluomiaan ja mankuu:

     - Mäkin tahron maata vuateessa.

     -  Kerrossänky! henkäisen.

- No, voihan Mimosa ja Oskari nukkua vuorotellen, sovittelee Visa-Ville.

Miten minä menenkään ehdottamaan jotain näin järkevää. Oskarinkin päiväjärjestys on jokseenkin sekaisin. Syy vain on toinen. Äiti läträä viinaksia, eikä isää näy mailla halmeilla.

Tässä otoksessa perinteinen perhetausta on poikkeus. Muodissa ovat yksinhuoltajat ja uusioperheet, joissa ’sinun lapset’, ’minun lapset’ ja ’yhteiset lapset’ taistelevat paikasta aamiaispöydässä. Asenteet ovat muuttuneet yhdessä sukupolvessa. Enää ei ole äpäriä. Vielä 80-luvulla oli joka luokassa äpärä tai kaksi.

Olenko sokko? Onhan heitä, silmieni edessä on – traditioiden ja uskontojen leikkauspisteissä.

Sama julma tarina toistuu vuosisadasta toiseen. Katson Mimosaa, lapsi kuin lumikide, sirot jäsenet, lapaluille ulottuva kuutamonkeltainen tukka. Mikään ei muistuta isäpuolta kotimaan polttavasta auringosta. Sinelmät lapsen käsivarsissa – jättiläisen ote. Onko ihme, jos hiutale sulaa uneen!

- Tilanne on mikä on, toteaa Mimosan äiti ruskeaa meikkivoidetta naamallaan. Jotenkin Jose sieti tyttöä paremmin silloin alussa, kun Mimosa oli vasta käärö, ei tyttö. Josella ei ollut vielä oleskelulupaa ja mulla ei muuta kuin tämä toukka… mentiin yhteen. Kun tyttö kasvoi ja siitä tuli tuon näköinen, on ollut vaikeampaa. Enkä minä aina ehdi sitä riepottaa ajoissa pois Josen silmistä. Muuten hyvä mies ja hyvä isä omilleen.

    JATKUU HUOMENNA!