Kissa ja minä

Tervehdys, Lukijani,

Tänään toivon sinun tutustuvan kissaani. Minä itse olen rodultani sekarotuinen maatiainen, mutta kissani on siniverinen siamilainen. Hänen esivanhempansa vartioivat temppeleissä pyhiä, jakokivin koristettuja patsaita. Sen nyt arvaa, että ahneita varkaita riitti. Koirat eivät kelvanneet vartiointitehtävään, sillä koiran saattoi houkutella makupaloin tai pelotella pois vartiopaikalta. Mutta kissat eivät pelänneet ketään eivätkä olleet lahjottavissa. Kissat istuivat patsaiden olkapäillä eikä varas uskaltanut koskettaa pyhiä esineitä, sillä kissat hyökkäsivät armotta.

Kissallani oli perinyt vahdin vaistot. Ensimmäisen kerran tajusin sen, kun pentu oli tosi pieni. Se seurasi minua kaikkialle minne meninkin, roikkui lahkeessa kuin pyykkipoika. Kerran aamutuimaan lähdin töihin ja nostin pennun tuolille: ”Kuulehan kultaseni, nyt et pääse mukaan, pysy tuolilla.” Kului tunti ja toinenkin. Kisulle tuli nälkä ja pisuhätä. Se parkui surkeasti, mutta ei poistunut vahtipaikalta, ei vaikka miten houkuteltiin. Olin viisi tuntia poissa ja kun tulin kotiin, istui kissa yhä tuolilla, istui ja itki. Sanoin: ”Hyppää pois!” Kissa hyppäsi.

Niin vuodet vierivät.

NYT:

Me olemme ikäloppuja – kissankuvatus ja minä.

On ilta ja iltatoimet. Pesen hampaitani.

Sinä raapaiset ovea, naukaiset, pääset sisään, nouset pytynkannelle, kurkotat lavuaarin reunalle.

Sinua on juotettava kämmeneltä. Latkit kylmää, raikasta vettä. Vesitilkka pysyy kämmenellä hetken, sitten se loruu sormien välistä viemäriin. Nuolet sormiani kuin tikkunekkuja. Maistuvat hammastahnalle, mutta mitä et tekisi osoittaaksesi ystävyyttä.

Riisuudun. 

Katsot minua Mona Lisan silmilläsi:

- Niin vähän viehättävää ihmisessä, tuumit

turkkiakin vain siellä täällä: pala päälaella, tupsu haarojen välissä.

Katselet säälivin silmin miten puen viluissani ylleni kangaskaistaleita ja kääriydyn lakanaan.

Kampaat kynsilläsi hiukseni tyynylle sulavin vedoin

ja kellahdat niiden päälle kuin matolle – kuten aina, kun on ilta.

Eräänä iltana seitsemäntoista vuotta sitten kantoi edesmennyt emosi sinut tukkaani lutkuttamaan. Muistutit enemmän vikisevää siskonmakkaraa kuin kissaa.

Nyt ovat lonkat painuneet kuopalle. Käytössä vanunut nahka kiristää hartioilta ja roikkuu vyötäröllä meillä molemmilla.

Nuolaiset karhealla kielelläsi poskeani, vain kerran – hapan maku, oletan. Sitten alat kehrätä käheällä äänellä – kuten aina.